Mainossarjakuvia 1920-luvulta

Topi Vikstedt... alle nelikymppisenä.

Tämän blogin ensimmäinen teksti käsitteli Topi Vikstedtiä, 1920-luvun maineikkainta suomalaista piirtäjää. Sarjainfossa 2/2015 on Ville Hännisen kirjoittama artikkeli Vikstedtissä. Siinä minua hätkähdytti etenkin valokuva, jota en ollut ennen nähnyt. Vikstedt näyttää kuvassa reilusti yli viisikymppiseltä. Se on huomionarvoista, koska hän kuoli 39-vuotiaana.
Nuorena (1891–1930) kuoleminen ei ehkä sittenkään tullut täytenä yllätyksenä, jos keho uupui ja ikääntyi tuommoista tahtia.

Originaali on signeerattu 1926, mutta sarjakuva löytyy painettuna Suomen Kuvalehden numerosta 21/1927.

Sarjainfon artikkeli mainitsee Otavan Pienen tietosanakirjan (1925–1928) mainoskuvitukset. Kyseessä oli lyhennetty, populäärimpi versio Otavan ja WSOY:n yhdessä julkaisemasta arvovaltaisesta Tietosanakirjasta (1909–1922).
Pientä tietosanakirjaa markkinoimaan kehitettiin oma mainoshahmo, Tohtori Tietovalta. Tämä esiintyi Vikstedtin piirtämissä mainoksissa mm. Suomen Kuvalehdessä. Mainoksia ilmestyi lehdessä viikoittain ja ne olivat muodoltaan hyvin vaihtelevia: välillä yksittäisiä kuvia, välillä sarjakuvia. Kirjalle tehtiin jopa mainosjingle, jonka nuotit painettiin mainokseen.
Mainossarjakuvien tekstit riimitteli pakinoitsija Olli, Väinö Nuorteva (1889–1967).
Minulla on kolmen Tohtori Tietovalta -mainossarjakuvan alkuperäispiirrokset. Kuten niistä näkyy, mainostuksessa mentiin sangen reteällä meiningillä: epätoivoinen mies on tekemässä itsemurhaa, kunnes tieto ( = kirjan ostaminen) pelastaa hänet ahdingosta.

Mainossarjakuva Suomen Kuvalehden joulunumerosta 51–52/1925.

Toisessa sarjakuvassa muistellaan tiedonhankinnan vaikeutta eri aikakausina. Tässä Vikstedtin piirrostaito nousee hienovaraisesti esiin kiireisenkin piirrosjäljen alta: antiikin Kreikkaa ja keskiaikaa käsittelevät piirrokset (ruudut 2–4) sisältävät tyylillisiä viiteitä kuvaamiensa aikakausien taidehistoriaan.
Kahdesta sarjakuvasta olen löytänyt julkaistut versiot selaamalla vanhoja Suomen Kuvalehtiä Kansalliskirjastossa. Kolmatta sarjakuvaa en ole löytänyt, se on kenties julkaistu jossain muualla. Olisin utelias saamaan selville, mitä sarjakuvan tekstit sanovat, sillä sarjakuvan kakkosrivi viittaa selvästikin piirroshistorian hahmoihin. Toisen rivin ensimmäisessä ruudussa on Eric Vasströmin Uuden Suomen Matti, 20-luvulla ilmestynyt, ensimmäinen suosittu suomalainen piirrossankari. Toisessa ruudussa puolestaan näyttäisi olevan Adamson, ruotsalaisen Oscar Jacobssonin (1889–1945) piirroshahmo, jota kopioitiin surutta myös Suomessa.
Mutta kuka on kolmannen ruudun hahmo? Joku taiteilija? Muu aikakauden merkkihenkilö?

*  *  *


Three original drawings to ads in the form of a comic strip, from the 1920's, by the cartoonist and illustrator Topi Vikstedt (1891–1930).

Uhkaavat polkupyörät

Pilapiirros, Ilta-Sanomat, 22.8.2015.

Viikonlopun 22.–23.8.2015 Ilta-Sanomissa oli tekemäni pilapiirros pyöräilijöiden ja autoilijoiden välisistä jännitteistä. Se liittyi edellisen viikonlopun tapaukseen, jossa bussi kiilasi pyöräilijöiden mielenosoituksen sekaan Helsingissä, ja etenkin sitä seuranneeseen nettikeskusteluun. Sekä Helsingin Sanomien että Ilta-Sanomien uutisessa tapauksesta suurin osa nettikommentoijista tuntui ottavan autoilijoiden puolen ja pitävän pyöräilijöitä suorastaan salakavalana uhkana ja vaarana itselleen. Minusta tämä asetelma oli hyvin kummallinen – ja etenkin se, että autoilijat kokivat tarpeelliseksi ilmaista kantansa asiasta lähes raivoisalla kiihkeydellä.
Viikon vanha uutinen sai traagisella tavalla lisää ajankohtaisuutta siitä, että viikonlopun lehdissä uutisoitiin myös koulutytön jäämisestä auton alle Helsingissä perjantaina.

Mallipiirroksia, A4, lyijykynä ja kuitukärkikynä.

Piirroksellisesti aihe oli haastava, sillä se vaati autojen ja polkupyörien piirtämistä. Molemmat ovat minulle vaikeita kohteita. Nykyiset autot ovat niin pyöreäkulmaisia, että niiden muotoa on jotenkin hyvin vaikea hahmottaa oikein. Miten piirtää kulma, joka ei olekaan siinä, missä sen luulisi olevan? (Siksi minun piirroksissani autot tapaavat näyttää enemmän 80-lukulaisilta, eli ne ovat muodoltaan todellista kulmikkaampia).
Polkupyörä taas on täynnä ohuita, kapeita muotoja. Jotenkin niiden mittasuhteita on myös vaikea kuvata oikein: pyöristä pakkaa tulemaan aina rakenteeltaan todellista vantterampia.

André Franquin: (vas.) mallipiirroksia kirjasta Die Kunst des Andre Franquin, (oik.) Mustat sivut.

Suuri esikuvani André Franquin osasi piirtää molempia mestarillisesti. Jopa niin, että nämä mekaaniset esineetkin olivat täynnä persoonallisuutta, suorastaan ilmeikkyyttä.
En edes yrittänyt lähteä tällä kertaa tavoittelemaan tämän tason karrikointia, mutta nämä kuvat olivat joka tapauksessa mielessäni tätä piirrosta tehdessä.
(Eräs Franquinin pääteoksista, mustan huumorin klassikko Mustat sivut, on muuten vuosien tauon jälkeen jälleen saatavilla suomeksi, vieläpä aiempaa täydellisempänä laitoksena).

Idealuonnos, lyijykynä.

Idea ilmaantui kuvallisesti aika valmiina, joten tein jo heti ensimmäisestä idealuonnoksesta aika pitkälle työstetyn. Hain jo sen tekemistä varten netistä mallikuvia autoista ja luonnostelin niitä. Halusin piirtää city-maasturin, mutta lisätä sen muotoon järeämmän maastoajoneuvon kulmikkuutta. Lisäsin autoon jämerämmän puskurin ja kattovaloja.
Hetken pallottelin myös ajatusta lisätä kuvaan vielä lisää kommentoivan tekstilaatikon, mutta päädyin kuitenkin selkeyden vuoksi jättämään sen pois.

Lopullisen piirroksen lyijykynäluonnos.

Selailin lauantaina lehtiä parissakin paikassa pääkaupunkiseudulla. Niissä kuvan värit ovat painossa heilahtaneet parikin milliä väärään paikkaan. Satuin käymään viikonloppuna Lappeenrannassa, joten ostin lehden sunnuntaina sieltä. Siinä värit olivat kohdallaan ja tulos näytti paljon paremmalta. Lehdet painetaan eri puolille Suomea eri paikoissa: tällä kertaa eteläkarjalaiset saivat käsiinsä paremmin painettuja lehtiä kuin pääkaupunkilaiset.

Lopullinen tussipiirros. Sivellin ja pullomuste, Micron-kuitukärkikynät.

*  *  *


Cartoon done for Ilta-Sanomat, the weekend of Aug. 22-23, 2015.

Pilapiirrosten (alaston)mallit

Bernard Partridge: pilapiirrosoriginaali "An Empty Victory", 27 x 35 cm, Punch 15.12.1915.

Pilapiirrokset ovat kuvina aina tunteneet ristivetoa kahteen suuntaan, ylös ja alas. Niiden juuret ovat kansanomaisessa käsityössä, niitä tekivät 1700–1800-luvuilla kaivertajat ja muut painotyöläiset, eivät akatemioissa opiskelleet kuvataiteilijat. Arvokkaammat kaunotaiteet halusivat sijoittaa itsensä kauas tällaisen rahvaanomaisen roskan yläpuolelle. Mutta alan kehittyessä vääjäämättä uudet tekijät halusivat kehittää työnsä jälkeä yhä hiotumpaan suuntaan – ja näin lähemmäs akateemista galleriataidetta. Eräät alan tutkijat ovat kritisoineet tällaista pyrkimystä kovinkin porvarilliseksi, että pilapiirrosten tulisi ammentaa tehonsa nimenomaan kansanomaisista juuristaan ja käyttää "tökerön" ja "amatöörimäisen" näköistä jälkeä tietoisesti hyväkseen yhteiskuntakritiikin keinona.
1900-luvun alun Englannissa toimi Punch-lehdessä kaksi pilapiirtäjää, jotka ovat hyviä esimerkkejä tästä kehityksestä: Linley Sambourne (1844–1910) ja Bernard Partridge (1861–1945). Heidän pilapiirroksensa ovat niin siroja ja teknisesti työstettyjä (molemmat lienevät käyttäneen mallivalokuvia töidensä pohjana), etteivät ne juuri eroa aikakauden akateemisten kuvataiteilijoiden "vakavammista" piirroksista.

Linley Sambourne poseeraa mallikuvissa itselleen, 1888 ja 1894.

Sambourne ja Partridge edustavat myös ensimmäistä lehtipiirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista työskennellä fotomekaanisesti: he olivat siis ensimmäisiä, jotka tekivät paperille tussipiirroksia, jotka valokuvattiin painamista varten. Kaltaiselleni piirroskeräilijälle he ovat siis ensimmäistä ikäluokkaa, jolta on saatavilla varsinaisia julkaistujen töiden originaalipiirroksia. (Tätä aikaisemmin ainoa tapa painaa kuvia oli kaivertaa ne laatalle, jolloin varsinaista paperilla olevaa "originaalia" ei synny.)
Partridgelta minulla on originaalipiirros ensimmäisen maailmansodan ajalta. Siinä aikakaudelle tyypillisesti on personoitu kansakunta naishahmoksi. Kuvateksteinä on:
- Keisarillinen kuvanveistäjä: "Haluan sinun poseeraavan jättimäiselle voitonpatsaalleni!"
- Germania: "Kyllä, herra – mutta voisinko saada ensin vähän jotain syötävää?"
Sambournelta minulla ei vielä toistaiseksi ole kokoelmissani piirrosta.
Mutta sen sijaan voin sanoa käyneeni hänen kotonaan.

Sambourne mallikuvassa ja valmis piirros, Punch, 1908.

Sambournen talo Lontoon Kensingtonissa on nimittäin museoitu. Se on sattumalta ainoita lontoolaisia koteja, jotka ovat säilyneet sisustukseltaan lähes täysin alkuperäisessä asussaan tuosta ajasta lähtien. Taulut ovat edelleen seinällä Sambournen niille valitsemilla paikoilla, ja niin edelleen. Suosittelen käyntiä. (Paikka on auki vain parina päivänä viikossa ja käynti vaatii ennakkovarauksen).
Opas yritti vakuutella, että talo edusti omalle aikakaudelleen vain "keskiluokkaa", mutta näyttää hyvin loisteliaalta nykykävijän silmiin... samassa naapurustossa asuu nykyään Cityn pankkiireja ja talojen hinnat alueella ovat nousseet yli kymmeneen miljoonaan puntaan.

Partridgen palvelija Otley mallikuvassa ja valmis piirros, 1901.

Sambournen piirrosten ohella museo esittelee tämän valokuvausharrastusta. Tämä kun tapasi ottaa piirroksiaan varten mallikuvia, joissa sai itse pukeutua rooliasuihin ja ilveillä. Hän puki ja patisti kameran eteen myös palveluskuntaansa, jotka todennäköisesti olivat asiasta vähemmän innoissaan.
Suoraan työhön liittyvien kuvien lisäksi Sambourne harrasti innokkaasti myös "taidevalokuvausta" – mikä tietystikin tarkoittaa alastomia nuoria naisia. Herra Sambourne oli kuulemma tässä harrastuksessaan kovinkin puuhakas, joten eipä ihme, että rouva Sambournen kuvaillaan usein olleen "vähän väsynyt" ja joutuneen vetäytymään huoneeseensa potemaan päänsärkyä.

Piirros, 1896 ja mallikuvat. Miesmallina piirtäjän poika Roy, naismallina Maud Easton.

Sambournen valokuvat teoksesta Public Artist, Private Passions – The World of Edward Linley Sambourne (Robin Simon, toim.), 2001.


*  *  *


The Victorian cartoonist Linley Sambourne extensively used photographs as reference for his drawings. He would pose himself and use his servants. Female subjects were usually photographed in the nude. The Sambourne house is currently a museum in London's Kensington.

Nuottien mukaan

Aivoutouksia, 2005. Lapin ylioppilaslehti, Vaasan ylioppilaslehti ja Otaniemen Polyteekkari-lehti.

Kun Charles M. Schulz kuoli alkuvuodesta 2000, Helsingissä oli sattumoisin juuri samaan aikaan Tennispalatsissa näytteillä hänen alkuperäispiirroksiaan. Vaikka olinkin nähnyt hänen originaalejaan jo sitä ennen, ne tarjosivat minulle ainakin yhden yllätyksen.

Schulz käytti sarjassaan silloin tällöin nuottipartituureja kuvallisen huumorin lähteenä. Nämä nuottisitaatit olivat paikoin hyvin monimutkaisia. Minä olin ilman muuta olettanut, että Schulz käytti nuotteina valokopioita tms. jäljennöksiä.

Näyttely todisti toisin: Tenavien nuottisitaatit oli kirjoitettu käsin.

Charles M. Schulz, Tenavat, 1975. Schulz kirjoitti sarjan musiikkisitaatit itse, omin käsin.

Tästä minä sain päähänpinttymän, että jahas: oikeiden tekijämiehesten kuuluu näköjään sitten osata tehdä piirroksiin nuottikirjoitusta käsin.

Muutamassa piirroksessa olenkin vuosien mittaan nuotteja käyttänyt. Tässäpä uutisväläys, yllätyksenä ei kellekään muulle kuin itselleni: siistin näköisen nuottikirjoituksen tekeminen on todella vaikeata!

Yritysviestintä yhteen ääneen. Kuvitus Diacorille, 2011.

Kerran tein Ruotuväki-lehden joulunumeroon koko sivuisen laajuisen sarjakuvan. Kun olin sanaleikkinä saanut päähäni, että Tiernapojista saisi nimenä väännettyä Tornipojat, niin minun oli sitten joku henkinen pakko tehdä tästä aiheesta armeijahenkinen mukaelma. Ja luonnollisesti (?) todistaakseni, että olin oikeasti miettinyt laulujen sanoitukset musiikkiin sopivaksi, minun oli tekstattava nuotit puhekupliin mukaan.

Järkevää tekemistä? Ei varmasti, mutta saipahan siihen ainakin kulutettua runsaasti aikaa.

Tornipojat, Ruotuväki-lehti 22/2004. Tämä oli aivan ensimmäisiä tietokoneella värittämiäni sarjakuvia.

Toisessa Tornitouhua-piirroksessa esitän niinikään hölmön sanaleikin: varusmies vastaa "viheltää"-komentoon (joka merkitsee ilmavaaraa, pommin vihellystä taivaalta alas) kirjaimellisesti rupeamalla viheltämään.

Halusin sisällyttää musiikkiin lisävitsin niille, jotka osaavat lukea nuotteja. Tarkoitus oli, että sotilas viheltäisi (tietysti) marssia elokuvasta Kwai-joen silta. Mutta tässä minulla kävi joku ajatusvirhe: koitin etsiä netistä kappaleen nuotteja, ja tämä pohjautuu ensimmäiseen versioon, jonka löysin. Mutta... eihän se kappale näin mene, tässähän on intervallit ihan pielessä, eikö niin?

Jos lopultakin joskus saisin koottua näistä armeijakuvista kirjan (kiinnostuneet kustantajat: ottakaa yhteyttä – kuvan lähettäneille varma vastaus) niin nämä nuotithan pitäisi ilman muuta korjata oikein.

Tornitouhua-piirros nro 116, Ruotuväki-lehti 2004.

P.S. Laitoin tämän postauksen alkuun piirroksen Aivoutouksia-sarjasta, koska kuvan repliikki sopi aiheeseen. Mutta siihen kätkeytyy toinenkin kytkös – jälleen esimerkki siitä, miten kuvan tekoon saa halutessaan tuhrattua hyvinkin paljon ylimääräistä aikaa ja energiaa.

Kun olin saanut kuvan idean, halusin, että maestrolla olisi joku partituuri sylissä. Ajattelin, että eikö olisi hauska lisäjuttu, jos partituurin pystyisi oikeasti tunnistamaan. Laitoin siihen tempomerkinnän Allegro ma non troppo, koska se on minusta aina kuulostanut jotenkin humoristiselta. Sitten menin kirjastoon etsimään jotain partituuria, jossa olisi tämmöinen merkintä. Aloitin Beethovenista, koska se tuntui ilmeisimmältä ja myös linkittyisi silloin nuottien kautta niihin Schulzin piirroksiin.

Ja kas: Beethovenin yhdeksännen sinfonian ensimmäinen osa on Allegro ma non troppo e un poco meastoso. Mutta: teos alkaa hiljaisuudesta. Ensimmäisellä sivulla on hädin tuskin nuotteja ollenkaan. Joten siitä ei oikein piirroksen visuaaliseksi elementiksi ole.
Jos nyt muistan oikein, niin taisin sitten karsia partituurin ensimmäisen sivun pois ja mukailla piirrokseen teoksen nuotteja toiselta sivulta alkaen. Silläkin sivulla on kuitenkin nuotteja vielä niin vähän, että tuskin kukaan piirroksen katsoja pystyi siitä teosta tunnistamaan...

Oh, well.

*  *  *

Inspired by Charles Schulz, I've occasionally used musical notation as part of my drawings. Suprise suprise, it turn out writing notes neatly is really difficult!

Yhteystiedot

Kerran eräs asiakas aloitti puhelun hengästyneellä toteamuksella: "Sinut oli todella vaikea löytää!"
Hetken verran rakentelin mielessäni jotain letkauttelevaa vastausta tyyliin: "siten ennakkokarsin asiakkaista jäljelle vain ne, jotka todella haluavat löytää minut."
Kuitenkin jopa minä tajusin, että kaupallisen taiteilijan uran kannalta tuskin on mitenkään ihanteellinen järjestely, jos edes kiinnostuneet asiakkaat eivät löydä mistään yhteystietoja.
Niinpä sittemmin olen nyt perustanut tämän blogin, laittanut portfolionettisivut osoitteeseen www.jyrkivainio.com ja olen löydettävissä Twitteristä osoitteesta @jyrkivainio.
Nyt sain lopultakin tehtyä itselleni myös päivitetyt käyntikortit.

 
Käyntikorttiasian potkaisi lopulta eteenpäin kaksi sattumaa: työhuonekaverini Heikki Sallinen (Logopolis graphic design) tarjosi kimppatilausta painoon erään hänen toisen projektinsa yhteydessä – ja kaverini Pertti Jarla suostui luopumaan pitkään himoitsemastani esineestä: käyntikorttikotelosta, jonka kannessa on itsensä Mustanaamion logo!
Voisinpa aikuisesti sanoa, että näistä syistä tuo ensin mainittu olisi ollut se toimintaan ryhtymisen kannalta merkittävin – mutta en ole varma, olisinko silloin täysin rehellinen itseni kanssa...

Huomasin yllätyksekseni, että "luottokorttikokoisen" käyntikortin muoto sattumalta vastaa mittasuhteiltaan hyvin tarkkaan usein käyttämäni piirrosformaatin kokoa. Joten ajattelin, että olisi hauska laittaa kortin toiselle puolelle joku kokonainen pilakuva. Joku, joka toimisi myös pienessä koossa, mutta olisi samalla edustava näyte töistäni.
Päädyin valitsemaan piirroksen, jota monikaan ei varmasti ole nähnyt: pilakuvan, jonka tein Audiovisuaalisen ammattiviestinnän toimialaliitto Avitan sähköiseen julkaisuun vuonna 2012.
Kortin etupuolelle laitoin fiktiivisen omakuvan, jota olen käyttänyt myös avatar-kuvana netissä. Se on peräisin Sarjainfon numerosta 1/2011. Se oli kokeilullinen erikoisnumero, joka toteutettiin kokonaan sarjakuvina – sisällysluetteloa, uutisia ja arvosteluja myöten. Niinpä myös minä tein Keräilijän tunnustuksia -kolumnini (josta siis olen mukauttanut myös tämän blogin nimen) sarjakuvana. Omakuvahahmoni esiintyy sen avausruuduissa.

Piirsin omakuvani polttelemassa piippua tupakkatakissa ja fetsi päässä. Fetsin innoittajana toimi mieleeni jäänyt valokuva Outsiderista, kirjailija Aarne Haapakoskesta. Mielestäni oli mahtavaa ja huvittavaa taiteilijapersoonan rakentamista, että eskapistinen pulp-kirjailija Suomessa muka sonnustautuisi kirjoituskoneensa ääressä fetsiin.

Outsider, Aarne Haapakoski.

Aina sitä ei tiedä, mitä tulee vahingossa laskeneeksi liikkeelle. Minä laitoin fetsin päähäni vain piirroksessa, mutta sen jälkeen olen saanut todistaa sellaisten käyttöä myös ihan tosielämässä mm. toisen työhuonekaverini Ossi Hiekkalan, Aapo Kukon, ja itsejulistautuneen "Suomen saastaisimman divaristin", Antti Vainion (*), päissä. Fetsejä on saatavilla ainakin Varustelekasta.

(*) ei onneksi tiettävästi mitään sukua

*  *  *

Finally got around to designing myself a proper business card. The other side neatly fitted a single panel cartoon.

Tornitouhua, ajan kanssa

Tornitouhua-piirros Ruotuväki-lehteen, heinäkuu 2015. Pullotussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Aina silloin tällöin tunnen tarvetta heittäytyä nypertämään jotain piirrosta huomattavasti pitempään ja suuremmalla vaivalla, kuin idean kannalta olisi mitenkään täysin välttämätöntä. Näin kävi jälleen uusimman Ruotuväki-lehden Tornitouhua-piirroksen kanssa.
Käytin useita tunteja siihen, että saisin tehtyä kuvassa olevaan riimukiveen oikean näköisen tekstuurin. Ennen lopputulokseen pääsemistä olin tullut käyttäneeksi sekä pesusientä, muovista maskikalvoa, että myöskin nestemäistä maskikumia.
Oliko mikään tästä täysin välttämätöntä? Tuskin. Mutta jonkinlaista tyydytystä se väkertäminen silti tuotti.

Idealuonnos, lyijykynä paperille, 5 x 6 cm.

Käytän nykyään Tornitouhua-kuvissa lähinnä kahdenlaista paperia: tukevaa, 640-grammaista Fabrianon vesivärikartonkia, sekä Archesin ohuempaa, 300-grammaista paperia. Molemmista käytän sileintä saatavilla olevaa päällystevaihtoehtoa. Englanniksi termi on "hot pressed", ranskaksi "grain satiné". Molemmat ostan suurina irtoarkkeina.
Vaikka grammojen perusteella Archesin paperinkin pitäisi olla aika tukevaa, se on kuitenkin niin tiiviisti tehtyä, että on itse asiassa sangen ohutta. Jos sille maalaa sellaisenaan, paperi kupruilee ikävästi. Sen takia paperi onkin syytä ennen maalaamista pingottaa kostuttamalla ja liimapaperilla kiinnittämällä, mikä tietysti pidentää työaikaa. Jos deadline huohottaa niskaan, ei ole kivaa odotella paperin kuivumista. Mielellään paperin jättäisi pingottumaan yli yön.

Layout-luonnoksia, mallikuvia. Lyijykynä ja kuulakärkikynä paperille, 23 x 13 cm.

Archesin paperin ohuus mahdollistaa, oikeastaan jopa edellyttää, sen, että piirroksen voi luonnostella toiselle arkille ja tussata läpi valopöydällä. Se tarkoittaa, että se on silloin erityisen hyvä vaihtoehto monimutkaista piirtämistä vaativille kuville.
Fabrianon paksumpi paperi on nopeampikäyttöistä, sitä ei tarvitse pingottaa. Mutta se on niin paksua, että luonnosta ei pysty heijastamaan läpi: kaikki luonnostelu on tehtävä suoraan samalle arkille ja lyijykynäviivat pyyhittävä sitten pois tussatun kuvan alta. Tällöin vaarana on, että hinkkaa paperin pinnan maalausta ajatellen pilalle, sekä kuluttaa tussiviivat niin haaleiksi, että ne eivät skannatessa rekisteröidy tarpeeksi mustina.
Archesin paperi tavallaan siis mahdollistaa pidemmälle viedyn työskentelyn – mutta myös vaatii, että käytettävissä on enemmän aikaa. Tällä kertaa, keskellä heinäkuuta, sitä oli tarpeeksi.
Usein, etten sanoisi "normitapauksissa", piirrokset syntyvät sellaisessa kiireessä, että Fabriano on ainoa vaihtoehto.

Lopullisen piirroksen lyijykynäluonnos, 28 x 16 cm.

*  *  *

A recent watercolor cartoon for my series Tornitouhua, for the Finnish army newspaper Ruotuväki.

Tikkastelua

Toinen linja, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, syksy 2007.

Henrik Tikkanen (1924–1984) oli lahjakas kuvittaja ja myöhemmin myös pirullisen teräväsanainen kirjailija. Lehtipiirtämisessä hänen vaikutuksensa oli Suomessa 70–80-luvuilla niin hallitseva (hänen tyyliään jäljiteltiin laajalti), että minun nuoruudessani 90-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa elettiin jonkinlaista vastareaktion aikaa. Silloin Tikkaseen törmäsi helpommin kirjoittajana, kuin piirtäjänä.
Itse näin ensimmäistä kertaa suuremman valikoiman Tikkasen piirroksia vasta Amos Anderssonin museon näyttelyssä loppuvuodesta 2004. Ne innostivat etsimään lisää. Lyhyessä ajassa hankin käsiini useamman Tikkasen piirroskirjan ja ahmin läpi hänen omaelämäkerralliset "osoiteromaaninsa".

Etelä-Esplanadi, Helsinki. Henrik Tikkasen originaali, A3, mustetäytekynä, 1969.

Piirtäjänä Tikkasen omimmaksi aiheeksi tulivat kaupunkimaisemat. Niissä hän onnistuu tekemään jotain, mikä vaikuttaa mahdottomalta: hän kuvaa monimutkaisia, yksityiskohtaisia ja geometrisesti äärimmäisen säntillistä kohteita (eli siis taloja) viivalla, joka on hyvin pelkistävä ja luonnosmainen. Tikkasen viiva tärisee, pyörii ja poukkoilee. Miten se oikein onnistuu samalla tuntumaan niin autenttisen dokumentaariselta? Välittämään tunnelman, että juuri tuolta tuolla näyttää?

Kiinalainen ravintola Rovaniemellä. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph, 30.8.2006.

Tikkasen töiden löytäminen sattui osumaan minulla juuri sopivaan saumaan. Olin juuri samana vuonna 2004 ensimmäistä kertaa päässyt säännöllisen luonnoskirjatyöskentelyn makuun. En ollut koskaan taidetarvikeliikkeistä löytänyt oikein minun työtavoilleni sopivaa luonnoskirjaa, joten niiden käyttö ei ollut niin innostanut. Asia ratkesi vasta, kun kävin kirjansidontatyöpajassa, jossa omin käsin sidoin itselleni luonnoskirjan tavallisesta kopiopaperista. Totesin, että innostavinta minulle oli piirtää kirjaan kohtuullisen pikkutarkkaa jälkeä rapidografeilla.
Tikkasen piirrokset tarjosivat nyt sopivan uuden haasteen tälle tekniikalle. Tikkanen oli piirtänyt isompaan kokoon mustetäytekynällä. Pystyisinkö minä tekemään jotain vastaavaa rapidoilla?
Miltä näyttäisivät minun tekemäni kaupunkimaisemapiirrokset?

Rooma. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja kuivamustekynä, 23.4.2007.

Ensimmäisissä kaupunkikuvissani koitin jäljitellä suoraan Tikkasen lähestymistapaa: pelkistää ja piirtää pelkkää ääriviivaa ilman sävyjä.
Huomasin ilokseni, että homma toimi: jostain syystä suorien linjojen piirtäminen vapaalla kädellä ja perspektiivin hahmottaminen tuntui luonnistuvan minulta sangen helposti.
Seuraavana askeleena lisäsin kuviin hiukan mustia pintoja täytesiveltimellä. Totesin, että tämäkin sopi kuviin hyvin: silloin niistä tuli enemmän minun näköisiäni ja samalla ne saivat enemmän etäisyyttä Tikkaseen.

Korkeavuorenkatu 29, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, 20.8.2006.

Mustilla pinnoilla voidaan myös jäsentää kuvaa ja nostaa siitä jonkin tietty alue erityisen huomion kohteeksi: katse etsiytyy kuvassa ensimmäisenä suurimman kontrastin kohtaan. Kaupunkikuvissa voidaan näin ikään kuin leikkiä "syväterävyyden" kanssa.

Töölönkatu 3, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, 9.8.2007.

*  *  *

Some of my sketchbook work, inspired by the city landscape drawings of Henrik Tikkanen (1924–1984).