Sibelius ja Andante festivo

Sibelius 150 -sarjakuva, Ilta-Sanomat 31.12.2015.

Koko vuoden 2015 joka puolelta päälle hyökynyt Sibelius 150 v. -juhlavuosi jatkoi vyörytystään vuoden viho viimeiseen päivään saakka. Minun piirtämäni sarjakuva aiheesta ilmestyi Ilta-Sanomissa uuden vuoden aattona 31.12. Lehdessä ilmestyi Sibelius-aiheinen sarjakuva joulukuun jokaisessa numerossa eri piirtäjien tekeminä.
Kun itse sain ajatuksesta kiinni, idea syntyi aika lailla valmiina: sisältö muuttui vain vähän ensimmäisestä luonnoksesta valmiiseen versioon. Tajusin nimittäin, että kertomalla omasta Sibeliuksen suosikkiteoksestani, Andante festivosta, voisin samalla nostaa esiin omaa sydäntäni lähellä olevan kulttuuripoliittisen pointin käyttötaiteen merkityksestä.

Sarjakuvan käsikirjoitus ja ensimmäinen layout-luonnos. Kyllä: käsialani on hyvin pientä piperrystä.

Minua itseäni on aina ärsyttänyt, jos taidetta arvostellaan yliolkaisesti pelkästään sen käyttötavan tai julkaisupaikan perusteella. Harrastan itse paljon elokuvamusiikkia ja olen usein esim. törmännyt sitä arvioitavan sillä perusteella, onko musiikki tehty hyvään vai huonoon elokuvaan, ei sillä perusteella, onko musiikki itse hyvää vai ei. (Tämäkin on tietysti edistystä siihen vielä vanhakantaisempaan käsitykseen, että se, että musiikki ylipäätään on tehty elokuvaan tekee siitä jo lähtökohtaisesti arvotonta).
Tämä sama kysymys liittyy tietysti olennaisesti myös itse käyttämiini ilmaisumuotoihin. Sarjakuvat, pilakuvat ja kuvitukset leimattiin historiassa pitkään arvottomiksi, koska niitä on arvioitu enemmän niiden käyttöympäristön perusteella, kuin teosten omilla ansioilla.
Minulle itselleni taas on selvää, että ainoa järkevä peruste taideteoksen arvioimiselle pitäisi olla teos itsessään. Yhtä lailla, kun on huonosti tehtyjä ja hyvin tehtyjä kuvia, on myös huonosti tehtyä ja hyvin tehtyä musiikkia, eikä tähän hyvyyteen tai huonouteen vaikuta se, onko teosta alunperin tehty johonkin "arvovaltaisena" pidettävään käyttötarkoitukseen vai ei.

Työstetympi layout-luonnos.

Koska sarjakuvan oli määrä kertoa tositapahtumista, minun oli hankittava sen tekemisen tueksi lähdemateriaalia. Tarkistuskierros osoittikin useamman luonnoksessa olevan seikan virheelliseksi. Radiolähetystä ei tehty Yleisradion, vaan Helsingin konservatorion (nyk. Sibelius-Akatemia) tiloissa. Eikä äänitystä ilmeisesti tallennettu kelanauhalle, vaan äänilevylle.
Olen aiemminkin arvellut, että en ehkä sovellu Hergén tai Don Rosan tyyppiseksi sarjakuvantekijäksi, jotka julistavat jokaisen pienimmänkin historiallisen tai maantieteellisen yksityiskohdan piirroksissaan olevan tutkitusti oikein. Sillä eikö niin pitkälle viety pedanttisuus ole piirtämisen kannalta pikkuisen tylsää ja rajoita tekemisen ilmeikkyyttä ja lennokkuutta?
Niinpä korjasin edellä mainitut kaksi seikkaa, jotka katsoin asiavirheiksi, mutta jätin entiselleen kaksi muuta kohtaa, joissa katsoin kuvan asettelun ja tunnelman faktoja tärkeämmäksi. Säynätsalon tehdasjuhlia ei nimittäin suinkaan vietetty ulkosalla, vaan paikkakunnan seuraintalolla – sillä niitä vietettiin joulukuun lopulla. Ja toisekseen – ja tämä tietysti saattaa olla puristille anteeksiantamatonta – Ainolassa piano on huoneessa toisin päin kuin piirroksessa!

 Sarjakuvan lyijykynäluonnos. Minulla tekstien lopulliseen sanamuodon määrittää, miten sanat asettuvat parhaiten riveille.

Sarjakuvassa mainittu äänite Andante festivosta Sibeliuksen itsensä johtamana on muuten kuunneltavissa Ylen elävässä arkistossa. Alan ammattilaiset ovat käyttäneet sellaisia kohteliaita kiertoilmaisuja kuten "Sibelius oli parempi säveltäjä kuin kapellimestari". Asia, jonka maallikkokin kuulee, on että Sibelius johtaa teoksen huomattavasti tavallista hitaammin. Siitä taas on kohteliaasti todettu, että "säveltäjän oikeudella Sibelius suhtautuu tahtimerkintöihin paikoin suurpiirteisesti".

Sarjakuvan valmis tussipiirros. Tällä kertaa myös osa ääriviivoista sai lopullisessa versiossa väriä.

*  *  *


A comic to celebrate the 150th anniversary of the composer Sibelius. Ilta-Sanomat, Dec. 31, 2015.

Nuottien mukaan

Aivoutouksia, 2005. Lapin ylioppilaslehti, Vaasan ylioppilaslehti ja Otaniemen Polyteekkari-lehti.

Kun Charles M. Schulz kuoli alkuvuodesta 2000, Helsingissä oli sattumoisin juuri samaan aikaan Tennispalatsissa näytteillä hänen alkuperäispiirroksiaan. Vaikka olinkin nähnyt hänen originaalejaan jo sitä ennen, ne tarjosivat minulle ainakin yhden yllätyksen.

Schulz käytti sarjassaan silloin tällöin nuottipartituureja kuvallisen huumorin lähteenä. Nämä nuottisitaatit olivat paikoin hyvin monimutkaisia. Minä olin ilman muuta olettanut, että Schulz käytti nuotteina valokopioita tms. jäljennöksiä.

Näyttely todisti toisin: Tenavien nuottisitaatit oli kirjoitettu käsin.

Charles M. Schulz, Tenavat, 1975. Schulz kirjoitti sarjan musiikkisitaatit itse, omin käsin.

Tästä minä sain päähänpinttymän, että jahas: oikeiden tekijämiehesten kuuluu näköjään sitten osata tehdä piirroksiin nuottikirjoitusta käsin.

Muutamassa piirroksessa olenkin vuosien mittaan nuotteja käyttänyt. Tässäpä uutisväläys, yllätyksenä ei kellekään muulle kuin itselleni: siistin näköisen nuottikirjoituksen tekeminen on todella vaikeata!

Yritysviestintä yhteen ääneen. Kuvitus Diacorille, 2011.

Kerran tein Ruotuväki-lehden joulunumeroon koko sivuisen laajuisen sarjakuvan. Kun olin sanaleikkinä saanut päähäni, että Tiernapojista saisi nimenä väännettyä Tornipojat, niin minun oli sitten joku henkinen pakko tehdä tästä aiheesta armeijahenkinen mukaelma. Ja luonnollisesti (?) todistaakseni, että olin oikeasti miettinyt laulujen sanoitukset musiikkiin sopivaksi, minun oli tekstattava nuotit puhekupliin mukaan.

Järkevää tekemistä? Ei varmasti, mutta saipahan siihen ainakin kulutettua runsaasti aikaa.

Tornipojat, Ruotuväki-lehti 22/2004. Tämä oli aivan ensimmäisiä tietokoneella värittämiäni sarjakuvia.

Toisessa Tornitouhua-piirroksessa esitän niinikään hölmön sanaleikin: varusmies vastaa "viheltää"-komentoon (joka merkitsee ilmavaaraa, pommin vihellystä taivaalta alas) kirjaimellisesti rupeamalla viheltämään.

Halusin sisällyttää musiikkiin lisävitsin niille, jotka osaavat lukea nuotteja. Tarkoitus oli, että sotilas viheltäisi (tietysti) marssia elokuvasta Kwai-joen silta. Mutta tässä minulla kävi joku ajatusvirhe: koitin etsiä netistä kappaleen nuotteja, ja tämä pohjautuu ensimmäiseen versioon, jonka löysin. Mutta... eihän se kappale näin mene, tässähän on intervallit ihan pielessä, eikö niin?

Jos lopultakin joskus saisin koottua näistä armeijakuvista kirjan (kiinnostuneet kustantajat: ottakaa yhteyttä – kuvan lähettäneille varma vastaus) niin nämä nuotithan pitäisi ilman muuta korjata oikein.

Tornitouhua-piirros nro 116, Ruotuväki-lehti 2004.

P.S. Laitoin tämän postauksen alkuun piirroksen Aivoutouksia-sarjasta, koska kuvan repliikki sopi aiheeseen. Mutta siihen kätkeytyy toinenkin kytkös – jälleen esimerkki siitä, miten kuvan tekoon saa halutessaan tuhrattua hyvinkin paljon ylimääräistä aikaa ja energiaa.

Kun olin saanut kuvan idean, halusin, että maestrolla olisi joku partituuri sylissä. Ajattelin, että eikö olisi hauska lisäjuttu, jos partituurin pystyisi oikeasti tunnistamaan. Laitoin siihen tempomerkinnän Allegro ma non troppo, koska se on minusta aina kuulostanut jotenkin humoristiselta. Sitten menin kirjastoon etsimään jotain partituuria, jossa olisi tämmöinen merkintä. Aloitin Beethovenista, koska se tuntui ilmeisimmältä ja myös linkittyisi silloin nuottien kautta niihin Schulzin piirroksiin.

Ja kas: Beethovenin yhdeksännen sinfonian ensimmäinen osa on Allegro ma non troppo e un poco meastoso. Mutta: teos alkaa hiljaisuudesta. Ensimmäisellä sivulla on hädin tuskin nuotteja ollenkaan. Joten siitä ei oikein piirroksen visuaaliseksi elementiksi ole.
Jos nyt muistan oikein, niin taisin sitten karsia partituurin ensimmäisen sivun pois ja mukailla piirrokseen teoksen nuotteja toiselta sivulta alkaen. Silläkin sivulla on kuitenkin nuotteja vielä niin vähän, että tuskin kukaan piirroksen katsoja pystyi siitä teosta tunnistamaan...

Oh, well.

*  *  *

Inspired by Charles Schulz, I've occasionally used musical notation as part of my drawings. Suprise suprise, it turn out writing notes neatly is really difficult!

Dark Sarah

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/14237625/?claim=hnp6rajtwzs">Follow my blog with Bloglovin</a>

Dark Sarah. Mallikuva hahmosta, marraskuu 2013.

Amberian Dawn -yhtyeestä noussut laulaja Heidi Parviainen on tehnyt uuden musiikillisen sooloprojektin nimellä Dark Sarah.

Itsetuotetun debyyttilevyn Behind the Black Veil tekoon kerättiin varoja mm. joukkorahoituksella. Pitkän puurtamisen jälkeen levy lopultakin ilmestyi toukokuussa.

Dark Sarah, Heidi Parviainen. Kuva: Mikaela Löfroth

Päädyin mukaan projektiin puhtaasti sisäpiirikytkennöillä: puolisoni Aurora on suunnitellut ja tehnyt Dark Sarahin esiintymisasuja. (Aurora kertoo kokemuksistaan promokuvien kuvaussessiossa omassa blogissaan, ja toisaalla tunnelmistaan leyvn julkkarikeikalla).

Heidi halusi rakentaa Dark Sarahin hahmolle "syntytarinan" ja mietti, että sen voisi kertoa sarjakuvan muodossa.

Dark Sarah -sarjakuva, helmikuu 2014.

Piirsin sarjakuvan normityylistäni poiketen, tavoitellen enemmän supersankarimaista jälkeä. (Selkeät kasarivaikutteet kertovat, millä vuosikymmenellä olen itse noita juttuja lukenut).
Ideat sarjakuvan julkaisuformaatista vaihtelivat CD:n kansilehtien ja julisteen välillä, joten yritin tehdä kuvia, jotka toimisivat useammassa koossa. Ja koska levy on suunnattu kansainvälisille markkinoille, koin selkeimmäksi tehdä sarjakuvasta kokonaan sanattoman.

Dark Sarah kuvailee tyylilajikseen "cinematic metal". Levyn biisit vaihtelevatkin elokuvamusiikkimaisista vaikutteista raskaampaan mättöön. Livenä levynjulkistuskeikalla meno oli suoremmin metallista tykitystä.

*  *  *

A comic I drew for the "cinematic metal" artist Dark Sarah.