Pilapiirrosten (alaston)mallit

Bernard Partridge: pilapiirrosoriginaali "An Empty Victory", 27 x 35 cm, Punch 15.12.1915.

Pilapiirrokset ovat kuvina aina tunteneet ristivetoa kahteen suuntaan, ylös ja alas. Niiden juuret ovat kansanomaisessa käsityössä, niitä tekivät 1700–1800-luvuilla kaivertajat ja muut painotyöläiset, eivät akatemioissa opiskelleet kuvataiteilijat. Arvokkaammat kaunotaiteet halusivat sijoittaa itsensä kauas tällaisen rahvaanomaisen roskan yläpuolelle. Mutta alan kehittyessä vääjäämättä uudet tekijät halusivat kehittää työnsä jälkeä yhä hiotumpaan suuntaan – ja näin lähemmäs akateemista galleriataidetta. Eräät alan tutkijat ovat kritisoineet tällaista pyrkimystä kovinkin porvarilliseksi, että pilapiirrosten tulisi ammentaa tehonsa nimenomaan kansanomaisista juuristaan ja käyttää "tökerön" ja "amatöörimäisen" näköistä jälkeä tietoisesti hyväkseen yhteiskuntakritiikin keinona.
1900-luvun alun Englannissa toimi Punch-lehdessä kaksi pilapiirtäjää, jotka ovat hyviä esimerkkejä tästä kehityksestä: Linley Sambourne (1844–1910) ja Bernard Partridge (1861–1945). Heidän pilapiirroksensa ovat niin siroja ja teknisesti työstettyjä (molemmat lienevät käyttäneen mallivalokuvia töidensä pohjana), etteivät ne juuri eroa aikakauden akateemisten kuvataiteilijoiden "vakavammista" piirroksista.

Linley Sambourne poseeraa mallikuvissa itselleen, 1888 ja 1894.

Sambourne ja Partridge edustavat myös ensimmäistä lehtipiirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista työskennellä fotomekaanisesti: he olivat siis ensimmäisiä, jotka tekivät paperille tussipiirroksia, jotka valokuvattiin painamista varten. Kaltaiselleni piirroskeräilijälle he ovat siis ensimmäistä ikäluokkaa, jolta on saatavilla varsinaisia julkaistujen töiden originaalipiirroksia. (Tätä aikaisemmin ainoa tapa painaa kuvia oli kaivertaa ne laatalle, jolloin varsinaista paperilla olevaa "originaalia" ei synny.)
Partridgelta minulla on originaalipiirros ensimmäisen maailmansodan ajalta. Siinä aikakaudelle tyypillisesti on personoitu kansakunta naishahmoksi. Kuvateksteinä on:
- Keisarillinen kuvanveistäjä: "Haluan sinun poseeraavan jättimäiselle voitonpatsaalleni!"
- Germania: "Kyllä, herra – mutta voisinko saada ensin vähän jotain syötävää?"
Sambournelta minulla ei vielä toistaiseksi ole kokoelmissani piirrosta.
Mutta sen sijaan voin sanoa käyneeni hänen kotonaan.

Sambourne mallikuvassa ja valmis piirros, Punch, 1908.

Sambournen talo Lontoon Kensingtonissa on nimittäin museoitu. Se on sattumalta ainoita lontoolaisia koteja, jotka ovat säilyneet sisustukseltaan lähes täysin alkuperäisessä asussaan tuosta ajasta lähtien. Taulut ovat edelleen seinällä Sambournen niille valitsemilla paikoilla, ja niin edelleen. Suosittelen käyntiä. (Paikka on auki vain parina päivänä viikossa ja käynti vaatii ennakkovarauksen).
Opas yritti vakuutella, että talo edusti omalle aikakaudelleen vain "keskiluokkaa", mutta näyttää hyvin loisteliaalta nykykävijän silmiin... samassa naapurustossa asuu nykyään Cityn pankkiireja ja talojen hinnat alueella ovat nousseet yli kymmeneen miljoonaan puntaan.

Partridgen palvelija Otley mallikuvassa ja valmis piirros, 1901.

Sambournen piirrosten ohella museo esittelee tämän valokuvausharrastusta. Tämä kun tapasi ottaa piirroksiaan varten mallikuvia, joissa sai itse pukeutua rooliasuihin ja ilveillä. Hän puki ja patisti kameran eteen myös palveluskuntaansa, jotka todennäköisesti olivat asiasta vähemmän innoissaan.
Suoraan työhön liittyvien kuvien lisäksi Sambourne harrasti innokkaasti myös "taidevalokuvausta" – mikä tietystikin tarkoittaa alastomia nuoria naisia. Herra Sambourne oli kuulemma tässä harrastuksessaan kovinkin puuhakas, joten eipä ihme, että rouva Sambournen kuvaillaan usein olleen "vähän väsynyt" ja joutuneen vetäytymään huoneeseensa potemaan päänsärkyä.

Piirros, 1896 ja mallikuvat. Miesmallina piirtäjän poika Roy, naismallina Maud Easton.

Sambournen valokuvat teoksesta Public Artist, Private Passions – The World of Edward Linley Sambourne (Robin Simon, toim.), 2001.


*  *  *


The Victorian cartoonist Linley Sambourne extensively used photographs as reference for his drawings. He would pose himself and use his servants. Female subjects were usually photographed in the nude. The Sambourne house is currently a museum in London's Kensington.

Tikkastelua

Toinen linja, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, syksy 2007.

Henrik Tikkanen (1924–1984) oli lahjakas kuvittaja ja myöhemmin myös pirullisen teräväsanainen kirjailija. Lehtipiirtämisessä hänen vaikutuksensa oli Suomessa 70–80-luvuilla niin hallitseva (hänen tyyliään jäljiteltiin laajalti), että minun nuoruudessani 90-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa elettiin jonkinlaista vastareaktion aikaa. Silloin Tikkaseen törmäsi helpommin kirjoittajana, kuin piirtäjänä.
Itse näin ensimmäistä kertaa suuremman valikoiman Tikkasen piirroksia vasta Amos Anderssonin museon näyttelyssä loppuvuodesta 2004. Ne innostivat etsimään lisää. Lyhyessä ajassa hankin käsiini useamman Tikkasen piirroskirjan ja ahmin läpi hänen omaelämäkerralliset "osoiteromaaninsa".

Etelä-Esplanadi, Helsinki. Henrik Tikkasen originaali, A3, mustetäytekynä, 1969.

Piirtäjänä Tikkasen omimmaksi aiheeksi tulivat kaupunkimaisemat. Niissä hän onnistuu tekemään jotain, mikä vaikuttaa mahdottomalta: hän kuvaa monimutkaisia, yksityiskohtaisia ja geometrisesti äärimmäisen säntillistä kohteita (eli siis taloja) viivalla, joka on hyvin pelkistävä ja luonnosmainen. Tikkasen viiva tärisee, pyörii ja poukkoilee. Miten se oikein onnistuu samalla tuntumaan niin autenttisen dokumentaariselta? Välittämään tunnelman, että juuri tuolta tuolla näyttää?

Kiinalainen ravintola Rovaniemellä. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph, 30.8.2006.

Tikkasen töiden löytäminen sattui osumaan minulla juuri sopivaan saumaan. Olin juuri samana vuonna 2004 ensimmäistä kertaa päässyt säännöllisen luonnoskirjatyöskentelyn makuun. En ollut koskaan taidetarvikeliikkeistä löytänyt oikein minun työtavoilleni sopivaa luonnoskirjaa, joten niiden käyttö ei ollut niin innostanut. Asia ratkesi vasta, kun kävin kirjansidontatyöpajassa, jossa omin käsin sidoin itselleni luonnoskirjan tavallisesta kopiopaperista. Totesin, että innostavinta minulle oli piirtää kirjaan kohtuullisen pikkutarkkaa jälkeä rapidografeilla.
Tikkasen piirrokset tarjosivat nyt sopivan uuden haasteen tälle tekniikalle. Tikkanen oli piirtänyt isompaan kokoon mustetäytekynällä. Pystyisinkö minä tekemään jotain vastaavaa rapidoilla?
Miltä näyttäisivät minun tekemäni kaupunkimaisemapiirrokset?

Rooma. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja kuivamustekynä, 23.4.2007.

Ensimmäisissä kaupunkikuvissani koitin jäljitellä suoraan Tikkasen lähestymistapaa: pelkistää ja piirtää pelkkää ääriviivaa ilman sävyjä.
Huomasin ilokseni, että homma toimi: jostain syystä suorien linjojen piirtäminen vapaalla kädellä ja perspektiivin hahmottaminen tuntui luonnistuvan minulta sangen helposti.
Seuraavana askeleena lisäsin kuviin hiukan mustia pintoja täytesiveltimellä. Totesin, että tämäkin sopi kuviin hyvin: silloin niistä tuli enemmän minun näköisiäni ja samalla ne saivat enemmän etäisyyttä Tikkaseen.

Korkeavuorenkatu 29, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, 20.8.2006.

Mustilla pinnoilla voidaan myös jäsentää kuvaa ja nostaa siitä jonkin tietty alue erityisen huomion kohteeksi: katse etsiytyy kuvassa ensimmäisenä suurimman kontrastin kohtaan. Kaupunkikuvissa voidaan näin ikään kuin leikkiä "syväterävyyden" kanssa.

Töölönkatu 3, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, 9.8.2007.

*  *  *

Some of my sketchbook work, inspired by the city landscape drawings of Henrik Tikkanen (1924–1984).

Monitulkintainen Ansu

Pop-taiteilijat lainasivat pilakuvien ja sarjakuvien kerrontakeinoja maalaustaiteen käyttöön. Mutta historia tuntee vain muutamia pilapiirtäjiä, jotka ovat töissään tehneet saman siirtymän toiseen suuntaan: siirtyneet pilakuvista, yksioikoisesta käyttötaiteesta enemmän galleriataiteen suuntaan.

Kyse onkin jossain määrin päinvastaisista pyrkimyksistä: siinä missä galleriataide tarkoituksella pyrkii monitulkintaisuuteen ja saamaan katsojat pohtimaan merkitystään, pilapiirrosten perinteisenä ajatuksena on ollut viestittää sanomansa mahdollisimman selkeästi ja iskevästi. Pilakuvien viesti kiteytyy humoristiseen piikkiin, jonka tulisi olla niin terävä ja yksiselitteinen kuin mahdollista. (*)

Vain muutamat tekijät, sellaiset kuin Saul Steinberg, Ronald Searle, Quino ja Sempé, ovat pyrkineet luomaan kuvia, jotka selkeästi ovat pilapiirroksia, mutta joissa yksioikoisen humoristinen sanoma ei silti ole mikään itsestäänselvyys. Suomessa tähän vähälukuiseen joukkoon kuului, oikeastaan ainoana lajissaan, Ansu, eli Antero Halla (1936–2007).

(*) Juuri tämä ristiriita saattaa olla yksi osasyy siihen, miksi pilapiirroksilla, huumorisarjakuvilla ja komedialla laajemminkin on kestänyt niin kauan tulla hyväksytyksi "oikeana taiteena". Taidemaailmassa on perinteisesti arvostettu monitulkintaisuutta – huumorin parhaan tehon saavuttaminen taas vaatii yleensä sen karsimista pois. Aina välillä näkee, että huumoria kuitenkin arvioidaan tämän monitulkintaisuuden mittapuun mukaan, edellytetään, että hyvä teos ei saisi olla liian yksiselitteinen. Silloin minusta syyllistytään siihen, että käytetään arviointiin aivan väärää mittatikkua, joka ei tähän ilmaisumuotoon sovellu.

Ansun äärimmäiseen pelkistykseen pyrkivä tussiviiva oli selvää sukua Steinbergille. Tämän tavoin Ansu myös hyödynsi töissään kollaasimaisesti käyttöesineitä, kirjekuoria, leimoja, informaatiografiikkaa. Yhteistä on myös tapa assosioida yhteyksiä kuvallisten elementtien välillä lajityyppi- ja mittakaavaeroista piittaamatta: Ansun kuvissa viivakoodipalkista tulee haitari, sormenjäljestä aivot ja silmälasin pyöreät sangat rinnastuvat polkupyörään.

Steinbergia tiukemmin Ansu kuitenkin kuvissaan pitäytyi pilakuvien totutussa mekaniikassa sikäli, että ne rakenteellisesti aina tuntuivat perustuvan kahden erilaisen asian rinnastamiseen. Mutta siinä missä pilakuvan perinteinen tehtävä on käyttää tätä kontrastia huumorin synnyttämiseen, Ansun kuvissa humoristinen tulkinta oli vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Valokuva Olavi Järven kirjassa Parhaat pilapiirtäjämme (1979).

Oulussa 1936 syntynyt Halla opiskeli Ateneumin graafisella osastolla 1958-62. Opiskeluaikanaan hän löysi ilmaisumuodokseen pilapiirtämisen ja aloitti uransa kolmiruutuisella sarjakuvalla Lennu Tekniikan Maailmassa vuosina 1964–67. Sen jälkeen piirrokset pelkistyivät yhteen kuvaan. Ansu teki niitä säännöllisesti Suomen Kuvalehteen 1974–76 ja 1977 alkaen Helsingin Sanomiin. Sarjakuvien pariin Ansu palasi piirtämällä Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisen kesäkuussa 1989. Valtion taiteilijaeläkkeen hän sai 1997. 
Ansun piirrokset olivat aiheiltaan ajattomia mietelmiä. Kuvaavasti hän itse totesi pilapiirrosten olevan kuva-aforismeja ja sarjakuvien kuvanovelleja. Hän totesi myös työtavoistaan, että kuvista on riisuttava pois kaikki epäolennainen. Kuvan teknisen toteutuksen tulisi myös nousta kuvan aiheesta, eikä piirtäjän omista maneereista tai mieltymyksistä.

Yhteistä kaikille Ansun kuville on tekstittömyys. Ne tekivät niistä myös luontevasti kansainvälisiä. Ansulla oli lukuisia omia ja yhteisnäyttelyitä eri puolilla maailmaa. Hänen töistään julkaistiin kolme kokoelmakirjaa, joista ensimmäinen, 1979 ilmestynyt Go-go, palkittiin Belgian kansainvälisillä pilapiirrosfestivaaleilla vuoden parhaana pilapiirroskirjana. Ansun töitä palkittiin lisäksi ainakin myös Saksassa, Italiassa ja Japanissa.

Tämän kuvan idea ei aukene minulle. Jotain samankaltaisista koiran ja huonekalujen jaloissa?

Ansu ei ehkä koskaan saanut osakseen sellaista huomiota, jotka hänen työnsä olisivat ansainneet. Uran etenemistä ja maailmanvalloitusta saattoi osaltaan hidastaa myös se, että hänenkin kohtalokseen näytti koituvan niin monen taiteilijan turma, alkoholi.

Minulla on kokoelmissani kolme Ansun originaalia.

(Perustuu Sarjainfoon kirjoittamaani muistokirjoitukseen, 2007.)

*  *  *

Ansu, Antero Halla (1936–2007) did aphoristic cartoons in a style clearly influenced by Saul Steinberg.

Kevyttä kenttätutkimusta

Ronald Westrén-Dollin päiväämätön kuvituspiirros.

Kävelen sisään antikvariaattiin. Oven päällä seinällä roikkuu mustavalkoinen piirros. Sitä olisi voinut luulla painokuvaksi, mutta valkoinen korjauslakka erottui selvästi kellastuneesta paperista ja paljasti työn originaaliksi.
Työn on signeerannut on Ronald Westrén-Doll (1927–1980). Olin juuri hiljattain kuullut hänestä hurjia tarinoita hänet muistavilta kollegoilta. Uudessa Kuvalehdessä ja sen jälkeen Apu-lehdessä taittajana ja piirtäjänä toiminut, "Ronckiksi" kutsuttu Westrén-Doll oli jäänyt työtoverien mieleen kovana viinamäen miehenä, jopa aikana jolloin runsaskin alkoholin käyttö oli lehtialalla arkipäiväistä. Viinan viemänä taitava piirtäjä joutui sairaseläkkeelle jo nelikymppisenä.
Yksi hänestä kerrottu tarina oli, että Apu-lehden aikoinaan hänellä oli työhuoneessaan tapana heitellä puukkoa työhuoneen oveen. Arvattavin seurauksin: lopulta joku sisääntulija avasi oven juuri kun veitsi oli ilmassa. Vakavalta onnettomuudelta vältyttiin täpärästi, mutta jälkikäteen oli silti vähän vaikea selittää, että kyseessä ei ollut tarkoituksellinen hyökkäys ovesta tulijaa vastaan.

Westrén-Dollin piirros Olavi Järven kirjassa Parhaat pilapiirtäjämme (1979).

Alkoholi tuntuu värittäneen tämän löytämäni piirroksen matkaa itse taiteilijan jälkeenkin. Kysyn antikvariaatin pitäjältä, mikä taulu tämä on. Hän sanoo, että ei tiedä muuta, kuin että joku oli halunnut luopua siitä paria viiniryyppyä vastaan. Hän puolestaan voisi myydä sen "parin viinipullon hinnalla" eteenpäin. Tämä sopi minulle.
Alalle tyypilliseen tapaan piirroksessa ei ole tietoa, mihin tarkoitukseen se on tehty. Ainoastaan sen verran painomerkintöjä, että näkee, että se on julkaistu jossain. "16.10. ap" siinä lukee. Se lienee kuvan deadline, mutta ei vielä auta paljoa eteenpäin.
Sattumalta tällä kertaa kuitenkin piirroksen tunnistaminen onnistuu helposti.

Ilmari Turjan kirja Suuressa maassa ja pienessä (1957).

Netti kertoo Westrén-Dollin kuvittaneen noin tusinan verran kirjoja. Kun kuva on selvästi Kauko-itään liittyvä, katson Kansalliskirjaston tietokannasta, löytyykö Westrén-Dollin nimellä joku tämmöiseen aihepiiriin sopiva teos.
Löytyy. Ilmari Turjan kirja Suuressa maassa ja pienessä (1957), joka sisältää tekstejä hänen Kiinan-matkaltaan.
Uskon olevani oikeilla jäljillä. Etsin teoksen Helsingin kaupunginkirjaston tietokannasta ja jalkaudun pääkirjastoon Pasilaan, jolla on kirja varastossa. Etsitty piirros löytyy kirjasta saman tien. Koko tutkimustyö vie yhteensä alle puoli tuntia.

Westrén-Dollilta on Turjan kirjassa kymmenkunta piirrosta. Ne ovat tyyliltään hyvin vaihtelevia, joten oletan, että ne on tehty kuhunkin tekstiin erikseen, eikä kootusti tätä kirjaa varten. Joten voisi siis arvata, että kirjan jutut on ensin julkaistu yksitellen Uudessa kuvalehdessä, jonka päätoimittaja Turja oli.
Kävi siis hyvä tuuri. Vaikka piirroksessa ei ole julkaisumerkintää, eikä edes vuosilukua, sattumalta sen pystyi kuitenkin löytämään helposti. Useinkaan se ei ole yhtä helppoa. Laajan tuotannon tehneen piirtäjän merkkaamattoman piirroksen julkaisupaikan etsintä voi usein olla aivan silkkaa epätoivoista hakuammuntaa.

P.S. Westrén-Dollista löytyy valokuva Olavi Järven kirjasta Parhaat pilapiirtäjämme (joka ei aina lähdeteoksena ole valitettavasti tiedoiltaan kovin luotettava). Roncki näyttää kuvassa hurjalta kaverilta: kuin junarosvolta Villin lännen etsintäkuulutuksessa.

*  *  *

I picked up a cheap drawing by Ronald Westrén-Doll in a bookshop. It had no exact publication markings, but this time luckily identifying the drawing proved quite easy: it only took me half an hour to place it into a travel book by Ilmari Turja, published in 1957.

Ammattilainen ei ideaa odottele

Arvo "Tiikeri" Tigerstedtin originaalipiirros, tehty vappuaattona 1953.

"Luominen on 90% perspiraatiota, 10% inspiraatiota." Kun on deadline, niin silloin ammattilainen toimittaa tavaraa julkaistavaksi, oli sen tekoon sitten löytynyt varsinaista innostusta tai ei.
Aina silloin tällöin näkee piirroksia, joista huomaa, että nyt on tekijällä ollut todella kiire, tai ideat vähissä. Harvinaisen suorasukaisesti sen tekee tämä Helsingin Sanomien urheilusivujen piirtäjä Tiikerin (Arvo Tigerstedt, 1899-1969) piirros vuodelta 1953. Siinä Tiikeri sanoo suoraan lukijalle, että istuu vappuaattona töissä ilman ideaa, mutta mieli tekisi jo lähteä. Joten mikä neuvoksi? Ei muuta kuin kynä käteen ja hommiin. Alkaen sivun vasemmasta yläkulmasta Tiikeri alkaa jammailla mitä-sylki-suuhun-tuo -periaatteella vappuaiheisia tekstejä ja kuvia. Sitten kun hän pääsee tarpeeksi lähelle oikeaa alanurkkaa, hän päättäväisesti toteaa, että no niin, sivu on riittävän täynnä, eli piirros on valmis.
Ostin tämän Tiikerin sivun (pilkkahinnalla) eräästä huutokaupasta. Minua huvittaa ajatus, että kaikista Tiikerin piirroksista joku oli päättänyt kehystää tauluksi nimenomaan juuri tämän kiirerykäisyn.
Minulle tämä Tiikerin luonnosteleva tapa yhdistää tekstiä ja kuvaa tuo jotenkin mieleen tämän ajan omaelämäkerralliset sarjakuvablogit – ei kiireisyytensä takia, vaan tavassa, jolla se kuvaa piirtohetken välittömiä tunnelmia hyvin suoraan ja spontaanisti.

Arvo "Tiikeri" Tigerstedt, Helsingin Sanomien urheilusivujen pitkäaikainen pilapiirtäjä.

Huutokauppaan liittyy minulla myös eräs aiempi muisto Tiikeristä. Katselin erään toisen huutokaupan näyttelyssä Paasikivestä tehtyä karikatyyriä, jonka oli signeerannut Michael Tigerstedt. En juuri silloin varmaksi muistanut, mikä oli Tiikerin etunimi.
Asiaa pohtiessani huomasin, että sattumalta näyttelyyn oli samaan aikaan tutustumassa myös Wenzel Hagelstam. No siinähän on mies, jonka maineensa perusteella pitäisi tietää kaikki suomalaisesta taidehistoriasta, ajattelin. Rohkenin lähestyä häntä asiassa.

Wenzel ei tiennyt (tietenkään, tekee mieli sarkastisesti sanoa) mistään pilapiirtäjästä. ”Mutta tunnen kyllä hyvin Tigerstedtien suvun”, hän lisäsi auttavasti.

Näytin Paasikiven karikatyyrin ja sen signeerauksen. Sanoin, että muistaakseni Tiikerin nimi ei ollut Michael. ”Muistelisin, että hänellä olisi ollut suomenkielinen etunimi. Että se olisi ollut Arvo, tai jotain sinne päin.”

”Suomenkielinen etunimi?” Hagelstam hämmästeli. ”Ei, se ei kyllä kuulosta ainakaan niiltä Tigerstedteiltä, jotka minä tunnen.”

Tarkistin asian heti kotiin päästyäni. Tiikerin nimi siis tosiaankin oli Arvo Tigerstedt. Alleviivaanko tapauksen merkityksen huomauttamalla, että minä siis tiesin – noh, ainakin tässä asiassa – suomalaisesta piirroshistoriasta enemmän kuin Hagelstam?

Mikä vain osoittaa, että käyttökuvien historian tuntemus on tässä maassa sellaista autiomaata, että ei juuri ole ulkoisia auktoriteetteja, joiden tietämykseen voisi turvata. 

Jos joku asia tällä alalla kiinnostaa, pitää varautua siihen, että tieto siitä on kaivettava esiin itse.

Kuka kirjoittaa kuvat?

Asmo Alhon piirtämä ja ideoima Kieku ja Kaiku -originaali Kotilieden numeroon 16/1968.

Opiskeluaikoina muistan sanoneeni jollekulle, että nyt minun pitää mennä, täytyy kirjoittaa seuraava sarjakuva. "Ai", yllättyi seurassani ollut henkilö. "Sinä myös kirjoitat?" Tähän kolmas paikalla ollut henkilö huomautti: "Jyrkin kirjoittaminen tarkoittaa myös piirtämistä."
Termistö kirjoittamisesta ja piirtämisestä sarjakuvien ja kuvakirjojen suhteen voi edelleenkin olla alaa tuntemattomalle kuulijalle vaikea hahmottaa. Kuvien tekeminen on piirtämistä – mutta ennen kuin kuvan voi piirtää, siihen on keksittävä idea, on tiedettävä, mitä kuvassa tapahtuu. Sarjakuvien, pilakuvien ja kuvakirjojen ideoinnista puhutaan niiden kirjoittamisena. Tällöin suunnitellaan siis sekä kuvien sisältö, että niiden yhteyteen tulevat sanat. Näiden ideoiden muistiinmerkitseminen paperille saattaa sisältää sekä tekstiä että luonnosteltuja kuvia.

Asmo Alho. Valokuva Suomen Kuvalehden 45/1975 muistojutusta.

Kiintoisa esimerkki termistön harhaanjohtavuudesta on Kieku ja Kaiku, suomalaisen sarjakuvahistorian tunnetuimpia sarjoja. On yleisesti tiedossa, että Kiekua ja Kaikua piirsi Asmo Alho ja että sen "kirjoitti Mika Waltari". Lähempi perehtyminen aiheeseen kuitenkin osoittaa, että kuvio ei ollut aivan näin yksiselitteinen. Waltari kylläkin kirjoitti lopullisessa julkaistussa sivussa olleet tekstit (ne kuuluisat kolmitavuiset riimit), mutta kuvien sisällöt, itse sarjakuvien juonet, ideoi, eli siis kirjoitti, Asmo Alho itse. Sarjakuva-alalle aika poikkeuksellisessa järjestelyssä Asmo Alho ensin ideoi ja piirsi sarjakuvasivun valmiiksi, mutta jätti siihen tyhjät paikat tekstille, johon Waltari sitten muotoili, Alhon keksimän juonen pohjalta, riimitetyt värssyt.

Asmo Alho kirjoitti kuvien alle tekstit, joiden tarkoitus oli selittää jutun juoni Mika Waltarille.

Eräs kokoelmani aarteita on, että minulla on yhden Kieku ja Kaiku -sivun originaali. Siitä näkyy kiintoisalla tavalla, miten Alhon ja Waltarin yhteistyö on pelannut. Alho on itse tehnyt lyijykynällä tekstimerkintöjä kuvien alle, ilmeisesti selittääkseen Waltarille, mitä kuvissa tapahtuu. Mutta on kiintoisaa havaita, että nämä merkinnät tosiaan ovat vain selittämässä sarjakuvan juonta: niissä ei ole ehdoteltu mitään riimittelyideoita. Toisin sanoen voi siis perustellusti todeta, että Kiekua ja Kaikua kirjoittivat sekä Alho, että Waltari: Alho kirjoitti juttujen juonet, Waltari kirjoitti niiden päälle riimit.

Rymy-Eetuunkin lisättiin riimit, vaikka jutut toimivat myös ilman niitä. Originaali Radiokuuntelija-lehdestä 1956.

Riimitetyt tekstit roikkuivat mukana suomalaisessa sarjakuvassa pitkään. Toinen tunnettu esimerkki tästä on Rymy-Eetu. Mutta on kuitenkin kiintoisaa havaita, että Rymy-Eetun tekstit toimivat aivan eri tavoin kuin Kieussa ja Kaiussa.
Rymy-Eetut julkaistiin alun perin ilman tekstejä. Tekstit lisättiin mukaan vasta, kun sarjoista jouluisin koostettiin 16-sivuinen sarjakuvalehti. Tämä tarkoittaa, että tekstit ovat väkisinkin turhaa päälleymppäystä: koska sarjat julkaistiin aluksi ilman sanoja, se tarkoittaa, että ideoiden oli oltava niin selkeitä, että ne eivät selittäviä tekstejä avukseen tarvinneet.
Kieku ja Kaiku taas julkaistiin alun perinkin tekstien kanssa. Tämän myötä myös kuvat oli koko ajan suunniteltu toimimaan tekstin kanssa yhteistyössä. Kieun ja Kaiun tekstit ja kuvat ovat siis Rymy-Eetua tiukemmin sidoksissa toisiinsa: Kieku ja Kaiku -sivujen idea ei välttämättä välittyisi lukijalle ilman tekstiä.

Älä lue tekstiä

Kosti Meriläisen pilapiirros. Tussi ja vesiväri paperille, 25 x 29 cm, 1929.

Minulla on kokoelmissa kaksi Kosti Meriläisen pilapiirrosta 1920-luvulta.
Meriläinen (1886-1938) kuului Jalmari Ruokokosken pahamaineisiin boheemipiireihin. Tätä henkeä on havaittavissa toisessa piirroksessa, jossa ilmeestä päätellen juopunut, tai muuten vaan röyhkeästi käyttäytyvä herra jututtaa trendikkäästi pukeutunutta neitokaista. (Ja katsokaa kuinka lyhyt hame! Polvet näkyvät, pöyristyttävää!)
Ajan turhauttavaan tapaan piirros ei sisällä mitään merkintää siitä, missä kuva on julkaistu, tai minkälainen teksti siihen on liittynyt. Asiayhteyden päättely pelkän kuva-aiheen perusteella on aika toivotonta. Todennäköisesti kuva on kuitenkin julkaistu mustavalkoisena ja väritetty vasta siinä vaiheessa kun se on myyty, tai lahjoitettu jollekulle? Tätäkään ei tiedä varmaksi.

Kosti Meriläisen pilapiirros, tussi paperille, 18 x 22 cm, 1922.

Toinen piirros on mustavalkoinen ja paljastaa Meriläisen ihan kelvollisen hyväksi piirtäjäksi: taustan viivoitus on lennokasta ja myös koristaa kuvaa pelkän tilan täyttämisen lisäksi.
Tässäkään kuvassa ei ole merkintää julkaisupaikasta, mutta nurjalta puolelta löytyy kuvan teksti.
Jos pilapiirrosten teksteillä on ollut historiallinen kehityssuunta, niin se on ollut selkeästi lyhyempään suuntaan. Vuosisadan alussa tekstinä oli usein kokonainen vitsi. Sen jälkeen etenkin Amerikassa nähtiin paljon kuvia, joissa oli kaksi repliikkiä, toteamus ja vastaus (mallia "he said / she said"). Nykyisin yritetään tiivistää asia yhteen repliikkiin.

Kuvateksti piirroksen nurjalla puolella.

Tuntuu, että etenkin ruotsalaisissa vanhoissa pilakuvissa tekstit ovat mahdottoman pitkiä. Niissä pitää juurta jaksaen selittää missä ollaan ja kuka tekee mitäkin – teksti maalailee siis sellaisetkin asiat, jotka kuvan pitäisi tuoda muutenkin esille.
Tässä Meriläisen kuvassa teksti on pitkä ja hyvin puiseva.

Talonpoika tulee kerran asioille kauppias Guseffin luo. Ollakseen vähän hienotunteisempi kysäsee (sic) hän, josko kauppias Piseff on kotosalla.
Konttoristi: "Ei täällä asu ketään sen nimistä. Täällä asuu kauppias Guseff".
"No olkoon Kuseff sitte!" karjasee (sic) ukko suuttuneena.

Kaikki tämä selitys, jotta päästään pikkutuhmaan kömpelöön alatyylin vitsiin?
Joopa joo. Ehkä olisi ollut onnellisemmassa asemassa, jos tämänkin kuvan vitsiä olisi joutunut arvailemaan pelkän piirroksen perusteella.

* * *

Old Finnish originals often don't contain any markings about where the work was published, or even what the caption is. In the case of a nicely drawn cartoon by Kosti Merilainen, the reverse side contains the caption, but reveals it to be so lame that I would've almost prefered not to know it.

Tunnearvo ja rahallinen arvo

A cartoon by Chon Day, published in the Wall Street Journal in 1991.

Ostin kerran ebaylta kaksi pilapiirrosoriginaalia. Niiden piirtäjä oli mm. New Yorkeriin kuvia tehnyt Chon (Chauncey) Day (1907–2000). Hänet muistetaan etenkin piirroksista, joiden päähenkilönä oli munkki nimeltä Brother Sebastian.
Piirrosten mukana tuli tarina. Myyjä kertoi, että eräänä päivänä hänen talonsa pihalle oli kurvannut kadulta auto. Ulos astui vanha herra, jolla oli juhlavaatteet päällä. Hän sanoi, että oli vaimonsa kanssa menossa häihin, mutta autosta oli puhjennut rengas.
Talon omistaja vaihtoi auton renkaan, koska kuljettaja oli ikämies ja tällä oli parhaat päällä. Vanha mies kiitteli kovasti ja jatkoi matkaansa.
Parin viikon päästä postissa tuli kirje, joka sisälsi kaksi pilapiirrosta ja pienen kirjelapun.

 

Muistelen maksaneeni pilakuvista 50 dollaria. Siis $ 25 per alkuperäinen, käsin tehty piirros. Minusta jo tämän tarinan tunnearvon olisi pitänyt olla myyjälle enemmän, kuin hänen näistä saamansa rahallinen korvaus.
Tämä liittyy populaarikulttuurin keräilyn ja arvostuksen suhteen olennaiseen asiaan. Keräilyn kohteilla on monenlaista arvoa: tunnearvoa, nostalgia-arvoa, kulttuurillista arvoa, historiallista arvoa, sekä sitten sitä rahallista arvoa.
Usein vain on niin, että se rahallinen arvo voi olla näistä mitättömin. Olen huomannut, että Suomessa monista asioista ihmisten tyypillinen reaktio on supattaa: "Ooo, tuo on varmaan todella arvokas". Mutta näille ihmisille ei tulisi mieleenkään kysyä, kuinka paljon kohde tosiassa oikein maksaisi, saati sitten käydä paikassa, jossa sellaisia on myynnissä. Niin tehdessä yllätys saattaa nimittäin olla melkoinen: "todella arvokkaitten" asioiden arvo on meilläkin usein rahassa mitattuna vain pari kymppiä.
Kun minä puolestani olen sitä tyyppiä, joka tonkii näitä kaikennäköisiä huutokauppoja ja kirpputoreja, olen tietysti itse hyötynyt tästä asetelmasta kovasti: minä olen saanut haltuuni melkoisen määrän näitä "todella arvokkaita" kulttuuriaarteita ihan pilkkahinnalla. Mutta aina välillä ihmetyttää, että eikö näillä kohteilla tosiaankaan ole toisille edes tarinoina ja muistoina enempää arvoa, kuin ne pari kymppiä.

A cartoon dated 1993.

* * *

I bought these two Chon Day cartoons on ebay for $50. The seller had helped the elderly artist change the tyre of his car on his way to a wedding. These cartoons arrived with a thank you note in the mail a few weeks later. On occasions like this, I wonder if the story and memory alone shouldn't be worth more to the seller than the few bucks they get for selling the art.

Nopea luonnos, työläs kuva

Tornitouhua-piirros, tussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Joskus nopea idealuonnos voi johtaa tuntikausien puurtamiseen, ennen kuin käsissä on valmis piirros.
Tämän Ruotuväki-lehden Tornitouhua-piirroksen (julkaistu numerossa 13/2014) suhteen ero on erityisen dramaattinen. Sangen pitkälle työstetyn kuvan taustalla on nimittäin näinkin yksinkertainen muistiinpano ideasta:

Kun teen projekteja, joissa idealuonnokset esitellään asiakkaalle ennen lopullisen kuvan tekoa, ovat luonnokseni ymmärrettävästi sangen pitkälle puunattuja. Mutta kun kyseessä on vain idean tallentaminen omaa myöhempää käyttöä varten, huomaan taantuvani lähes tikku-ukkotasolle...
Huomaatko olennaisen eron julkaistun työn ja luonnoksen välillä? Kuva on matkan varrella kääntynyt peilikuvaksi. Tämä on hiukan kummallinen seikka, jonka huomaan tapahtuvan sangen usein. Uskoisin sen johtuvan siitä, että vitsikuvaa katsottaessa, länsimaisessa lukusuunnassa vasemmalta oikealle, pitäisi ensin tulla jonkinlainen pohjustus tilanteelle ja vasta sen jälkeen se kuvan varsinainen juju. Näin saadaan yhdenkin kuvan sisään perinteinen vitsin kerrontarakenne (set up => punchline).
Mutta kuvaa ideoitaessa ymmärrettävästi se pääidea, juju, on keksittävä ensin. Joten usein käy niin, että se tallentuu paperille ensimmäisenä, siis kuvan vasempaan reunaan. Ja useimmiten näissä tilanteissa on helppo huomata, että idea toimii paremmin, jos kuvan järjestyksen kääntää toisin päin.
Lopulliseen kuvaan päätin lisätä vielä yhden hahmon, joka repliikillään pohjustaa tilannetta.

Luonnostelen piirrokset ensin lyijykynällä. Olen huomannut, että minulla lyijykynäpiirrokseen muodostuu tavallaan kolme "layeria", käyn kuvan läpi kolmeen kertaan. Ensimmäisenä tulee kuvan pääelementtien nopea sommittelu. Tämä tapahtuu hyvin vauhdikkaasti, kuta kuinkin idealuonnoksen kaltaisilla tikku-ukoilla, palloilla ja palkeilla. Tämän päälle rakentuu kuvan tarkempi hahmottelu, jossa etsitään hahmojen anatomiaa ja asentoja, taustan elementtien tarkempaa määrää. Lopuksi teen luonnokseen vähän tummemmalla lyijykynällä ikään kuin "lopullisen" viivan, jonka perusteella sitten tussaan piirroksen siveltimellä ja pullomusteella.
Jos käytän paksua vesivärikartonkia, teen lyijykynäpiirroksen suoraan lopulliselle paperille ja tussaan sen päälle. Tällöin lyijykynäpiirros pyyhkiytyy tussaamisen jälkeen olemattomiin. Tämän kuvan maalasin kuitenkin niin ohuelle Archesin vesiväripaperille, että sen pinta ei olisi kestänyt lyijykynäluonnostelua ja sen kumittamista. Sen takia tein luonnoksen ihan tavalliselle kopiopaperille ja tussasin kuvan sitten lopulliselle paperille valopöydän avulla. Näin myös lyijykynäpiirros jäi talteen.

Tornitouhua-piirrosten haasteena on, miten piirtää selkeästi jäsentyviä ja helposti luettavia kuvia maastopukuisista hahmoista metsässä – kun todellisuudessahan sen maastokuvion tehtävänä on juuri sulauttaa kohde maastoon niin hyvin, että se ei erotu taustastaan.
Tässä tapauksessa tausta oli sen verran monimutkainen, siihen muodostui niin monia eri syvyystasoja, että kuvasta tuli vielä paljon työläämpi, kuin itsekään olin ajatellut. Pelkkään kuvan värittämiseen meni kokonainen työpäivä ja lyijykynäluonnostelu ja tussaus tuli vielä siihen päälle.

* * *

The initial concept sketch doesn't always reveal how much work is involved in turning that into a finished picture. This army cartoon was particularly laborious, the painting alone took a whole day. Note also, how the idea sketch is a mirror image of the finished cartoon. I've noticed that this happens to me quite often.