Sibelius ja Andante festivo

Sibelius 150 -sarjakuva, Ilta-Sanomat 31.12.2015.

Koko vuoden 2015 joka puolelta päälle hyökynyt Sibelius 150 v. -juhlavuosi jatkoi vyörytystään vuoden viho viimeiseen päivään saakka. Minun piirtämäni sarjakuva aiheesta ilmestyi Ilta-Sanomissa uuden vuoden aattona 31.12. Lehdessä ilmestyi Sibelius-aiheinen sarjakuva joulukuun jokaisessa numerossa eri piirtäjien tekeminä.
Kun itse sain ajatuksesta kiinni, idea syntyi aika lailla valmiina: sisältö muuttui vain vähän ensimmäisestä luonnoksesta valmiiseen versioon. Tajusin nimittäin, että kertomalla omasta Sibeliuksen suosikkiteoksestani, Andante festivosta, voisin samalla nostaa esiin omaa sydäntäni lähellä olevan kulttuuripoliittisen pointin käyttötaiteen merkityksestä.

Sarjakuvan käsikirjoitus ja ensimmäinen layout-luonnos. Kyllä: käsialani on hyvin pientä piperrystä.

Minua itseäni on aina ärsyttänyt, jos taidetta arvostellaan yliolkaisesti pelkästään sen käyttötavan tai julkaisupaikan perusteella. Harrastan itse paljon elokuvamusiikkia ja olen usein esim. törmännyt sitä arvioitavan sillä perusteella, onko musiikki tehty hyvään vai huonoon elokuvaan, ei sillä perusteella, onko musiikki itse hyvää vai ei. (Tämäkin on tietysti edistystä siihen vielä vanhakantaisempaan käsitykseen, että se, että musiikki ylipäätään on tehty elokuvaan tekee siitä jo lähtökohtaisesti arvotonta).
Tämä sama kysymys liittyy tietysti olennaisesti myös itse käyttämiini ilmaisumuotoihin. Sarjakuvat, pilakuvat ja kuvitukset leimattiin historiassa pitkään arvottomiksi, koska niitä on arvioitu enemmän niiden käyttöympäristön perusteella, kuin teosten omilla ansioilla.
Minulle itselleni taas on selvää, että ainoa järkevä peruste taideteoksen arvioimiselle pitäisi olla teos itsessään. Yhtä lailla, kun on huonosti tehtyjä ja hyvin tehtyjä kuvia, on myös huonosti tehtyä ja hyvin tehtyä musiikkia, eikä tähän hyvyyteen tai huonouteen vaikuta se, onko teosta alunperin tehty johonkin "arvovaltaisena" pidettävään käyttötarkoitukseen vai ei.

Työstetympi layout-luonnos.

Koska sarjakuvan oli määrä kertoa tositapahtumista, minun oli hankittava sen tekemisen tueksi lähdemateriaalia. Tarkistuskierros osoittikin useamman luonnoksessa olevan seikan virheelliseksi. Radiolähetystä ei tehty Yleisradion, vaan Helsingin konservatorion (nyk. Sibelius-Akatemia) tiloissa. Eikä äänitystä ilmeisesti tallennettu kelanauhalle, vaan äänilevylle.
Olen aiemminkin arvellut, että en ehkä sovellu Hergén tai Don Rosan tyyppiseksi sarjakuvantekijäksi, jotka julistavat jokaisen pienimmänkin historiallisen tai maantieteellisen yksityiskohdan piirroksissaan olevan tutkitusti oikein. Sillä eikö niin pitkälle viety pedanttisuus ole piirtämisen kannalta pikkuisen tylsää ja rajoita tekemisen ilmeikkyyttä ja lennokkuutta?
Niinpä korjasin edellä mainitut kaksi seikkaa, jotka katsoin asiavirheiksi, mutta jätin entiselleen kaksi muuta kohtaa, joissa katsoin kuvan asettelun ja tunnelman faktoja tärkeämmäksi. Säynätsalon tehdasjuhlia ei nimittäin suinkaan vietetty ulkosalla, vaan paikkakunnan seuraintalolla – sillä niitä vietettiin joulukuun lopulla. Ja toisekseen – ja tämä tietysti saattaa olla puristille anteeksiantamatonta – Ainolassa piano on huoneessa toisin päin kuin piirroksessa!

 Sarjakuvan lyijykynäluonnos. Minulla tekstien lopulliseen sanamuodon määrittää, miten sanat asettuvat parhaiten riveille.

Sarjakuvassa mainittu äänite Andante festivosta Sibeliuksen itsensä johtamana on muuten kuunneltavissa Ylen elävässä arkistossa. Alan ammattilaiset ovat käyttäneet sellaisia kohteliaita kiertoilmaisuja kuten "Sibelius oli parempi säveltäjä kuin kapellimestari". Asia, jonka maallikkokin kuulee, on että Sibelius johtaa teoksen huomattavasti tavallista hitaammin. Siitä taas on kohteliaasti todettu, että "säveltäjän oikeudella Sibelius suhtautuu tahtimerkintöihin paikoin suurpiirteisesti".

Sarjakuvan valmis tussipiirros. Tällä kertaa myös osa ääriviivoista sai lopullisessa versiossa väriä.

*  *  *


A comic to celebrate the 150th anniversary of the composer Sibelius. Ilta-Sanomat, Dec. 31, 2015.

Sata vuotta huonoryhtisiä hunsvotteja

Hjalmar Löfving. Tussi, vesiväri ja rasvaliitu, 1921.

Jo yläasteella opin, miten piirtää ympärilläni näkemiä löysiä, huonoryhtisiä teinejä. Pää ja lantio työntyy eteen, selkä on kyyryssä ja painuu taakse, polvet ovat koukussa.

Myöhemmin olen saanut oppia, että tämä on ollut universaali tapa kuvata rappiollista nuorisoa pilakuvissa jo ainakin sadan vuoden ajan.

"Puhutko sinä ruotsia?" "Kyllähän minä ruotsia puhun, mutta minä en vaan muista niitä sanoja."

Hjalmar Löfvingin piirroksessa vuodelta 1921 rappionuoret notkuvat oudoissa vaatteissaan katulampun alla. He lienevät sakilaisia, vuosisadan alun nuorisojengiläisiä. Wikipedian määritelmässä sanotaan sakilaisten olleen "työläisnuoria, Helsingin nuorta rahvasta". Selkeästi epäilyttävää työväestöä esiintyy ainakin Alexander Paischeffin piirroksessa vuodelta 1915 - todellakin siis tasan sadan vuoden takaa. Huomaa yhtäläisyydet ryhdin kuvauksessa.

Ola "Fogeli" Fogelberg, piirros n. vuodelta 1920.

Monet piirtäjät ovat siis kuvanneet huonoa ryhtiä ennen minua. Mutta minua kiinnosti tämän kuvatun asennon yhtäläisyys S-kirjaimeen. Yhdessä varhaisessa Ruotuväki-lehden piirroksessa koitin sitten keksiä ilmiölle semioottisen selityksen. Tämä on Tornitouhua-sarjan 26. piirros, Ruotuväki-lehden numerosta 4/2000.

Olen aina epäillyt, mahtoikohan kukaan tajuta ideaa, vaikka koitin vielä alleviivata sitä vihreällä värillä...

Tornitouhua-piirros, Ruotuväki-lehti 4/2000. Tussi ja vesiväri paperille.

(Vastaus: Alkuaineissa S = rikki.) 

*  *  *

Suspicous youth has been depicted as having bad posture for at least a hundred years.

Älkää sotkeko ympyröitäni

Tornitouhua-piirros, Ruotuväki-lehti 20/2015. Pullotussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Sain idean armeijakuvaan siitä, että postimerkeissä on (tai no, siis oli ennen vanhaan) rei'ityksellä tehty repäisyreuna. Filatelisin termein perforoitu hammaste. Ajattelin, että armeijassa tietysti rei'ityksen voisi toteuttaa ampumalla sarjan rynnäkkökiväärillä. Niin että maalitaulusta saisi tehtyä postimerkin. 

Lyijykynäpiirros, 28 x 16 cm.

Helppo, hölmön kevyt idea. Mutta toteutuksessa kävi parikin ajatusvirhettä. Ensin, kuten lyijykynäluonnoksesta näkee, tein taulussa olevan reiän tarkalleen irtiolevan palan negatiiviksi. Niin että "postimerkin" hammastuksen kolojen kohdalla on taustassa nyppyjä. Paitsi että eihän se niin menisi, jos ajatuksena oli, että reiät on tehty ampumalla. Silloin taustapahvin reunassa olisi samanlainen kuvio kuin irtaantuneessa palasessa: molemmissa olisi reunassa reikien puolikkaat. Olin jo tussannut kuvan musteella, kun huomasin tämän. Oli yritettävä korjata asia hankalasti, maalaamalla peittävällä guassilla vesivärin päälle.

Ylärivi: renkaat niin kuin ne ovat piirroksessa. Alarivi: miten niiden olisi pitänyt mennä.

Toista virhettä en sitten huomannutkaan, ennen kuin kuva oli valmis. "Postimerkissä" ja taustassa on eri määrä renkaita. Tai ainakaan niiden kuviot eivät sovi yhteen. Olin luonnostellut kuvan rennosti lonkalta, enkä ollut suunnitellut sitä tarpeeksi huolellisesti. Jos olisin piirrosta laatiessa tehnyt tällaisen havainnekuvan, kuin nyt tässä, virhe olisi vältetty.

Kaikkihan te tietysti huomasitte tämän heti kuvan nähtyänne? 

Ette varmaankaan. Mutta siltikin jotenkin harmittaa!

Kuten viime aikojen keskustelu on jälleen osoittanut (tämä ja samaan aikaan toisella puolella poliittista kenttää tämä), pilakuvilla voi pahoittaa mielensä hyvin rajusti ja kovin monella eri tavalla.

Näköjään mielensä voi pahoittaa myös paljon mitättömämmällä tavalla, niitä itse piirtäessä.

Tussaamassa piirrosta valopöydällä.

*  *  *

The little things you notice only when the drawing is finished. Like that the circles on the target don't match.

In memoriam

Tornitouhua-piirros Ruotuväki-lehden numerosta 18/2015.

Taannoisessa blogitekstissä käsittelin vakavia pilakuvia. Yleisin vakavien pilakuvien muoto Suomessa ovat olleet muistokuvat. Merkkihenkilön kuollessa tai jonkun suuren katastrofin sattuessa (Estonia, kouluammuskelut) on tehty piirrosten muuten humoristisesta linjasta sävyltään selvästi eroava, vakavahenkinen piirros.
Minulle piirrosuran ensimmäinen muistopiirroksen teko tuli vastaan nyt. Ruotuväki-lehden pitkäaikainen toimitussihteeri ja uutispäällikkö Juha Heikkinen kuoli äkillisesti 62-vuotiaana.
Heikkinen oli Ruotuväessä koko sen ajan, kun minä olen lehteen piirtänyt. (Tornitouhua-sarja alkoi ilmestyä vuoden 1999 alusta). Vaikka itse asiassa tapasin hänet näinä vuosina vain muutamia kertoja kasvokkain, viimeisen kerran jo useampia vuosia sitten, hän oli se henkilö, jolle piirrokseni lehteen lähetin. Hän oli siis se henkilö, joka useimmin on saanut jännittää piirrosteni valmistumista ajoissa.
Anteeksi, sanoinko valmistumista ajoissa? Tarkoitin siis tietysti sanoa, että kun piirroksia on, öh... hiottu paremmaksi vielä aivan viime tinkaan saakka. Köh, köh.
Tämän takia olin jo mielessäni ajatellut, että kun Heikkinen jää eläkkeelle, minun on muistettava häntä jonkinlaisella piirroksella kiitokseksi pitkäpinnaisuudesta. Mutta näin ei siis kuitenkaan käynyt, vaan olikin tehtävä muistokuva.
Koska kyseessä oli henkilö, joka tunnettiin lähinnä lehden toimituksen sisällä, mutta ei niinkään sen ulkopuolella, koitin rakentaa kuvan, jolla olisi jonkinlainen tuplamerkitys: niin että muistokuva-roolia ei olisi piirroksessa väännetty rautalangasta, vaan että se pikemminkin olisi kuvassa näkyvillä rivien välissä asian tunteville.


*  *  *


Army cartoon done in the memory of the late editor-in-chief of the paper, Juha Heikkinen (1952–2015).

Älä koskaan pyydä piirtäjää pitämään pöytäkirjaa

Kokouspapereita, 2012.

Olen aina ollut järjestöihminen. Koko ikäni olen ollut partiossa (kuten monet heille tekemäni sarjakuvat ja kuvituksetkin todistavat) ja myöhemmin olen toiminut monissa kuva-alan järjestöissä. Olin yhden kolmivuotiskauden Kuvittajat ry:n puheenjohtajana ja toisen hallituksessa. Usean vuoden ajan olin myös Suomen sarjakuvaseuran hallituksessa ja tällä hetkellä olen Sarjakuvantekijät ry:ssä. Ja koska kokoukset johtavat herkästi toisiin kokouksiin, näiden järjestöhommien kautta on ollut useita palavereita myös muiden järjestöjen ja eri yhteistyötahojen kanssa.

Kokouspapereita, 2012.

Onko sanalle "doodle" sopivaa suomenkielen vastinetta? En kouluvuosien jälkeen ole juurikaan piirustellut silkkaa tajunnanvirtaa mielikuvituksesta. Luennoilla sitä tuli tehtyä silkaksi ajankuluksi ja hereillä pysyäkseen, mutta kun piirtämisestä tulee ammatti, vapaa piirustelu karsiutuu helposti pois.
Asiaan vaikutti sekin, että kun rupesin pitämään säännöllistä luonnoskirjaa, otin siinä tehtäväksi nimenomaan silmän ja käden yhteispelin harjoittamisen, eli piirtämisen joko elävästä elämästä tai mallikuvasta.
Sarjakuvien ja pilapiirrosten luonnokset taas ovat tarkoitushakuista idean etsintää, joten nekään eivät ole ihan puhdasta doodlailua.

Kokouspapereita, 2011–2012.

Kokouksissa sen sijaan tulee piirusteltua ihan puhdasta tajunnanvirtaa. Haluaisin ajatella, että kyse ei ole (ainakaan pelkästään) kyllästymisestä tai ajatusten harhailusta: kouluvuosista saakka olen tottunut siihen, että ajattelen kynä kädessä. Kun pohdin jotain asiaa, kynä vaeltelee paperilla. Voisi ajatella, että piirrokset ovat pohdiskelun sivutuote. Tai sitten vaikkapa, että kun tietoinen mieli on keskittynyt johonkin muuhun, käsi saa kerrankin piirustella ihan oman halunsa mukaan.
Tämän takia en mielelläni käytä sinisiä kuulakärkikyniä, enkä koskaan kanna sellaista mukanani. Jos käsi haluaa piirustella, sillä on oltava saatavilla mustaa viivaa tekevä kynä.


*  *  *


I don't do pure doodles that often, but occasionally that happens in meetings.

Pilapiirtäjien vihaamat lastenkirjat

John Tennielin "luonnos" pääministeri Disraelin muistokuvaan, 1881.

Kirjoitin aiemmin Punch-lehden piirtäjistä Linley Sambournesta ja Bernard Partridgesta. Totesin, että he edustivat ensimmäistä piirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista saada piirroksensa painettua fotomekaanisesti, siis paperilta valokuvattuina. Ensimmäistä sukupolvea, joilta näin muodoin on olemassa varsinaisia "originaalipiirroksia".
Minulla on kuitenkin myös, eräänlaisena piirrosoriginaalien keräilyn loogisena alkupisteenä, kokoelmissa eräs työ heidän maineikkaalta edeltäjältään.

Sir John Tenniel (1820–1914) noin vuonna 1904. Kuva: National Portrait Gallery.

John Tenniel (1820–1914) toimi Punch-lehden piirtäjänä yli viisikymmentä vuotta, alkaen vuodesta 1850. Lehti oli perustettu vuonna 1840 ja antoi pian ilmestymisensä jälkeen englannin kieleen sen nykymerkityksen sanalle cartoon. Alunperin termi tarkoittaa maalauksen tai freskon luonnosta. Vuonna 1845 rakennettiin Englannin parlamenttitalo ja pidettiin suunnittelukilpailu seinämaalauksista rakennusta koristamaan. Punch-lehti tarjosi aiheeseen oman satiirisen versionsa: tässä meidän cartoonimme parlamentille.
Tenniel siis piirsi pilakuvia ennen fotomekaniikkaa. Hänen piirroksensa painettiin kaiverruksina – joku painoalan käsityöläinen siis toteutti varsinaisen painolaatan annetun luonnoksen pohjalta. Minulla on lyijykynäluonnos Tennielin piirrokseen, joka on tehty pääministeri Benjamin Disraelin kuoleman johdosta vuonna 1881. (Disraelin arvonimenä oli Beaconsfieldin jaarli, joten siksi tuo on se nimi, joka on piirrokseen merkitty). Painetusta, kaiverretusta lopputuloksesta minulla on vain huonolaatuinen, kuvapankista löytynyt kuva.

Tennielin piirroksen painettu versio.

En ole täysin varma, miten Tenniel työskenteli: antoiko hän kaivertajalle tosiaankin paperille tehdyn luonnoksen, vai olisiko hän mahdollisesti luonnostellut suoraan kaiverrettavalle levylle. Siinä tapauksessa tämä lyijykynäpiirros saattaisi olla vasta jälkeenpäin tehty toisinto – sellaisiakin Tennielin tiedetään nimittäin tehneen. Ainakaan kuvassa ei nykymielessä ole mitään "luonnosmaista": siinä on piirretty jokikinen sävytysviiva tarkasti paikoilleen, lyijykynä ei missään vaiheessa ole tehnyt siksakkia, tai pelkistänyt sävytystä pelkäksi valööripinnaksi, tyyliin "tämänsävyistä aluetta tänne taustalle".
Alkuperäisyyteen viittaisi myös se, että saadessani taulun käsiini sen taakse oli kiinnitetty, ei vain kellastunut, vaan rusehtunut paperi, jossa luki "original sketch for Punch". Käsiala näyttäisi olevan Tennielin itsensä – ja paperin väri näyttää uskottavasti siltä, että päiväyksensä mukaisesti se tosiaan on ollut kiinni taulun takana vuodesta 1881 asti.

Kehystytin kuvan uudelleen ja halusin myös tämän kuvan otsikon ja Tennielin signeerauksen mukaan lasin alle. Pohdin, että en kyllä pysty irrottamaan lappua puisesta taustalevystä. Entä pystyisinkö jotenkin leikkaamaan puulevyä pienemmäksi hajottamatta sitä lastuiksi?
Vastaus: levy oli niin hapertunutta, että, yllättävää kyllä, sitä pystyi leikkaamaan Fiskarsin saksilla.

Vaikka Tenniel tekikin monikymmenvuotisen uran pilapiirtäjänä, se ei kuitenkaan ole se syy, miksi maailma tuntee hänen nimensä ja kynänjälkensä vielä tänäkin päivänä. Ei: kaikki Tennielin pilapiirrokset ovat jääneet sen varjoon, että lehtitöidensä sivussa hän tuli myös kuvittaneeksi kaksi pientä lastenkirjaa. Ne nimittäin olivat Liisa ihmemaassa (1865) ja Liisa peilimaailmassa (1871).
Mikä erikoisinta, puolta vuosisataa myöhemmin Tennielin seuraaja koki lähes täysin samanlaisen kohtalon. 

Ernest Shepard (1879–1976) noin vuonna 1970.

Linley Sambournen ja Bernard Partridgen jälkeen Punchin pääpiirtäjäksi nousi vuosiksi 1945–1954 Ernest Shepard (1879–1976). Myös hän piirsi poliittisia pilapiirroksia yli viidenkymmenen vuoden ajan – ja myös hänellä koko muu tuotanto jäi parin lastenkirjakuvituksen varjoon. Shepardilla nuo kirjat olivat Nalle Puh (1926), Nalle Puh rakentaa talon (1928) ja Kaislikossa suhisee (1931).
Shepardin sanotaan vanhoilla päivillään – ja hän eli todella vanhaksi, lähes satavuotiaaksi – olleen hyvin nyreä siitä, että kaikki kiinnittivät huomiota vain Puh-kuviin ja sivuuttivat hänen muut työnsä.
Myös Ernest Shepardilta, jonka Puh-piirrosten hinnat lasketaan sadoissa tuhansissa punnissa, minulla on yksi originaalipiirros. Tämä ei tietenkään ole Puhista, mutta kuitenkin samalta aikakaudelta, jolloin hän kuvitti nuo lastenkirjojen tulevat klassikot.
Minulla oleva piirros on kuvitus vuodelta 1933 olevaan kirjaan Everybody's Lamb, joka on kokoelma Charles Lambin (1775–1834) kirjoituksia.

Ernest Shepardin kuvitusoriginaali vuodelta 1933. Piirros teokseen Everybody's Lamb.

Shepardin kuollessa hänen todettiin olleen viimeinen jäljellä ollut vuosisadan vaihteen klassisen tussipiirrostyylin jatkaja. Ja tussipiirroksissa hän todellakin on omimmillaan: minusta on suuri sääli, että useimmiten hänen Puh-kuviaan näkee hänen vanhalla iällään värittäminä versioina. Niissä on pilattu alkuperäisten mustavalkoisten kuvien herkkyys.

Jälkikirjoitus. Kun Lontoossa toiminut (sittemmin jo ovensa sulkenut) pilapiirrosgalleria piti vuonna 2006 näyttelyn Shepardin poliittisista pilakuvista, he antoivat näyttelylle nimeksi "Mies joka vihasi Puhia".


*  *  *


Original art from two artists who both drew political cartoons for over fifty years, but whose all other work was overshadowed by illustrations done for children's books. John Tenniel (1820–1914) illustrated Alice in Wonderland (1865) and Ernest Shepard (1979–1976) illustrated Winnie the Pooh (1926) and Wind in the Willows (1931).

Verkkokauppa pakolaisten hyväksi

Välinpitämättömyyden meri, alkuperäispiirros. Myynnissä hintaan 200 €.

Sarjakuvapiirtäjiltä ja kuvittajilta koottiin myyntiin muutamia alkuperäispiirroksia pop-up-verkkokauppaan pakolaisavun ja Punaisen ristin hyväksi. Kauppa löytyy osoitteesta taideteossa.com.
Myynnissä on töitä kotimaisilta alan kärkinimiltä. Mukana ovat Mari Ahokoivu, JP Ahonen, Maria Björklund, Terhi Ekebom, Jukka-Petteri Eronen, Roope Eronen, Aino Havukainen & Sami Toivonen, Petri Hiltunen, Pertti Jarla, Juho Juntunen, Satu Kettunen, Timo Kokkila, Kati Kovács, Anna Emilia Laitinen, Kivi Larmola, Kaisa Leka, Samuli Lintula, Eeva Meltio, Mikko Metsähonkala, Pauliina Mäkelä, Timo Mäkelä, Emmi Nieminen, Christer Nuutinen, Anni Nykänen, Kati Närhi, Jarkko Nääs, Pentti Otsamo, Milla Paloniemi, Ville Ranta, Joonas Rinta-Kanto, Kari Sihvonen, Samuli Siirala, Daniel Stolle, Tiitu Takalo, Tuomas Tiainen, Ville Tietäväinen, Petteri Tikkanen, Jukka Tilsa, Katja Tukiainen, Marko Turunen, Emmi Valve, Jarkko Vehniäinen, Amanda Vähämäki, Elina Warsta ja minä.

Pyöräkulkue, alkuperäispiirros. Myynnissä hintaan 250 €.

Kauppa on auki syyskuun loppuun. Ensimmäinen erä teoksia on myynyt nopeasti jo ensimmäisen päivän aikana, mutta niitä päivittyy sivuille kuun aikana lisää.
Minä laitoin mukaan mukaan pari Ilta-Sanomien pilapiirrosta. Mukana on luonnollisestikin viime viikkoinen pakolaiskriisi-aiheinen piirros, koska se käsittelee juuri käsillä olevaa tilannetta. Mukana on myös taannoinen pyöräkulkue-piirros.

Tässä linkki Ylen juttuun aiheesta ja tässä vastaava juttu Hesarissa.
(Kuten tavallista, kommentteja ei kannata lukea).


*  *  *


A group of cartoonists and illustrators set up a webshop selling original to benefit the victims of the refugee crisis. It can be found at taideteossa.com.

Välinpitämättömyyden meri

Pilapiirros, Ilta-Sanomat 5.9.2015

Viikonlopun Ilta-Sanomissa (5.–6.9.2015) oli tekemäni piirros Eurooppaa kuohuttavasta ja jakavasta pakolaiskriisistä.
Tämä kuva tuskin suurempia selittelyjä aiheensa puolesta kaipaa, puhukoon se itse puolestaan.

Idean kehittelyä.

Yliopistossa tein sekä kandin työni että graduni pilapiirroksista. Haastattelin keväällä 2001 (merkittävästi siis ennen syyskuun yhdettätoista päivää ja sitä seuranneita Lähi-idän sotia) silloisia Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien ja Iltalehden pilapiirtäjiä.
Tuolloin vielä Hesarissa olleen Terho Ovaskan piirroksia pidettiin latteina ja hampaattomina. Tavatessa hän osoittautui kuitenkin mielenkiintoisemmaksi tapaukseksi, kuin olisi voinut töidensä perusteella olettaa. Henkilökohtaisesti keskusteltaessa nimittäin kävi ilmi, että Terholla oli paljonkin ajatuksia maailman asioista – mutta jotenkin hän ei sitten saanut kiteytettyä sanottavaansa yhtä terävästi paperille.
Erityisesti hän koki jonkinlaista yleistä maailmantuskaa, tunsi pienuutta ihmiskunnan kärsimyksen edessä. Hänestä tuntui, että maailman ongelmat ovat niin suuria, että niistä on vaikea saada mitään otetta paperilla. Ja silloin kun yrittää, hän valitteli, se ymmärretään helposti väärin.
"Jos minä piirrän pienen, nälkäisen mustan afrikkalaispojan, niin vaikka tarkoitan ilmaista piirroksella, että se pyytää apua, niin aina on ihmisiä, jotka luulevat, että teen siitä pilkkaa. Koska se on pilakuvassa", Terho harmitteli.

Terho Ovaska harmitteli, että hänen pilapiirroksiaan ei osata ottaa koskaan vakavasti.

Gradussani esitin, että osasyynä tähän ongelmaan on se, että suomalaisessa perinteessä pilakuvat ovat olleet suurimmalta osin humoristisia (sehän tulee esille jo itse termistä pilakuva). Rinnastin tämän amerikkalaiseen ja brittiläiseen pilapiirrosperinteeseen, joissa on enemmän totuttu siihen, että vakavan aiheen kohdalla myös sitä käsittelevä piirros voi olla vakava.
Toiseksi esitin, että meillä tätä ongelmaa on korostanut Kari Suomalaisen piirrosten liiallinen jäljittely. Karin piirrostyyli oli äärimmäisen pelkistetty ja loppuaikoja kohden yhä voimakkaammin karrikoitu, jopa naivistinen. Sen puitteissa on tosiaan hyvin vaikea käyttää muuta kuin humoristista äänilajia.
(On huomionarvoista, että kun Kari itse silloin tällöin teki vakavahenkisempiä kuvia, hän vaihtoi tuolloin yleensä piirrostyylinsä toisenlaiseksi).
Otin graduuni rinnastavaksi esimerkiksi amerikkalaisen Jim Borgmanin piirroksen, joka onnistuu siinä, mitä Terho piti vaikeana: se esittää afrikkalaisten lasten kärsimystä pilapiirroksessa, sellaisella tavalla, että kenellekään ei varmasti tule mieleen, että kuvan kohteista tehdään pilaa.
Jim Borgman tunnetaan meillä Jere-sarjakuvan piirtäjänä. Hänen humoristisemmat pilapiirroksensa on piirretty Jereä hyvin lähellä olevalla tyylillä.
Borgman kykenee siis mukauttamaan piirrostyyliään aiheen mukaan: saman, tunnistettavan kädenjäljen puitteissa hän pystyy tarvittaessa tekemään sekä kevyempiä, että vakavahenkisempiä kuvia.

Jim Borgmanin vakava pilapiirros, 1994.

Borgmanin luonnosmainen, rosoinen viiva on hyvin erilaista kuin minun oma kädenjälkeni. Siitä huolimatta se on ollut minulla opiskeluajoista lähtien mielessä esikuvana siitä, miten vakavia aiheita tulisi piirroksessa käsitellä.
En pysty itse arvioimaan, onnistuinko tämän kertaisen piirroksen kanssa tässä päämäärässä – tekemään kuvan, joka on samaan aikaan karrikoitu, mutta silti sävyltään vakava, eikä humoristinen – mutta ainakin se oli yritys siihen suuntaan.


*  *  *


A sombre cartoon about the Mediterranean refugee crisis for Ilta-Sanomat (Sept. 5, 2015).

Uhkaavat polkupyörät

Pilapiirros, Ilta-Sanomat, 22.8.2015.

Viikonlopun 22.–23.8.2015 Ilta-Sanomissa oli tekemäni pilapiirros pyöräilijöiden ja autoilijoiden välisistä jännitteistä. Se liittyi edellisen viikonlopun tapaukseen, jossa bussi kiilasi pyöräilijöiden mielenosoituksen sekaan Helsingissä, ja etenkin sitä seuranneeseen nettikeskusteluun. Sekä Helsingin Sanomien että Ilta-Sanomien uutisessa tapauksesta suurin osa nettikommentoijista tuntui ottavan autoilijoiden puolen ja pitävän pyöräilijöitä suorastaan salakavalana uhkana ja vaarana itselleen. Minusta tämä asetelma oli hyvin kummallinen – ja etenkin se, että autoilijat kokivat tarpeelliseksi ilmaista kantansa asiasta lähes raivoisalla kiihkeydellä.
Viikon vanha uutinen sai traagisella tavalla lisää ajankohtaisuutta siitä, että viikonlopun lehdissä uutisoitiin myös koulutytön jäämisestä auton alle Helsingissä perjantaina.

Mallipiirroksia, A4, lyijykynä ja kuitukärkikynä.

Piirroksellisesti aihe oli haastava, sillä se vaati autojen ja polkupyörien piirtämistä. Molemmat ovat minulle vaikeita kohteita. Nykyiset autot ovat niin pyöreäkulmaisia, että niiden muotoa on jotenkin hyvin vaikea hahmottaa oikein. Miten piirtää kulma, joka ei olekaan siinä, missä sen luulisi olevan? (Siksi minun piirroksissani autot tapaavat näyttää enemmän 80-lukulaisilta, eli ne ovat muodoltaan todellista kulmikkaampia).
Polkupyörä taas on täynnä ohuita, kapeita muotoja. Jotenkin niiden mittasuhteita on myös vaikea kuvata oikein: pyöristä pakkaa tulemaan aina rakenteeltaan todellista vantterampia.

André Franquin: (vas.) mallipiirroksia kirjasta Die Kunst des Andre Franquin, (oik.) Mustat sivut.

Suuri esikuvani André Franquin osasi piirtää molempia mestarillisesti. Jopa niin, että nämä mekaaniset esineetkin olivat täynnä persoonallisuutta, suorastaan ilmeikkyyttä.
En edes yrittänyt lähteä tällä kertaa tavoittelemaan tämän tason karrikointia, mutta nämä kuvat olivat joka tapauksessa mielessäni tätä piirrosta tehdessä.
(Eräs Franquinin pääteoksista, mustan huumorin klassikko Mustat sivut, on muuten vuosien tauon jälkeen jälleen saatavilla suomeksi, vieläpä aiempaa täydellisempänä laitoksena).

Idealuonnos, lyijykynä.

Idea ilmaantui kuvallisesti aika valmiina, joten tein jo heti ensimmäisestä idealuonnoksesta aika pitkälle työstetyn. Hain jo sen tekemistä varten netistä mallikuvia autoista ja luonnostelin niitä. Halusin piirtää city-maasturin, mutta lisätä sen muotoon järeämmän maastoajoneuvon kulmikkuutta. Lisäsin autoon jämerämmän puskurin ja kattovaloja.
Hetken pallottelin myös ajatusta lisätä kuvaan vielä lisää kommentoivan tekstilaatikon, mutta päädyin kuitenkin selkeyden vuoksi jättämään sen pois.

Lopullisen piirroksen lyijykynäluonnos.

Selailin lauantaina lehtiä parissakin paikassa pääkaupunkiseudulla. Niissä kuvan värit ovat painossa heilahtaneet parikin milliä väärään paikkaan. Satuin käymään viikonloppuna Lappeenrannassa, joten ostin lehden sunnuntaina sieltä. Siinä värit olivat kohdallaan ja tulos näytti paljon paremmalta. Lehdet painetaan eri puolille Suomea eri paikoissa: tällä kertaa eteläkarjalaiset saivat käsiinsä paremmin painettuja lehtiä kuin pääkaupunkilaiset.

Lopullinen tussipiirros. Sivellin ja pullomuste, Micron-kuitukärkikynät.

*  *  *


Cartoon done for Ilta-Sanomat, the weekend of Aug. 22-23, 2015.

Nuottien mukaan

Aivoutouksia, 2005. Lapin ylioppilaslehti, Vaasan ylioppilaslehti ja Otaniemen Polyteekkari-lehti.

Kun Charles M. Schulz kuoli alkuvuodesta 2000, Helsingissä oli sattumoisin juuri samaan aikaan Tennispalatsissa näytteillä hänen alkuperäispiirroksiaan. Vaikka olinkin nähnyt hänen originaalejaan jo sitä ennen, ne tarjosivat minulle ainakin yhden yllätyksen.

Schulz käytti sarjassaan silloin tällöin nuottipartituureja kuvallisen huumorin lähteenä. Nämä nuottisitaatit olivat paikoin hyvin monimutkaisia. Minä olin ilman muuta olettanut, että Schulz käytti nuotteina valokopioita tms. jäljennöksiä.

Näyttely todisti toisin: Tenavien nuottisitaatit oli kirjoitettu käsin.

Charles M. Schulz, Tenavat, 1975. Schulz kirjoitti sarjan musiikkisitaatit itse, omin käsin.

Tästä minä sain päähänpinttymän, että jahas: oikeiden tekijämiehesten kuuluu näköjään sitten osata tehdä piirroksiin nuottikirjoitusta käsin.

Muutamassa piirroksessa olenkin vuosien mittaan nuotteja käyttänyt. Tässäpä uutisväläys, yllätyksenä ei kellekään muulle kuin itselleni: siistin näköisen nuottikirjoituksen tekeminen on todella vaikeata!

Yritysviestintä yhteen ääneen. Kuvitus Diacorille, 2011.

Kerran tein Ruotuväki-lehden joulunumeroon koko sivuisen laajuisen sarjakuvan. Kun olin sanaleikkinä saanut päähäni, että Tiernapojista saisi nimenä väännettyä Tornipojat, niin minun oli sitten joku henkinen pakko tehdä tästä aiheesta armeijahenkinen mukaelma. Ja luonnollisesti (?) todistaakseni, että olin oikeasti miettinyt laulujen sanoitukset musiikkiin sopivaksi, minun oli tekstattava nuotit puhekupliin mukaan.

Järkevää tekemistä? Ei varmasti, mutta saipahan siihen ainakin kulutettua runsaasti aikaa.

Tornipojat, Ruotuväki-lehti 22/2004. Tämä oli aivan ensimmäisiä tietokoneella värittämiäni sarjakuvia.

Toisessa Tornitouhua-piirroksessa esitän niinikään hölmön sanaleikin: varusmies vastaa "viheltää"-komentoon (joka merkitsee ilmavaaraa, pommin vihellystä taivaalta alas) kirjaimellisesti rupeamalla viheltämään.

Halusin sisällyttää musiikkiin lisävitsin niille, jotka osaavat lukea nuotteja. Tarkoitus oli, että sotilas viheltäisi (tietysti) marssia elokuvasta Kwai-joen silta. Mutta tässä minulla kävi joku ajatusvirhe: koitin etsiä netistä kappaleen nuotteja, ja tämä pohjautuu ensimmäiseen versioon, jonka löysin. Mutta... eihän se kappale näin mene, tässähän on intervallit ihan pielessä, eikö niin?

Jos lopultakin joskus saisin koottua näistä armeijakuvista kirjan (kiinnostuneet kustantajat: ottakaa yhteyttä – kuvan lähettäneille varma vastaus) niin nämä nuotithan pitäisi ilman muuta korjata oikein.

Tornitouhua-piirros nro 116, Ruotuväki-lehti 2004.

P.S. Laitoin tämän postauksen alkuun piirroksen Aivoutouksia-sarjasta, koska kuvan repliikki sopi aiheeseen. Mutta siihen kätkeytyy toinenkin kytkös – jälleen esimerkki siitä, miten kuvan tekoon saa halutessaan tuhrattua hyvinkin paljon ylimääräistä aikaa ja energiaa.

Kun olin saanut kuvan idean, halusin, että maestrolla olisi joku partituuri sylissä. Ajattelin, että eikö olisi hauska lisäjuttu, jos partituurin pystyisi oikeasti tunnistamaan. Laitoin siihen tempomerkinnän Allegro ma non troppo, koska se on minusta aina kuulostanut jotenkin humoristiselta. Sitten menin kirjastoon etsimään jotain partituuria, jossa olisi tämmöinen merkintä. Aloitin Beethovenista, koska se tuntui ilmeisimmältä ja myös linkittyisi silloin nuottien kautta niihin Schulzin piirroksiin.

Ja kas: Beethovenin yhdeksännen sinfonian ensimmäinen osa on Allegro ma non troppo e un poco meastoso. Mutta: teos alkaa hiljaisuudesta. Ensimmäisellä sivulla on hädin tuskin nuotteja ollenkaan. Joten siitä ei oikein piirroksen visuaaliseksi elementiksi ole.
Jos nyt muistan oikein, niin taisin sitten karsia partituurin ensimmäisen sivun pois ja mukailla piirrokseen teoksen nuotteja toiselta sivulta alkaen. Silläkin sivulla on kuitenkin nuotteja vielä niin vähän, että tuskin kukaan piirroksen katsoja pystyi siitä teosta tunnistamaan...

Oh, well.

*  *  *

Inspired by Charles Schulz, I've occasionally used musical notation as part of my drawings. Suprise suprise, it turn out writing notes neatly is really difficult!

Yhteystiedot

Kerran eräs asiakas aloitti puhelun hengästyneellä toteamuksella: "Sinut oli todella vaikea löytää!"
Hetken verran rakentelin mielessäni jotain letkauttelevaa vastausta tyyliin: "siten ennakkokarsin asiakkaista jäljelle vain ne, jotka todella haluavat löytää minut."
Kuitenkin jopa minä tajusin, että kaupallisen taiteilijan uran kannalta tuskin on mitenkään ihanteellinen järjestely, jos edes kiinnostuneet asiakkaat eivät löydä mistään yhteystietoja.
Niinpä sittemmin olen nyt perustanut tämän blogin, laittanut portfolionettisivut osoitteeseen www.jyrkivainio.com ja olen löydettävissä Twitteristä osoitteesta @jyrkivainio.
Nyt sain lopultakin tehtyä itselleni myös päivitetyt käyntikortit.

 
Käyntikorttiasian potkaisi lopulta eteenpäin kaksi sattumaa: työhuonekaverini Heikki Sallinen (Logopolis graphic design) tarjosi kimppatilausta painoon erään hänen toisen projektinsa yhteydessä – ja kaverini Pertti Jarla suostui luopumaan pitkään himoitsemastani esineestä: käyntikorttikotelosta, jonka kannessa on itsensä Mustanaamion logo!
Voisinpa aikuisesti sanoa, että näistä syistä tuo ensin mainittu olisi ollut se toimintaan ryhtymisen kannalta merkittävin – mutta en ole varma, olisinko silloin täysin rehellinen itseni kanssa...

Huomasin yllätyksekseni, että "luottokorttikokoisen" käyntikortin muoto sattumalta vastaa mittasuhteiltaan hyvin tarkkaan usein käyttämäni piirrosformaatin kokoa. Joten ajattelin, että olisi hauska laittaa kortin toiselle puolelle joku kokonainen pilakuva. Joku, joka toimisi myös pienessä koossa, mutta olisi samalla edustava näyte töistäni.
Päädyin valitsemaan piirroksen, jota monikaan ei varmasti ole nähnyt: pilakuvan, jonka tein Audiovisuaalisen ammattiviestinnän toimialaliitto Avitan sähköiseen julkaisuun vuonna 2012.
Kortin etupuolelle laitoin fiktiivisen omakuvan, jota olen käyttänyt myös avatar-kuvana netissä. Se on peräisin Sarjainfon numerosta 1/2011. Se oli kokeilullinen erikoisnumero, joka toteutettiin kokonaan sarjakuvina – sisällysluetteloa, uutisia ja arvosteluja myöten. Niinpä myös minä tein Keräilijän tunnustuksia -kolumnini (josta siis olen mukauttanut myös tämän blogin nimen) sarjakuvana. Omakuvahahmoni esiintyy sen avausruuduissa.

Piirsin omakuvani polttelemassa piippua tupakkatakissa ja fetsi päässä. Fetsin innoittajana toimi mieleeni jäänyt valokuva Outsiderista, kirjailija Aarne Haapakoskesta. Mielestäni oli mahtavaa ja huvittavaa taiteilijapersoonan rakentamista, että eskapistinen pulp-kirjailija Suomessa muka sonnustautuisi kirjoituskoneensa ääressä fetsiin.

Outsider, Aarne Haapakoski.

Aina sitä ei tiedä, mitä tulee vahingossa laskeneeksi liikkeelle. Minä laitoin fetsin päähäni vain piirroksessa, mutta sen jälkeen olen saanut todistaa sellaisten käyttöä myös ihan tosielämässä mm. toisen työhuonekaverini Ossi Hiekkalan, Aapo Kukon, ja itsejulistautuneen "Suomen saastaisimman divaristin", Antti Vainion (*), päissä. Fetsejä on saatavilla ainakin Varustelekasta.

(*) ei onneksi tiettävästi mitään sukua

*  *  *

Finally got around to designing myself a proper business card. The other side neatly fitted a single panel cartoon.

Tornitouhua, ajan kanssa

Tornitouhua-piirros Ruotuväki-lehteen, heinäkuu 2015. Pullotussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Aina silloin tällöin tunnen tarvetta heittäytyä nypertämään jotain piirrosta huomattavasti pitempään ja suuremmalla vaivalla, kuin idean kannalta olisi mitenkään täysin välttämätöntä. Näin kävi jälleen uusimman Ruotuväki-lehden Tornitouhua-piirroksen kanssa.
Käytin useita tunteja siihen, että saisin tehtyä kuvassa olevaan riimukiveen oikean näköisen tekstuurin. Ennen lopputulokseen pääsemistä olin tullut käyttäneeksi sekä pesusientä, muovista maskikalvoa, että myöskin nestemäistä maskikumia.
Oliko mikään tästä täysin välttämätöntä? Tuskin. Mutta jonkinlaista tyydytystä se väkertäminen silti tuotti.

Idealuonnos, lyijykynä paperille, 5 x 6 cm.

Käytän nykyään Tornitouhua-kuvissa lähinnä kahdenlaista paperia: tukevaa, 640-grammaista Fabrianon vesivärikartonkia, sekä Archesin ohuempaa, 300-grammaista paperia. Molemmista käytän sileintä saatavilla olevaa päällystevaihtoehtoa. Englanniksi termi on "hot pressed", ranskaksi "grain satiné". Molemmat ostan suurina irtoarkkeina.
Vaikka grammojen perusteella Archesin paperinkin pitäisi olla aika tukevaa, se on kuitenkin niin tiiviisti tehtyä, että on itse asiassa sangen ohutta. Jos sille maalaa sellaisenaan, paperi kupruilee ikävästi. Sen takia paperi onkin syytä ennen maalaamista pingottaa kostuttamalla ja liimapaperilla kiinnittämällä, mikä tietysti pidentää työaikaa. Jos deadline huohottaa niskaan, ei ole kivaa odotella paperin kuivumista. Mielellään paperin jättäisi pingottumaan yli yön.

Layout-luonnoksia, mallikuvia. Lyijykynä ja kuulakärkikynä paperille, 23 x 13 cm.

Archesin paperin ohuus mahdollistaa, oikeastaan jopa edellyttää, sen, että piirroksen voi luonnostella toiselle arkille ja tussata läpi valopöydällä. Se tarkoittaa, että se on silloin erityisen hyvä vaihtoehto monimutkaista piirtämistä vaativille kuville.
Fabrianon paksumpi paperi on nopeampikäyttöistä, sitä ei tarvitse pingottaa. Mutta se on niin paksua, että luonnosta ei pysty heijastamaan läpi: kaikki luonnostelu on tehtävä suoraan samalle arkille ja lyijykynäviivat pyyhittävä sitten pois tussatun kuvan alta. Tällöin vaarana on, että hinkkaa paperin pinnan maalausta ajatellen pilalle, sekä kuluttaa tussiviivat niin haaleiksi, että ne eivät skannatessa rekisteröidy tarpeeksi mustina.
Archesin paperi tavallaan siis mahdollistaa pidemmälle viedyn työskentelyn – mutta myös vaatii, että käytettävissä on enemmän aikaa. Tällä kertaa, keskellä heinäkuuta, sitä oli tarpeeksi.
Usein, etten sanoisi "normitapauksissa", piirrokset syntyvät sellaisessa kiireessä, että Fabriano on ainoa vaihtoehto.

Lopullisen piirroksen lyijykynäluonnos, 28 x 16 cm.

*  *  *

A recent watercolor cartoon for my series Tornitouhua, for the Finnish army newspaper Ruotuväki.

Tikkastelua

Toinen linja, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, syksy 2007.

Henrik Tikkanen (1924–1984) oli lahjakas kuvittaja ja myöhemmin myös pirullisen teräväsanainen kirjailija. Lehtipiirtämisessä hänen vaikutuksensa oli Suomessa 70–80-luvuilla niin hallitseva (hänen tyyliään jäljiteltiin laajalti), että minun nuoruudessani 90-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa elettiin jonkinlaista vastareaktion aikaa. Silloin Tikkaseen törmäsi helpommin kirjoittajana, kuin piirtäjänä.
Itse näin ensimmäistä kertaa suuremman valikoiman Tikkasen piirroksia vasta Amos Anderssonin museon näyttelyssä loppuvuodesta 2004. Ne innostivat etsimään lisää. Lyhyessä ajassa hankin käsiini useamman Tikkasen piirroskirjan ja ahmin läpi hänen omaelämäkerralliset "osoiteromaaninsa".

Etelä-Esplanadi, Helsinki. Henrik Tikkasen originaali, A3, mustetäytekynä, 1969.

Piirtäjänä Tikkasen omimmaksi aiheeksi tulivat kaupunkimaisemat. Niissä hän onnistuu tekemään jotain, mikä vaikuttaa mahdottomalta: hän kuvaa monimutkaisia, yksityiskohtaisia ja geometrisesti äärimmäisen säntillistä kohteita (eli siis taloja) viivalla, joka on hyvin pelkistävä ja luonnosmainen. Tikkasen viiva tärisee, pyörii ja poukkoilee. Miten se oikein onnistuu samalla tuntumaan niin autenttisen dokumentaariselta? Välittämään tunnelman, että juuri tuolta tuolla näyttää?

Kiinalainen ravintola Rovaniemellä. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph, 30.8.2006.

Tikkasen töiden löytäminen sattui osumaan minulla juuri sopivaan saumaan. Olin juuri samana vuonna 2004 ensimmäistä kertaa päässyt säännöllisen luonnoskirjatyöskentelyn makuun. En ollut koskaan taidetarvikeliikkeistä löytänyt oikein minun työtavoilleni sopivaa luonnoskirjaa, joten niiden käyttö ei ollut niin innostanut. Asia ratkesi vasta, kun kävin kirjansidontatyöpajassa, jossa omin käsin sidoin itselleni luonnoskirjan tavallisesta kopiopaperista. Totesin, että innostavinta minulle oli piirtää kirjaan kohtuullisen pikkutarkkaa jälkeä rapidografeilla.
Tikkasen piirrokset tarjosivat nyt sopivan uuden haasteen tälle tekniikalle. Tikkanen oli piirtänyt isompaan kokoon mustetäytekynällä. Pystyisinkö minä tekemään jotain vastaavaa rapidoilla?
Miltä näyttäisivät minun tekemäni kaupunkimaisemapiirrokset?

Rooma. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja kuivamustekynä, 23.4.2007.

Ensimmäisissä kaupunkikuvissani koitin jäljitellä suoraan Tikkasen lähestymistapaa: pelkistää ja piirtää pelkkää ääriviivaa ilman sävyjä.
Huomasin ilokseni, että homma toimi: jostain syystä suorien linjojen piirtäminen vapaalla kädellä ja perspektiivin hahmottaminen tuntui luonnistuvan minulta sangen helposti.
Seuraavana askeleena lisäsin kuviin hiukan mustia pintoja täytesiveltimellä. Totesin, että tämäkin sopi kuviin hyvin: silloin niistä tuli enemmän minun näköisiäni ja samalla ne saivat enemmän etäisyyttä Tikkaseen.

Korkeavuorenkatu 29, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, 20.8.2006.

Mustilla pinnoilla voidaan myös jäsentää kuvaa ja nostaa siitä jonkin tietty alue erityisen huomion kohteeksi: katse etsiytyy kuvassa ensimmäisenä suurimman kontrastin kohtaan. Kaupunkikuvissa voidaan näin ikään kuin leikkiä "syväterävyyden" kanssa.

Töölönkatu 3, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, 9.8.2007.

*  *  *

Some of my sketchbook work, inspired by the city landscape drawings of Henrik Tikkanen (1924–1984).