Tornitouhua, ajan kanssa

Tornitouhua-piirros Ruotuväki-lehteen, heinäkuu 2015. Pullotussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Aina silloin tällöin tunnen tarvetta heittäytyä nypertämään jotain piirrosta huomattavasti pitempään ja suuremmalla vaivalla, kuin idean kannalta olisi mitenkään täysin välttämätöntä. Näin kävi jälleen uusimman Ruotuväki-lehden Tornitouhua-piirroksen kanssa.
Käytin useita tunteja siihen, että saisin tehtyä kuvassa olevaan riimukiveen oikean näköisen tekstuurin. Ennen lopputulokseen pääsemistä olin tullut käyttäneeksi sekä pesusientä, muovista maskikalvoa, että myöskin nestemäistä maskikumia.
Oliko mikään tästä täysin välttämätöntä? Tuskin. Mutta jonkinlaista tyydytystä se väkertäminen silti tuotti.

Idealuonnos, lyijykynä paperille, 5 x 6 cm.

Käytän nykyään Tornitouhua-kuvissa lähinnä kahdenlaista paperia: tukevaa, 640-grammaista Fabrianon vesivärikartonkia, sekä Archesin ohuempaa, 300-grammaista paperia. Molemmista käytän sileintä saatavilla olevaa päällystevaihtoehtoa. Englanniksi termi on "hot pressed", ranskaksi "grain satiné". Molemmat ostan suurina irtoarkkeina.
Vaikka grammojen perusteella Archesin paperinkin pitäisi olla aika tukevaa, se on kuitenkin niin tiiviisti tehtyä, että on itse asiassa sangen ohutta. Jos sille maalaa sellaisenaan, paperi kupruilee ikävästi. Sen takia paperi onkin syytä ennen maalaamista pingottaa kostuttamalla ja liimapaperilla kiinnittämällä, mikä tietysti pidentää työaikaa. Jos deadline huohottaa niskaan, ei ole kivaa odotella paperin kuivumista. Mielellään paperin jättäisi pingottumaan yli yön.

Layout-luonnoksia, mallikuvia. Lyijykynä ja kuulakärkikynä paperille, 23 x 13 cm.

Archesin paperin ohuus mahdollistaa, oikeastaan jopa edellyttää, sen, että piirroksen voi luonnostella toiselle arkille ja tussata läpi valopöydällä. Se tarkoittaa, että se on silloin erityisen hyvä vaihtoehto monimutkaista piirtämistä vaativille kuville.
Fabrianon paksumpi paperi on nopeampikäyttöistä, sitä ei tarvitse pingottaa. Mutta se on niin paksua, että luonnosta ei pysty heijastamaan läpi: kaikki luonnostelu on tehtävä suoraan samalle arkille ja lyijykynäviivat pyyhittävä sitten pois tussatun kuvan alta. Tällöin vaarana on, että hinkkaa paperin pinnan maalausta ajatellen pilalle, sekä kuluttaa tussiviivat niin haaleiksi, että ne eivät skannatessa rekisteröidy tarpeeksi mustina.
Archesin paperi tavallaan siis mahdollistaa pidemmälle viedyn työskentelyn – mutta myös vaatii, että käytettävissä on enemmän aikaa. Tällä kertaa, keskellä heinäkuuta, sitä oli tarpeeksi.
Usein, etten sanoisi "normitapauksissa", piirrokset syntyvät sellaisessa kiireessä, että Fabriano on ainoa vaihtoehto.

Lopullisen piirroksen lyijykynäluonnos, 28 x 16 cm.

*  *  *

A recent watercolor cartoon for my series Tornitouhua, for the Finnish army newspaper Ruotuväki.

Tunnista oikea Pohjola

Lautapelin kansikuvan originaali. Guassi illustration boardille, 50 x 41 cm.

Viime viikolla kerroin Afrikan tähti -pelin kansikuvan myynnistä kirjamessuilla. Mainitsin, että Hagelstamin antikvariaatti oli myynyt osastollaan pelikuvitusten originaaleja jo muutamaa vuotta aikaisemmin.
Ostin tuolloin yhden originaalin, joka erottui joukosta muista poikkeavan realistisella mainoskuvitustyylillä. Totesin, että harvoinpa tulee Suomessa vastaan tilaisuutta hankkia tuontyyppistä teosta kokoelmiinsa.
En ole saanut selville, mihin peliin tämä kuva liittyy.
(Oheinen skannaus on tehty kahdessa osassa ja skannerin automatiikka sääti omapäisesti sävyjä niin, että kuvan vasemman laidan värit näyttävät nyt paljon saturoituneemmilta, kuin kuvan oikea laita. Näin ei tietenkään tapahdu alkuperäistyössä.)
Kuva myös havainnollistaa sitä salapoliisintyötä, jota Suomessa on tehtävä saadakseen selville käyttökuvan tekijöitä. Kuka on tämän kuvan piirtänyt?

Ohessa lähikuva piirroksen signeerauksesta. Siinä näyttäisi lukevan J. Pohjola.
Edellisessä blogissa mainitsemani Teuvo Termosen neliosainen kirjasarja Suomalaista postikorttitaidetta (Osat 1–3 Oy Kaj Hellman Ltd. 1983, 1984, 1987, osa 4 Suomen postikorttiyhdistys Apollo ry, 2006) on ollut suureksi avuksi harrastuksessani.
Perinteisesti monet suomalaiset kuvittajat signeerasivat työnsä tyylitellyllä puumerkillä. Jos ei valmiiksi tiedä, mitä merkki tarkoittaa, sen selvittäminen pelkästään päättelemällä voi olla hyvinkin vaikeaa. Termonen on listannut teoksiinsa yli 440 suomalaista postikorttitaiteilijaa ja näyttää näiden puumerkit. Monet näistä taiteilijoista ovat tehneet myös muita kuvitustöitä, myös pilakuvia ja sarjakuvia.
Tämän kuvan kohdalla tulee kuitenkin ongelmia.

Tunnista oikea Pohjola. Onko keskellä olevan kortin tekijä vasemmalla vai oikealla?

Kirjasarjan osassa 2 Termonen esittelee taidegraafikko Jouko Pohjolan (1920–1975), jonka kerrotaan toimineen taide- ja mainosgraafikkona ja aikakauslehtien kuvittajana. Tämän puumerkiksi kerrotaan nimikirjaimet JP, joko pölkkykirjaimin tai lennokkaammin tyyliteltynä.
Osassa 4 taas esitellään Pertti Pohjola (1931–1995), joka työskenteli Elannon mainososastolla. Tämän signeeraus korteissa on P.P. – mutta Termonen arvioi myös selkeästi tämän pelikuvan kaltaisen signeerauksen viittaavaan nimenomaan Pertti Pohjolaan.
Termosen esimerkkikortissa (yllä, keskellä) signeerauksen alkukirjain on samankokoinen koukero kuin sukunimen ensimmäinen kirjain. Minulla olevassa pelioriginaalissa on selvästi sama signeeraus, mutta siinä alkukirjain on paljon selvemmin hahmotettavissa J:ksi. Joten jos on valittava kahden Pohjolan väliltä, niin silloin minusta tämän pelikuvituksen tekijä, ja sen muodoin myös tämän signeerauksen haltija, paljon todennäköisemmin olisi Jouko Pohjola, kuin Pertti Pohjola.
Vai onko kyseessä vielä kolmas eri henkilö? Pieneenkin maahan mahtuu saman nimisiä ja samoilla nimikirjaimilla varustettuja taiteilijoita. Meillä on esim. ollut piirtäjinä Teemu Kunnas ja Tauno Kunnas.
Itse puolestani rupesin signeeraamaan kuvitukseni sukunimellä, sen jälkeen kun Jarkko Vehniäinen alkoi profiloitua sarjakuvantekijänä, joka käyttää signeerauksena nimikirjaimia JV.

Nopea luonnos, työläs kuva

Tornitouhua-piirros, tussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Joskus nopea idealuonnos voi johtaa tuntikausien puurtamiseen, ennen kuin käsissä on valmis piirros.
Tämän Ruotuväki-lehden Tornitouhua-piirroksen (julkaistu numerossa 13/2014) suhteen ero on erityisen dramaattinen. Sangen pitkälle työstetyn kuvan taustalla on nimittäin näinkin yksinkertainen muistiinpano ideasta:

Kun teen projekteja, joissa idealuonnokset esitellään asiakkaalle ennen lopullisen kuvan tekoa, ovat luonnokseni ymmärrettävästi sangen pitkälle puunattuja. Mutta kun kyseessä on vain idean tallentaminen omaa myöhempää käyttöä varten, huomaan taantuvani lähes tikku-ukkotasolle...
Huomaatko olennaisen eron julkaistun työn ja luonnoksen välillä? Kuva on matkan varrella kääntynyt peilikuvaksi. Tämä on hiukan kummallinen seikka, jonka huomaan tapahtuvan sangen usein. Uskoisin sen johtuvan siitä, että vitsikuvaa katsottaessa, länsimaisessa lukusuunnassa vasemmalta oikealle, pitäisi ensin tulla jonkinlainen pohjustus tilanteelle ja vasta sen jälkeen se kuvan varsinainen juju. Näin saadaan yhdenkin kuvan sisään perinteinen vitsin kerrontarakenne (set up => punchline).
Mutta kuvaa ideoitaessa ymmärrettävästi se pääidea, juju, on keksittävä ensin. Joten usein käy niin, että se tallentuu paperille ensimmäisenä, siis kuvan vasempaan reunaan. Ja useimmiten näissä tilanteissa on helppo huomata, että idea toimii paremmin, jos kuvan järjestyksen kääntää toisin päin.
Lopulliseen kuvaan päätin lisätä vielä yhden hahmon, joka repliikillään pohjustaa tilannetta.

Luonnostelen piirrokset ensin lyijykynällä. Olen huomannut, että minulla lyijykynäpiirrokseen muodostuu tavallaan kolme "layeria", käyn kuvan läpi kolmeen kertaan. Ensimmäisenä tulee kuvan pääelementtien nopea sommittelu. Tämä tapahtuu hyvin vauhdikkaasti, kuta kuinkin idealuonnoksen kaltaisilla tikku-ukoilla, palloilla ja palkeilla. Tämän päälle rakentuu kuvan tarkempi hahmottelu, jossa etsitään hahmojen anatomiaa ja asentoja, taustan elementtien tarkempaa määrää. Lopuksi teen luonnokseen vähän tummemmalla lyijykynällä ikään kuin "lopullisen" viivan, jonka perusteella sitten tussaan piirroksen siveltimellä ja pullomusteella.
Jos käytän paksua vesivärikartonkia, teen lyijykynäpiirroksen suoraan lopulliselle paperille ja tussaan sen päälle. Tällöin lyijykynäpiirros pyyhkiytyy tussaamisen jälkeen olemattomiin. Tämän kuvan maalasin kuitenkin niin ohuelle Archesin vesiväripaperille, että sen pinta ei olisi kestänyt lyijykynäluonnostelua ja sen kumittamista. Sen takia tein luonnoksen ihan tavalliselle kopiopaperille ja tussasin kuvan sitten lopulliselle paperille valopöydän avulla. Näin myös lyijykynäpiirros jäi talteen.

Tornitouhua-piirrosten haasteena on, miten piirtää selkeästi jäsentyviä ja helposti luettavia kuvia maastopukuisista hahmoista metsässä – kun todellisuudessahan sen maastokuvion tehtävänä on juuri sulauttaa kohde maastoon niin hyvin, että se ei erotu taustastaan.
Tässä tapauksessa tausta oli sen verran monimutkainen, siihen muodostui niin monia eri syvyystasoja, että kuvasta tuli vielä paljon työläämpi, kuin itsekään olin ajatellut. Pelkkään kuvan värittämiseen meni kokonainen työpäivä ja lyijykynäluonnostelu ja tussaus tuli vielä siihen päälle.

* * *

The initial concept sketch doesn't always reveal how much work is involved in turning that into a finished picture. This army cartoon was particularly laborious, the painting alone took a whole day. Note also, how the idea sketch is a mirror image of the finished cartoon. I've noticed that this happens to me quite often.

Kaltoinkohdeltu kansallisaarre

Erkki Tanttu (1907–1985) muistetaan varmaan parhaiten sananparsipiirroksista ja Rymy-Eetu-sarjakuvasta. Mutta omana aikanaan hänen arvostetuimmaksi työkseen nostettiin vuonna 1961 julkaistu Seitsemän veljeksen kuvitus, josta on sittemmin otettu monia uusintapainoksia.
Seitsemän veljestä on suomenkielisen kirjallisuuden merkittävimpiä teoksia ja Tantun piirrokset siihen ehkä teoksen merkittävin kuvitus. Kuvitelkaa siis hämmästykseni, kun löysin tämän: Tantun kirjalle tekemän mainosjulisteen originaalin. Jo painettu juliste sinänsä on kirjakeräilijöiden keskuudessa harvinainen ja arvokas löytö – mutta tässä on sen guasseilla maalattu alkuperäistyö.
"It belongs to a museum!" huutaa nuori Indiana Jones Viimeisen ristiretken alkujaksossa. Minulla oli vähän samankaltaisia reaktioita: eikö tämän luulisi olevan kansallisesti sen verran merkittävä teos, että sen paikka olisi Ateneumissa? Tai edes... yhtään missään museossa?
Sillä karu totuus on ollut jotain aivan muuta. Teos on nimittäin aika surkeassa kunnossa:

Maalaus on iso. Se on tehty 1:1 kokoon, eli on mitoiltaan hulppeat 70 x 100 cm. Se on maalattu tukevalle pahville – mutta on kärsinyt melkoisia vaurioita. Maalia on sekä lohkeillut irti, että liuennut johonkin märkään. Työ kupruilee alalaidasta niin pahasti, että nykyisellään sitä olisi mahdoton kehystää.
Näyttää siltä, että hankalan isoa teosta on säilytetty pystyssä, jossakin ei kovin arkistokelpoisessa paikassa. (Vintti, ulkovarasto... autotalli?) Se on päässyt kostumaan ja sitten lysähtänyt oman painonsa alla.
Kuva olisi restauroinnin tarpeessa. Minulle on kerrottu, että pahvi olisi mahdollista oikaista kostuttamalla sitä varovasti nurjalta puolelta ja asettamalla painoa päälle. Mutta kuka sen uskaltaisi tehdä? Minua ainakin vähän hirvittäisi kokeilla.
Kaikeksi onneksi työ on sentään ylipäätään säilynyt. Se on seikkaillut omilla teillään yli 50 vuotta, julkaisemisestaan lähtien.
Kysyin teoksesta Markku Tantulta, Erkin pojalta. Hän antoi siitä sangen sykähdyttävän todistajanlausunnon: "Muistan katselleeni, kun isä maalasi tuota."
Siitä lähtien työ on ollut kateissa. Se ei ilmeisesti koskaan palannut painosta sen paremmin kustantajalle kuin taiteilijallekaan. Ilmeisesti sen perään ei sitten myöskään kyselty – se oli sille ajalle tyypillistä suhtautumista käyttökuvaan. Tanttu itsekin kuulemma suhtautui ylenkatseisesti nimenomaan juuri tällaisiin mainoskuviin, vaikka muuten suuren osan töistään säilyttikin.
Ja – vaikka sitä onkin vaikea varastoida, säilymisen kannalta onnekasta on myös se, että kuva on niin iso. Koska sen tyyli on voimakkaasti yksinkertaistettu, on kuva olennaisilta osiltaan säilynyt, vaikka se onkin kärsinyt pientä pintavauriota. Parin metrin päästä ei vahinkoja edes huomaa.
Mikä sekin jo kertoo, että tämä työ ansaitsisi olla esillä isomman mittakaavan huoneessa, kuin mihin minun kämpässäni on mahdollisuuksia.

* * *

Erkki Tanttu (1907–1985) was a well-known Finnish cartoonist and illustrator in the mid-20th century. In his day, his most acclaimed project was his illustrated edition of Aleksis Kivi's The Seven Brothers, published in 1961. This is the original painting for an ad poster for that book. The painting hasn't been stored properly and has sustained some conciderable damage: it has been exposed to humidity and has slightly collapsed under its own weight.
The painting was lost for fifty years: after publication, it was apparently never returned either to the artist or the publisher. The artist's son remembers watching his father paint the picture, but had never seen it since.
Luckily the artwork has survived at all and, despite the damage, the core of the image itself is still intact.