Julisteiden käsin maalatut luonnokset

Syksyn kuva-aiheisia kirjauutuuksia.

Olemme työhuoneella harmitelleet ulkomaisia kuvituskirjoja katsellessa, että Suomessa olisi useitakin käyttötaiteen tekijöitä, jotka hyvinkin ansaitsisivat töistään kirjan. Mutta valitettavasti täällä sellaiset markkina-alueen pienuudesta johtuen ovat hyvin harvinaista herkkua.
Siksi olikin ilahduttavaa nähdä, että syksyn kirjauutuudet toivat mukanaan peräti kolme teosta kuva-alan pitkän linjan veteraanien töistä.
Docendolta on tullut kirja nimeltä Suvaitsevaisuus Jarmo "Kätsy" Koivusen pilakuvista. Kätsyllä (s. 1938) tuli syksyllä täyteen 50 vuotta Ilta-Sanomien piirtäjänä. Kirja paljastaa, että hänelläkin piirrosten tyyli oli uran alkuvaiheessa niin eri näköinen, että niitä ei tietämättä tunnistaisi saman piirtäjän tekemiksi.
Tarusto / Alfamer on puolestaan julkaissut Jukka Vesterisen kirjoittaman kirjan Piirtäjän elämänviivat Osmo "Omppu" Omenamäen 75-vuotisjuhlan kunniaksi. Tämä ilahduttavan runsaalla kuva-aineistolla varustettu kirja osoittaa, että lähinnä postikorteistaan tunnettu Omenamäki on tehnyt hyvin laajan ja monipuolisen uran myös muun käyttötaiteen puolella: hän on tehnyt useita satoja kirjankansia ja myös mm. upean graafisia julisteita.
Kolmas suomalaista käyttötaidetta käsittelevä uutuuskirja puolestaan tulee niinkin kaukaa kuin Japanista.

Japanilainen PIE books ("pretty, impressive, entertaining") on julkaissut kirjan Erik Bruun – Finnish graphic designer. Teos sisältää osin samaa aineistoa kuin Grafian vuonna 2007 julkaisema Sulka ja kynä – Erik Bruunin julisteita ja käyttögrafiikkaa, mutta painottuu tätä enemmän Bruunin piirrettyihin töihin. Grafian kirjassa käsitellään laajalti myös Bruunin valokuvapohjaisia suunnittelutöitä.
(Söderströms muuten julkaisi saman kirjan ruotsiksi vuonna 2010 nimellä Fjädern och pennan. Bruun itse pitää tämän laitoksen värejä suomenkielistä versiota parempina. Vihje: jos tämä alunperin kallis kuvateos kiinnostaa, mutta puuttuu hyllystä, niin sitä varten kannattaa ehkä matkustaa Suomenlinnaan. Kirjoja on nimittäin ollut myynnissä kahvila Jääkellarissa paljon ovh:ta halvemmalla.)
Japanilaiset olivat keväällä viettäneet viikon Bruunin työhuoneella, käyden läpi hänen arkistojaan ja valokuvaten materiaalia.Sama aineisto kiehtoi minuakin: olin katsellut Grafian julkaisemaa kirjaa useaan otteeseen, mutta en aina ollut ymmärtänyt kaikkea näkemääni. Olin utelias saamaan tietää lisää.

Erik Bruunin käsin maalaamia luonnoksia Jaffa-julisteiksi.

Bruunin työt ovat kiinnostavia tapauksia kaltaiselleni käyttötaiteen alkuperäispiirrosten keräilijälle. Useimmista hänen tunnetuimmista töistään ei nimittäin ole olemassa "originaalia" sanan varsinaisessa merkityksessä. Bruunin kuuluisat mainosjulisteet kun on alunperin painettu litografioina, eli siis kivipainossa. Niissä Bruun useimmiten piirsi lopullisen kuvan suoraan painolaatalle.
Sekä Grafian kirja, että tämä uusi japanilainen kirja, kuitenkin paljastivat, että näiden valmiiden painotöiden pohjalla oli silti myös käsin paperille tehtyjä versioita. Guassilla maalattuja "luonnoksia". Käytän lainausmerkkejä, sillä vaikka osa kirjoihin kuvatuista luonnoksista on todella sangen karkeatekoisia (niitä löytyy etenkin tästä japanilaisesta kirjasta), niin osa puolestaan taas näyttää täysin valmiilta kuvilta, teksteineen kaikkineen.
Halusin tietää aiheesta lisää. Asian järjestämiseen meni yli kaksi vuotta (kiinnostukseni oli virinnyt siis jo paljon ennen tätä japanilaisten kirjaa), mutta lopulta sain kuin sainkin audienssin vierailla Bruunien upeassa kodissa Suomenlinnassa.

Jaffa-juliste, jonka guassilla maalattua luonnosta sain pidellä käsissäni.

Hämmästyttävän vireässä kunnossa ollut Bruun, 89, esitteli erilaisia luonnoksiaan. Niitä oli ainakin kolmea eri päätyyppiä: Pieniä, noin postikortin kokoisia idealuonnoksia, joissa tekstit oli yleensä mallinnettu vain viitteellisesti. Vähän suurempia, noin A4-kokoisia luonnoksia, jotka olivat jo hyvin viimeistellyn näköisiä: kuva-aiheet oli tehty huolellisesti ja tekstit kuvattu tarkasti paikoilleen käsin.
Tämän tasoisina luonnoksina – toisin sanoen siis käsintehtyinä maalauksina – sain pidellä käsissäni mm. yhtä kuuluisaa Jaffa-julistetta ja "lohilentokone"-julistetta, jonka valmista versiota on käytetty myös japanilaisen kirjan kannessa. Molemmissa oli jo luonnosversiossa mukana yllättävän pitkälti valmiin julisteen yksityiskohdat ja tekstuurit.
Hämmentävin oli kuitenkin kolmas luonnostyyppi: ne, jotka kirjassa olivat näyttäneet täysin valmiilta julisteilta. Sitä ne tavallaan olivatkin: Bruun paljasti, että joihinkin projekteihin, etenkin sellaisiin, jotka eivät olleet tilaustöitä, vaan joita hän itse yritti saada myytyä asiakkaalle, hän oli tehnyt käsin myös mallin valmiista julisteesta. Eli siis maalannut kuvan käsin 70 x 100 cm julistekokoon.
(Minullahan on yksi tämän kaltainen työ Erkki Tantulta, 70 x 100 kokoon maalattu Seitsemän veljeksen mainosjuliste).

Valmiiseen 70 x 100 cm julistekokoon maalattu "luonnos".

Niin, minähän olin tietenkin liikkeellä myös tällä reissulla keräilymielessä. Ja sainkin myös hankittua kokoelmiini komean lisän. Sain esimerkit Bruunin kahdesta luonnostyypistä: postikortin kokoisesta idealuonnoksesta ja A4-kokoisesta viimeistellymmästä luonnoksesta.
Molemmat on tehty vuonna 1971 ja olivat esityksiä luonnonsuojeluaiheiseksi julistesarjaksi. Nämä julisteet olivat Bruunin oma idea, eikä niitä koskaan toteutettu valmiiksi asti.
Tällaista käsityötä siis vaati jo pelkästään ideoiden esittelyyn julistegraafikon homma aikana ennen tietokoneita.

Kaksi käsintehtyä luonnosta ympäristöaiheiseksi julistesarjaksi vuodelta 1971.

*  *  *


Erik Bruun (b. 1926) is a Finnish graphic designer with a long and varied career, but best known for his iconic poster designs.
Most of Bruun's illustrated posters were printed as lithographs, so they don't have "original drawings" as such. Bruun developed such a close working relationship with the printers, that he would draw the finished image directly on the printing plates himself.
The closest thing to a paper original he'd have would be idea sketches, or prelims. These would vary in size and precision: he could just do postcard-sized rough sketches, or more elaborate letter sheet size sketches. For a few projects, he would also hand-paint a full size mock-up of the finished poster.

Pilapiirtäjien vihaamat lastenkirjat

John Tennielin "luonnos" pääministeri Disraelin muistokuvaan, 1881.

Kirjoitin aiemmin Punch-lehden piirtäjistä Linley Sambournesta ja Bernard Partridgesta. Totesin, että he edustivat ensimmäistä piirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista saada piirroksensa painettua fotomekaanisesti, siis paperilta valokuvattuina. Ensimmäistä sukupolvea, joilta näin muodoin on olemassa varsinaisia "originaalipiirroksia".
Minulla on kuitenkin myös, eräänlaisena piirrosoriginaalien keräilyn loogisena alkupisteenä, kokoelmissa eräs työ heidän maineikkaalta edeltäjältään.

Sir John Tenniel (1820–1914) noin vuonna 1904. Kuva: National Portrait Gallery.

John Tenniel (1820–1914) toimi Punch-lehden piirtäjänä yli viisikymmentä vuotta, alkaen vuodesta 1850. Lehti oli perustettu vuonna 1840 ja antoi pian ilmestymisensä jälkeen englannin kieleen sen nykymerkityksen sanalle cartoon. Alunperin termi tarkoittaa maalauksen tai freskon luonnosta. Vuonna 1845 rakennettiin Englannin parlamenttitalo ja pidettiin suunnittelukilpailu seinämaalauksista rakennusta koristamaan. Punch-lehti tarjosi aiheeseen oman satiirisen versionsa: tässä meidän cartoonimme parlamentille.
Tenniel siis piirsi pilakuvia ennen fotomekaniikkaa. Hänen piirroksensa painettiin kaiverruksina – joku painoalan käsityöläinen siis toteutti varsinaisen painolaatan annetun luonnoksen pohjalta. Minulla on lyijykynäluonnos Tennielin piirrokseen, joka on tehty pääministeri Benjamin Disraelin kuoleman johdosta vuonna 1881. (Disraelin arvonimenä oli Beaconsfieldin jaarli, joten siksi tuo on se nimi, joka on piirrokseen merkitty). Painetusta, kaiverretusta lopputuloksesta minulla on vain huonolaatuinen, kuvapankista löytynyt kuva.

Tennielin piirroksen painettu versio.

En ole täysin varma, miten Tenniel työskenteli: antoiko hän kaivertajalle tosiaankin paperille tehdyn luonnoksen, vai olisiko hän mahdollisesti luonnostellut suoraan kaiverrettavalle levylle. Siinä tapauksessa tämä lyijykynäpiirros saattaisi olla vasta jälkeenpäin tehty toisinto – sellaisiakin Tennielin tiedetään nimittäin tehneen. Ainakaan kuvassa ei nykymielessä ole mitään "luonnosmaista": siinä on piirretty jokikinen sävytysviiva tarkasti paikoilleen, lyijykynä ei missään vaiheessa ole tehnyt siksakkia, tai pelkistänyt sävytystä pelkäksi valööripinnaksi, tyyliin "tämänsävyistä aluetta tänne taustalle".
Alkuperäisyyteen viittaisi myös se, että saadessani taulun käsiini sen taakse oli kiinnitetty, ei vain kellastunut, vaan rusehtunut paperi, jossa luki "original sketch for Punch". Käsiala näyttäisi olevan Tennielin itsensä – ja paperin väri näyttää uskottavasti siltä, että päiväyksensä mukaisesti se tosiaan on ollut kiinni taulun takana vuodesta 1881 asti.

Kehystytin kuvan uudelleen ja halusin myös tämän kuvan otsikon ja Tennielin signeerauksen mukaan lasin alle. Pohdin, että en kyllä pysty irrottamaan lappua puisesta taustalevystä. Entä pystyisinkö jotenkin leikkaamaan puulevyä pienemmäksi hajottamatta sitä lastuiksi?
Vastaus: levy oli niin hapertunutta, että, yllättävää kyllä, sitä pystyi leikkaamaan Fiskarsin saksilla.

Vaikka Tenniel tekikin monikymmenvuotisen uran pilapiirtäjänä, se ei kuitenkaan ole se syy, miksi maailma tuntee hänen nimensä ja kynänjälkensä vielä tänäkin päivänä. Ei: kaikki Tennielin pilapiirrokset ovat jääneet sen varjoon, että lehtitöidensä sivussa hän tuli myös kuvittaneeksi kaksi pientä lastenkirjaa. Ne nimittäin olivat Liisa ihmemaassa (1865) ja Liisa peilimaailmassa (1871).
Mikä erikoisinta, puolta vuosisataa myöhemmin Tennielin seuraaja koki lähes täysin samanlaisen kohtalon. 

Ernest Shepard (1879–1976) noin vuonna 1970.

Linley Sambournen ja Bernard Partridgen jälkeen Punchin pääpiirtäjäksi nousi vuosiksi 1945–1954 Ernest Shepard (1879–1976). Myös hän piirsi poliittisia pilapiirroksia yli viidenkymmenen vuoden ajan – ja myös hänellä koko muu tuotanto jäi parin lastenkirjakuvituksen varjoon. Shepardilla nuo kirjat olivat Nalle Puh (1926), Nalle Puh rakentaa talon (1928) ja Kaislikossa suhisee (1931).
Shepardin sanotaan vanhoilla päivillään – ja hän eli todella vanhaksi, lähes satavuotiaaksi – olleen hyvin nyreä siitä, että kaikki kiinnittivät huomiota vain Puh-kuviin ja sivuuttivat hänen muut työnsä.
Myös Ernest Shepardilta, jonka Puh-piirrosten hinnat lasketaan sadoissa tuhansissa punnissa, minulla on yksi originaalipiirros. Tämä ei tietenkään ole Puhista, mutta kuitenkin samalta aikakaudelta, jolloin hän kuvitti nuo lastenkirjojen tulevat klassikot.
Minulla oleva piirros on kuvitus vuodelta 1933 olevaan kirjaan Everybody's Lamb, joka on kokoelma Charles Lambin (1775–1834) kirjoituksia.

Ernest Shepardin kuvitusoriginaali vuodelta 1933. Piirros teokseen Everybody's Lamb.

Shepardin kuollessa hänen todettiin olleen viimeinen jäljellä ollut vuosisadan vaihteen klassisen tussipiirrostyylin jatkaja. Ja tussipiirroksissa hän todellakin on omimmillaan: minusta on suuri sääli, että useimmiten hänen Puh-kuviaan näkee hänen vanhalla iällään värittäminä versioina. Niissä on pilattu alkuperäisten mustavalkoisten kuvien herkkyys.

Jälkikirjoitus. Kun Lontoossa toiminut (sittemmin jo ovensa sulkenut) pilapiirrosgalleria piti vuonna 2006 näyttelyn Shepardin poliittisista pilakuvista, he antoivat näyttelylle nimeksi "Mies joka vihasi Puhia".


*  *  *


Original art from two artists who both drew political cartoons for over fifty years, but whose all other work was overshadowed by illustrations done for children's books. John Tenniel (1820–1914) illustrated Alice in Wonderland (1865) and Ernest Shepard (1979–1976) illustrated Winnie the Pooh (1926) and Wind in the Willows (1931).

Mainossarjakuvia 1920-luvulta

Topi Vikstedt... alle nelikymppisenä.

Tämän blogin ensimmäinen teksti käsitteli Topi Vikstedtiä, 1920-luvun maineikkainta suomalaista piirtäjää. Sarjainfossa 2/2015 on Ville Hännisen kirjoittama artikkeli Vikstedtissä. Siinä minua hätkähdytti etenkin valokuva, jota en ollut ennen nähnyt. Vikstedt näyttää kuvassa reilusti yli viisikymppiseltä. Se on huomionarvoista, koska hän kuoli 39-vuotiaana.
Nuorena (1891–1930) kuoleminen ei ehkä sittenkään tullut täytenä yllätyksenä, jos keho uupui ja ikääntyi tuommoista tahtia.

Originaali on signeerattu 1926, mutta sarjakuva löytyy painettuna Suomen Kuvalehden numerosta 21/1927.

Sarjainfon artikkeli mainitsee Otavan Pienen tietosanakirjan (1925–1928) mainoskuvitukset. Kyseessä oli lyhennetty, populäärimpi versio Otavan ja WSOY:n yhdessä julkaisemasta arvovaltaisesta Tietosanakirjasta (1909–1922).
Pientä tietosanakirjaa markkinoimaan kehitettiin oma mainoshahmo, Tohtori Tietovalta. Tämä esiintyi Vikstedtin piirtämissä mainoksissa mm. Suomen Kuvalehdessä. Mainoksia ilmestyi lehdessä viikoittain ja ne olivat muodoltaan hyvin vaihtelevia: välillä yksittäisiä kuvia, välillä sarjakuvia. Kirjalle tehtiin jopa mainosjingle, jonka nuotit painettiin mainokseen.
Mainossarjakuvien tekstit riimitteli pakinoitsija Olli, Väinö Nuorteva (1889–1967).
Minulla on kolmen Tohtori Tietovalta -mainossarjakuvan alkuperäispiirrokset. Kuten niistä näkyy, mainostuksessa mentiin sangen reteällä meiningillä: epätoivoinen mies on tekemässä itsemurhaa, kunnes tieto ( = kirjan ostaminen) pelastaa hänet ahdingosta.

Mainossarjakuva Suomen Kuvalehden joulunumerosta 51–52/1925.

Toisessa sarjakuvassa muistellaan tiedonhankinnan vaikeutta eri aikakausina. Tässä Vikstedtin piirrostaito nousee hienovaraisesti esiin kiireisenkin piirrosjäljen alta: antiikin Kreikkaa ja keskiaikaa käsittelevät piirrokset (ruudut 2–4) sisältävät tyylillisiä viiteitä kuvaamiensa aikakausien taidehistoriaan.
Kahdesta sarjakuvasta olen löytänyt julkaistut versiot selaamalla vanhoja Suomen Kuvalehtiä Kansalliskirjastossa. Kolmatta sarjakuvaa en ole löytänyt, se on kenties julkaistu jossain muualla. Olisin utelias saamaan selville, mitä sarjakuvan tekstit sanovat, sillä sarjakuvan kakkosrivi viittaa selvästikin piirroshistorian hahmoihin. Toisen rivin ensimmäisessä ruudussa on Eric Vasströmin Uuden Suomen Matti, 20-luvulla ilmestynyt, ensimmäinen suosittu suomalainen piirrossankari. Toisessa ruudussa puolestaan näyttäisi olevan Adamson, ruotsalaisen Oscar Jacobssonin (1889–1945) piirroshahmo, jota kopioitiin surutta myös Suomessa.
Mutta kuka on kolmannen ruudun hahmo? Joku taiteilija? Muu aikakauden merkkihenkilö?

*  *  *


Three original drawings to ads in the form of a comic strip, from the 1920's, by the cartoonist and illustrator Topi Vikstedt (1891–1930).

Pilapiirrosten (alaston)mallit

Bernard Partridge: pilapiirrosoriginaali "An Empty Victory", 27 x 35 cm, Punch 15.12.1915.

Pilapiirrokset ovat kuvina aina tunteneet ristivetoa kahteen suuntaan, ylös ja alas. Niiden juuret ovat kansanomaisessa käsityössä, niitä tekivät 1700–1800-luvuilla kaivertajat ja muut painotyöläiset, eivät akatemioissa opiskelleet kuvataiteilijat. Arvokkaammat kaunotaiteet halusivat sijoittaa itsensä kauas tällaisen rahvaanomaisen roskan yläpuolelle. Mutta alan kehittyessä vääjäämättä uudet tekijät halusivat kehittää työnsä jälkeä yhä hiotumpaan suuntaan – ja näin lähemmäs akateemista galleriataidetta. Eräät alan tutkijat ovat kritisoineet tällaista pyrkimystä kovinkin porvarilliseksi, että pilapiirrosten tulisi ammentaa tehonsa nimenomaan kansanomaisista juuristaan ja käyttää "tökerön" ja "amatöörimäisen" näköistä jälkeä tietoisesti hyväkseen yhteiskuntakritiikin keinona.
1900-luvun alun Englannissa toimi Punch-lehdessä kaksi pilapiirtäjää, jotka ovat hyviä esimerkkejä tästä kehityksestä: Linley Sambourne (1844–1910) ja Bernard Partridge (1861–1945). Heidän pilapiirroksensa ovat niin siroja ja teknisesti työstettyjä (molemmat lienevät käyttäneen mallivalokuvia töidensä pohjana), etteivät ne juuri eroa aikakauden akateemisten kuvataiteilijoiden "vakavammista" piirroksista.

Linley Sambourne poseeraa mallikuvissa itselleen, 1888 ja 1894.

Sambourne ja Partridge edustavat myös ensimmäistä lehtipiirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista työskennellä fotomekaanisesti: he olivat siis ensimmäisiä, jotka tekivät paperille tussipiirroksia, jotka valokuvattiin painamista varten. Kaltaiselleni piirroskeräilijälle he ovat siis ensimmäistä ikäluokkaa, jolta on saatavilla varsinaisia julkaistujen töiden originaalipiirroksia. (Tätä aikaisemmin ainoa tapa painaa kuvia oli kaivertaa ne laatalle, jolloin varsinaista paperilla olevaa "originaalia" ei synny.)
Partridgelta minulla on originaalipiirros ensimmäisen maailmansodan ajalta. Siinä aikakaudelle tyypillisesti on personoitu kansakunta naishahmoksi. Kuvateksteinä on:
- Keisarillinen kuvanveistäjä: "Haluan sinun poseeraavan jättimäiselle voitonpatsaalleni!"
- Germania: "Kyllä, herra – mutta voisinko saada ensin vähän jotain syötävää?"
Sambournelta minulla ei vielä toistaiseksi ole kokoelmissani piirrosta.
Mutta sen sijaan voin sanoa käyneeni hänen kotonaan.

Sambourne mallikuvassa ja valmis piirros, Punch, 1908.

Sambournen talo Lontoon Kensingtonissa on nimittäin museoitu. Se on sattumalta ainoita lontoolaisia koteja, jotka ovat säilyneet sisustukseltaan lähes täysin alkuperäisessä asussaan tuosta ajasta lähtien. Taulut ovat edelleen seinällä Sambournen niille valitsemilla paikoilla, ja niin edelleen. Suosittelen käyntiä. (Paikka on auki vain parina päivänä viikossa ja käynti vaatii ennakkovarauksen).
Opas yritti vakuutella, että talo edusti omalle aikakaudelleen vain "keskiluokkaa", mutta näyttää hyvin loisteliaalta nykykävijän silmiin... samassa naapurustossa asuu nykyään Cityn pankkiireja ja talojen hinnat alueella ovat nousseet yli kymmeneen miljoonaan puntaan.

Partridgen palvelija Otley mallikuvassa ja valmis piirros, 1901.

Sambournen piirrosten ohella museo esittelee tämän valokuvausharrastusta. Tämä kun tapasi ottaa piirroksiaan varten mallikuvia, joissa sai itse pukeutua rooliasuihin ja ilveillä. Hän puki ja patisti kameran eteen myös palveluskuntaansa, jotka todennäköisesti olivat asiasta vähemmän innoissaan.
Suoraan työhön liittyvien kuvien lisäksi Sambourne harrasti innokkaasti myös "taidevalokuvausta" – mikä tietystikin tarkoittaa alastomia nuoria naisia. Herra Sambourne oli kuulemma tässä harrastuksessaan kovinkin puuhakas, joten eipä ihme, että rouva Sambournen kuvaillaan usein olleen "vähän väsynyt" ja joutuneen vetäytymään huoneeseensa potemaan päänsärkyä.

Piirros, 1896 ja mallikuvat. Miesmallina piirtäjän poika Roy, naismallina Maud Easton.

Sambournen valokuvat teoksesta Public Artist, Private Passions – The World of Edward Linley Sambourne (Robin Simon, toim.), 2001.


*  *  *


The Victorian cartoonist Linley Sambourne extensively used photographs as reference for his drawings. He would pose himself and use his servants. Female subjects were usually photographed in the nude. The Sambourne house is currently a museum in London's Kensington.

Monitulkintainen Ansu

Pop-taiteilijat lainasivat pilakuvien ja sarjakuvien kerrontakeinoja maalaustaiteen käyttöön. Mutta historia tuntee vain muutamia pilapiirtäjiä, jotka ovat töissään tehneet saman siirtymän toiseen suuntaan: siirtyneet pilakuvista, yksioikoisesta käyttötaiteesta enemmän galleriataiteen suuntaan.

Kyse onkin jossain määrin päinvastaisista pyrkimyksistä: siinä missä galleriataide tarkoituksella pyrkii monitulkintaisuuteen ja saamaan katsojat pohtimaan merkitystään, pilapiirrosten perinteisenä ajatuksena on ollut viestittää sanomansa mahdollisimman selkeästi ja iskevästi. Pilakuvien viesti kiteytyy humoristiseen piikkiin, jonka tulisi olla niin terävä ja yksiselitteinen kuin mahdollista. (*)

Vain muutamat tekijät, sellaiset kuin Saul Steinberg, Ronald Searle, Quino ja Sempé, ovat pyrkineet luomaan kuvia, jotka selkeästi ovat pilapiirroksia, mutta joissa yksioikoisen humoristinen sanoma ei silti ole mikään itsestäänselvyys. Suomessa tähän vähälukuiseen joukkoon kuului, oikeastaan ainoana lajissaan, Ansu, eli Antero Halla (1936–2007).

(*) Juuri tämä ristiriita saattaa olla yksi osasyy siihen, miksi pilapiirroksilla, huumorisarjakuvilla ja komedialla laajemminkin on kestänyt niin kauan tulla hyväksytyksi "oikeana taiteena". Taidemaailmassa on perinteisesti arvostettu monitulkintaisuutta – huumorin parhaan tehon saavuttaminen taas vaatii yleensä sen karsimista pois. Aina välillä näkee, että huumoria kuitenkin arvioidaan tämän monitulkintaisuuden mittapuun mukaan, edellytetään, että hyvä teos ei saisi olla liian yksiselitteinen. Silloin minusta syyllistytään siihen, että käytetään arviointiin aivan väärää mittatikkua, joka ei tähän ilmaisumuotoon sovellu.

Ansun äärimmäiseen pelkistykseen pyrkivä tussiviiva oli selvää sukua Steinbergille. Tämän tavoin Ansu myös hyödynsi töissään kollaasimaisesti käyttöesineitä, kirjekuoria, leimoja, informaatiografiikkaa. Yhteistä on myös tapa assosioida yhteyksiä kuvallisten elementtien välillä lajityyppi- ja mittakaavaeroista piittaamatta: Ansun kuvissa viivakoodipalkista tulee haitari, sormenjäljestä aivot ja silmälasin pyöreät sangat rinnastuvat polkupyörään.

Steinbergia tiukemmin Ansu kuitenkin kuvissaan pitäytyi pilakuvien totutussa mekaniikassa sikäli, että ne rakenteellisesti aina tuntuivat perustuvan kahden erilaisen asian rinnastamiseen. Mutta siinä missä pilakuvan perinteinen tehtävä on käyttää tätä kontrastia huumorin synnyttämiseen, Ansun kuvissa humoristinen tulkinta oli vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Valokuva Olavi Järven kirjassa Parhaat pilapiirtäjämme (1979).

Oulussa 1936 syntynyt Halla opiskeli Ateneumin graafisella osastolla 1958-62. Opiskeluaikanaan hän löysi ilmaisumuodokseen pilapiirtämisen ja aloitti uransa kolmiruutuisella sarjakuvalla Lennu Tekniikan Maailmassa vuosina 1964–67. Sen jälkeen piirrokset pelkistyivät yhteen kuvaan. Ansu teki niitä säännöllisesti Suomen Kuvalehteen 1974–76 ja 1977 alkaen Helsingin Sanomiin. Sarjakuvien pariin Ansu palasi piirtämällä Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisen kesäkuussa 1989. Valtion taiteilijaeläkkeen hän sai 1997. 
Ansun piirrokset olivat aiheiltaan ajattomia mietelmiä. Kuvaavasti hän itse totesi pilapiirrosten olevan kuva-aforismeja ja sarjakuvien kuvanovelleja. Hän totesi myös työtavoistaan, että kuvista on riisuttava pois kaikki epäolennainen. Kuvan teknisen toteutuksen tulisi myös nousta kuvan aiheesta, eikä piirtäjän omista maneereista tai mieltymyksistä.

Yhteistä kaikille Ansun kuville on tekstittömyys. Ne tekivät niistä myös luontevasti kansainvälisiä. Ansulla oli lukuisia omia ja yhteisnäyttelyitä eri puolilla maailmaa. Hänen töistään julkaistiin kolme kokoelmakirjaa, joista ensimmäinen, 1979 ilmestynyt Go-go, palkittiin Belgian kansainvälisillä pilapiirrosfestivaaleilla vuoden parhaana pilapiirroskirjana. Ansun töitä palkittiin lisäksi ainakin myös Saksassa, Italiassa ja Japanissa.

Tämän kuvan idea ei aukene minulle. Jotain samankaltaisista koiran ja huonekalujen jaloissa?

Ansu ei ehkä koskaan saanut osakseen sellaista huomiota, jotka hänen työnsä olisivat ansainneet. Uran etenemistä ja maailmanvalloitusta saattoi osaltaan hidastaa myös se, että hänenkin kohtalokseen näytti koituvan niin monen taiteilijan turma, alkoholi.

Minulla on kokoelmissani kolme Ansun originaalia.

(Perustuu Sarjainfoon kirjoittamaani muistokirjoitukseen, 2007.)

*  *  *

Ansu, Antero Halla (1936–2007) did aphoristic cartoons in a style clearly influenced by Saul Steinberg.

Purevia pilapiirroksia

Viime viikko on tuonut mukanaan paljon tekstiä ja monia piirroksia Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdystä aseellisesta hyökkäyksestä. Monilta piirtäjiltä on myös kysytty aiheesta kommenttia mediassa. Sarjakuvantekijät ry on listannut nettisivulleen linkkejä näihin kommentteihin.
Itsekin sain sanoa aiheesta sanasen Suomen Kuvalehdessä.
En ole tavannut ketään Charlie Hebdo -iskun uhreista. Toisen lehden veteraanin, Willemin kylläkin (joka sanoi oksentavansa lehden uusien sympatiseeraajien päälle).
Mutta ajattelin, että tämän blogin teemaan sopien voisin laittaa tähän jutun toisesta räävittömien pilakuvien tekijästä, englantilaisesta Gerald Scarfesta, jota haastattelin vuonna 2006. Nostaisin sen kautta esiin parikin huomiota pilapiirrosten voimakkaasta kulttuurisidonnaisuudesta ja erilaisista traditioista eri maissa: Scarfe tekee tunnetuista henkilöistä karikatyyrejä, jotka ovat täynnä verta ja ruumiin eritteitä. Suomessa sellaisia ei näe missään. Englannissa niitä julkaisee kaikista mahdollisista lehdistä establishmentin vankin tukipilari Sunday Times – ja tekijä itse saa viettää vanhanaikaisen herrasmiehen vaurasta elämää upeassa talossa Thamesin rannalla.

* * *

Gerald Scarfe: Margaret Thatcher leikkuukirveenä.

Englantilainen lehdistö tunnetaan maailmalla räväkkyydestään. Mutta hurjia voivat olla myös lehtien pilapiirtäjät: karikatyristi Gerald Scarfen piirroksissa veri ja ulosteet lentävät, niissä näytetään ujostelematta seksiä ja väkivaltaa kuvallisen kommentoinnin ja satiirin välikappaleina. Ja vaikka Scarfe aloittikin uransa 60-luvulla uskalluksestaan tunnetussa pilalehdessä Private Eye, nyt jo yli 35 vuoden ajan näitä rankkoja kuvia on julkaissut, hämmästyttävää kyllä, sunnuntainumerossaan The Times.

Piirrostensa perusteella Scarfea (s. 1936) voisi pitää melkoisena underground-miehenä. Kontrasti ei voisi olla yllättävämpi, kun tarjoutuu tilaisuus tavata hänet henkilökohtaisesti.

Scarfen talo sijaitsee kalliilla paikalla Lontoon Chelseassa, aivan Thamesin rannassa. Oven avaa sisäkkö, joka ottaa vieraan takin ja saattelee olohuoneeseen istumaan. Hetken odottelun jälkeen paikalle saapuu itse talon isäntä, joka laskeutuu alas portaita yläkerran työhuoneestaan. Olemus on hillitty ja puhetapa sivistynyt. Pitää oikein muistuttaa itselleen, että tässä on kuitenkin mies, joka juuri hiljattain on piirtänyt kuvan, jossa apinamaisesti tyypitelty George Bush kaikesta päätellen harrastaa seksiä sylikoiransa kanssa - joka on Tony Blair.

Gerald Scarfe: Tony Blairilla on verta käsissään Lähi-idässä.

 

Suomessa Scarfe tunnetaan ehkä parhaiten animaatioistaan. Niitä nähdään Kyllä, herra ministeri tv-sarjan tunnuksissa ja Pink Floydin musiikkielokuvassa The Wall. Nämä johtivat 90-luvulla Scarfen tekemään hahmosuunnittelua myös Disneyn animaatio-elokuvaan Hercules.

Scarfen ura on poikennut monilla taiteen aloilla veistoksista teatterisuunnitteluun, mutta elämäntyönsä hän on tehnyt ennen muuta kuvittajana, etenkin räävittömänä karikatyristinä.

Vastakulttuurin parissa uransa aloittanut Scarfe poimittiin 60-luvun puolivälissä piirtäjäksi Daily Mail -sanomalehteen ja sieltä edelleen muihin Britannian valtalehtiin. Hän sai tehtäväkseen harvinaisen paljon paikan päällä toteutettavaa kuvajournalismia: hän dokumentoi luonnoslehtiönsä kanssa Robert Kennedyn ja Richard Nixonin kampanjointia USA:n presidenttiehdokkuudesta, sai piirtäen seurata Beatlesejä Help-elokuvan kuvauksissa ja jopa käydä todistamassa Vietnamin sodan kaaosta.

Kuvittaja tekee piirroksia yleensä työhuoneessaan, tuottaa niitä omista mielikuvistaan sisältä ulos. Kuvajournalisti taas dokumentoi asioita ulkoa sisälle, pitää lähtökohtanaan havaintoaan siitä, miltä asiat näyttävät. Scarfe pohtii, että näissä lähestymistavoissa on kyllä vissi ero. Hän toteaa, että on kyllä aina pystynyt käsittelemään kauheita asioita symbolisesti piirroksissa, jotka syntyvät oman studion uumenissa – mutta kun kauhut todella olivat silmien edessä Vietnamissa, tuli eteen sekin hetki, ettei kaikkea nähtyä enää pystynyt piirtämään. "Mutta siitä lähtien se kokemus on kyllä ohjannut kaikkia niitä töitä, jotka sen jälkeen olen näistä aiheista tehnyt täällä työhuoneellani".

Pink Floyd. Scarfen varhaisempaa, psykedeelisempää tyyliä.

Piirrostyyli on vuosien mittaan kokenut Scarfen töissä melkoisia muutoksia. Alkuvuosien moniviivaisuus ja psykedeelisesti valuvat ihmishahmot ovat pelkistyneet tehokkaan lennokkaiksi viivapiirroksiksi, jotka nykyään useimmiten saavat tuekseen vesiväriä. Ne toistuvat lehdessä hyvin, pysyvät selkeinä hyvin pienessäkin koossa.

Satuin näkemään Scarfen originaalitöitä kerran näyttelyssä Lontoon National Portrait Galleryssä. Vaikka tyyli olikin niissä yksinkertaisen pelkistetty, oli töiden alkuperäiskoko valtava: kuvat oli tehty julistekokoon, jokainen niistä oli suuruusluokkaa 60 x 80 senttiä.

Näkemäni työt oli tehty varta vasten museon näyttelyyn, joten uskoin mittakaavan johtuvan niiden käyttötarkoituksesta. Vilkaisu Scarfen työhuoneeseen kuitenkin paljastaa jotain sangen yllättävää: hän tekee kaikki piirroksensa yhtä suureen kokoon, myöskin lehtiin tarkoitetut käyttökuvat.

Scarfen työpöydällä on avatussa paketissa pino suuria piirustusarkkeja. Vieraillessani joulukuussa 2006 hän on juuri piirtänyt Sunday Timesille kuvan, jossa presidentti Bush makaa vuoteessa, jonka peittona on tähtilippu ja päätylautana hautakivi, jossa lukee Irak. Sängyn jalkopäähän on käpertynyt puudeliksi piirretty Tony Blair.

Scarfe työhuoneessaan Lontoossa isokokoisen piirrosoriginaalin äärellä.

 

Samasta kuvasta kiirii pöydän vieressä lattialla viisi, kuusi keskeneräistä, hylättyä versiota. Scarfe kertoo tämän olevan hänelle tavanomainen työtapa: hän piirtää kuvansa suoraan musteella, ilman minkäänlaisia lyijykynäluonnoksia.

"Minun piirrokseni eivät lähde sormista, eivätkä ranteesta, vaan olkapäästä asti. Siksi piirrän kuvat seisten, suureen kokoon. Yleensä karikatyristit lisäävät kuvaamansa kohteen nenään pari senttiä - minä voin lisätä saman tien vaikka kokonaisen metrin".

Luonnostelematon työtapa juontaa Scarfen pyrkimyksestä välittää ajatuksensa mahdollisimman suoraan paperille. "Syötän ajatuksia aivojeni tietokoneeseen ja toivon, että se tulostuu automaattisesti kädestä ulos. Pyrin saamaan jonkinlaisen keskeisen tunteen, ensireaktion, heti ensimmäiseen kynänvetoon. Se pitää saada paperille välittömästi: ideat ovat kuin unia, jos niitä ei heti kirjaa talteen, ne haihtuvat olemattomiin".

Suoran työtavan hintana on, että virheisiin ei ole varaa. Kun ei tee luonnoksia, pitää idean kehittyessä tai lipsahduksen sattuessa aloittaa kuva alusta. "Tyypillisesti joudun tekemään piirroksen pariin kolmeen kertaan uudelleen. Tällä kertaa niitä tuli monta, kun kuvassa on kaksi hahmoa: vaikka sain ensin toisen lopulta oikein, silti jos toinen meni pieleen, meni kuva kokonaan uusiksi".

Tässäpä oppitunti nöyrästä työetiikasta, joka kelpaa monelle kuvittajalle malliksi: vaikka työtapa onkin spontaani ja jälki lennokasta, se ei silti tarkoita, että on tarpeen kelpuuttaa huolimatonta tai epätyydyttävää lopputulosta!

Gerald Scarfe: Prinsessa Diana ja julkisuus.

Scarfen karikatyyrit tunnetaan kovin pureviksi. Hän toteaa kuitenkin itse, että vuosien mittaan suora raaka hyökkäävyys on ehkä vaihtunut enemmänkin yleiseen naurunalaiseksi tekemiseen. Edelleen hän pohtii, että poliitikoille hirveinkin pilakuva tuntuu kuitenkin olevan mieluisampaa kuin jääminen kokonaan huomiotta. "Kuva on kuitenkin aina jonkinlainen huomionosoitus, siitä on tullut eräällä tavalla statuksen merkki".

Säännöllisesti ilmestyvissä sanomalehtipiirroksissa Scarfe näkee pitkäjänteisen vuorovaikutussuhteen piirtäjän ja lukijoiden välillä. Lukija oppii muistamaan ne piirteet, jotka piirtäjä nostaa kohteensa tunnusmerkiksi. "Eihän esimerkiksi Tony Blairillä oikeasti ole isoja korvia, mutta kun piirroksissa hänelle aina sellaiset tehtiin, oppivat ihmiset hänet niistä tunnistamaan. Lopulta pelkät valtavat korvat riittävät kertomaan ihmisille, että sillä tarkoitetaan Tony Blairiä".

Piirtäjä voi siis Scarfen mukaan näin johdatella lukijaa haluamaansa suuntaan. "Luulenpa, että jos niin haluaisi tehdä, voisi vähän kerrassaan edeten opettaa ihmisiä tunnistamaan vaikka kaksi päällekkäistä kolmiota Tony Blairiksi. Minusta joka tapauksessa karikatyyrissä on keskeisempää kuvata kohteensa luonnetta kuin varsinaista ulkonäköä".

Mutta pystyykö piirroksella sitten todella vaikuttamaan asioihin, muuttavatko ne oikeasti mitään - sitä Scarfe ei oikein usko. "Miljoonat ihmiset protestoivat Englannissa kaduilla Irakin sotaa vastaan, eikä sekään muuttanut mitään, joten miten sitten joku piirros. Se voi ehkä korkeintaan nostaa joitain asioita esiin, kiinnittää ihmisten huomiota".

"Minulle itselleni piirtäminen on terapiaa. Sairastelin paljon lapsena ja opin silloin ulkoistamaan pelkoni kuviksi. Se on minulle tapa käsitellä vaikeitakin asioita", Scarfe miettii. "Siten en myöskään täällä yksin piirtäessäni koskaan varsinaisesti ajattele lehden lukijoita. Joten kun töitäni joskus asetetaan näytteille, tuntuu se silloin hyvin paljastavalta. Tuntuu niin kuin siinä olisi silloin housut kintuissa".

Ei voi mitään, on pakko tunnustaa, että Englanti todella on melkoinen vanha sivistysvaltio: täällä räväkän rivo pilapiirtäjäkin voi kuitenkin olla sivistynyt, kaunopuheinen herrasmies.

* * *

Palanen Blair–Bush-pilapiirroksen hylätystä versiosta.

 

Edellä oleva juttu julkaistiin Kuvittaja-lehden numerossa 2/2008.

Kun Scarfe näytti lattialla olevat, kesken jääneet versiot Bush–Blair-piirroksesta, jotka oli aikeissa heittää roskiin, kysyin minä opportunistisesti: "Olisikohan minun mahdollista pelastaa noista yksi?"

Scarfe nappasi yhden kuvan, tarkasteli sitä kriittisesti ja sanoi: "Ei kokonaan." Sitten hän repi kuvan paloiksi. 

Scarfe otti yhden palasen ja siisti sen reunat saksilla: hän oli leikannut kuvasta irti puudeli-Blair -osuuden, jonka hän katsoi sen version onnistuneeksi osaksi. Sen hän ojensi minulle, huomauttaen, että ei yleensä tee näin. Sen uskon: gallerioissa Scarfen täydet originaalit voivat maksaa yli kymmenen tuhatta puntaa.

Älä lue tekstiä

Kosti Meriläisen pilapiirros. Tussi ja vesiväri paperille, 25 x 29 cm, 1929.

Minulla on kokoelmissa kaksi Kosti Meriläisen pilapiirrosta 1920-luvulta.
Meriläinen (1886-1938) kuului Jalmari Ruokokosken pahamaineisiin boheemipiireihin. Tätä henkeä on havaittavissa toisessa piirroksessa, jossa ilmeestä päätellen juopunut, tai muuten vaan röyhkeästi käyttäytyvä herra jututtaa trendikkäästi pukeutunutta neitokaista. (Ja katsokaa kuinka lyhyt hame! Polvet näkyvät, pöyristyttävää!)
Ajan turhauttavaan tapaan piirros ei sisällä mitään merkintää siitä, missä kuva on julkaistu, tai minkälainen teksti siihen on liittynyt. Asiayhteyden päättely pelkän kuva-aiheen perusteella on aika toivotonta. Todennäköisesti kuva on kuitenkin julkaistu mustavalkoisena ja väritetty vasta siinä vaiheessa kun se on myyty, tai lahjoitettu jollekulle? Tätäkään ei tiedä varmaksi.

Kosti Meriläisen pilapiirros, tussi paperille, 18 x 22 cm, 1922.

Toinen piirros on mustavalkoinen ja paljastaa Meriläisen ihan kelvollisen hyväksi piirtäjäksi: taustan viivoitus on lennokasta ja myös koristaa kuvaa pelkän tilan täyttämisen lisäksi.
Tässäkään kuvassa ei ole merkintää julkaisupaikasta, mutta nurjalta puolelta löytyy kuvan teksti.
Jos pilapiirrosten teksteillä on ollut historiallinen kehityssuunta, niin se on ollut selkeästi lyhyempään suuntaan. Vuosisadan alussa tekstinä oli usein kokonainen vitsi. Sen jälkeen etenkin Amerikassa nähtiin paljon kuvia, joissa oli kaksi repliikkiä, toteamus ja vastaus (mallia "he said / she said"). Nykyisin yritetään tiivistää asia yhteen repliikkiin.

Kuvateksti piirroksen nurjalla puolella.

Tuntuu, että etenkin ruotsalaisissa vanhoissa pilakuvissa tekstit ovat mahdottoman pitkiä. Niissä pitää juurta jaksaen selittää missä ollaan ja kuka tekee mitäkin – teksti maalailee siis sellaisetkin asiat, jotka kuvan pitäisi tuoda muutenkin esille.
Tässä Meriläisen kuvassa teksti on pitkä ja hyvin puiseva.

Talonpoika tulee kerran asioille kauppias Guseffin luo. Ollakseen vähän hienotunteisempi kysäsee (sic) hän, josko kauppias Piseff on kotosalla.
Konttoristi: "Ei täällä asu ketään sen nimistä. Täällä asuu kauppias Guseff".
"No olkoon Kuseff sitte!" karjasee (sic) ukko suuttuneena.

Kaikki tämä selitys, jotta päästään pikkutuhmaan kömpelöön alatyylin vitsiin?
Joopa joo. Ehkä olisi ollut onnellisemmassa asemassa, jos tämänkin kuvan vitsiä olisi joutunut arvailemaan pelkän piirroksen perusteella.

* * *

Old Finnish originals often don't contain any markings about where the work was published, or even what the caption is. In the case of a nicely drawn cartoon by Kosti Merilainen, the reverse side contains the caption, but reveals it to be so lame that I would've almost prefered not to know it.

Tunnista oikea Pohjola

Lautapelin kansikuvan originaali. Guassi illustration boardille, 50 x 41 cm.

Viime viikolla kerroin Afrikan tähti -pelin kansikuvan myynnistä kirjamessuilla. Mainitsin, että Hagelstamin antikvariaatti oli myynyt osastollaan pelikuvitusten originaaleja jo muutamaa vuotta aikaisemmin.
Ostin tuolloin yhden originaalin, joka erottui joukosta muista poikkeavan realistisella mainoskuvitustyylillä. Totesin, että harvoinpa tulee Suomessa vastaan tilaisuutta hankkia tuontyyppistä teosta kokoelmiinsa.
En ole saanut selville, mihin peliin tämä kuva liittyy.
(Oheinen skannaus on tehty kahdessa osassa ja skannerin automatiikka sääti omapäisesti sävyjä niin, että kuvan vasemman laidan värit näyttävät nyt paljon saturoituneemmilta, kuin kuvan oikea laita. Näin ei tietenkään tapahdu alkuperäistyössä.)
Kuva myös havainnollistaa sitä salapoliisintyötä, jota Suomessa on tehtävä saadakseen selville käyttökuvan tekijöitä. Kuka on tämän kuvan piirtänyt?

Ohessa lähikuva piirroksen signeerauksesta. Siinä näyttäisi lukevan J. Pohjola.
Edellisessä blogissa mainitsemani Teuvo Termosen neliosainen kirjasarja Suomalaista postikorttitaidetta (Osat 1–3 Oy Kaj Hellman Ltd. 1983, 1984, 1987, osa 4 Suomen postikorttiyhdistys Apollo ry, 2006) on ollut suureksi avuksi harrastuksessani.
Perinteisesti monet suomalaiset kuvittajat signeerasivat työnsä tyylitellyllä puumerkillä. Jos ei valmiiksi tiedä, mitä merkki tarkoittaa, sen selvittäminen pelkästään päättelemällä voi olla hyvinkin vaikeaa. Termonen on listannut teoksiinsa yli 440 suomalaista postikorttitaiteilijaa ja näyttää näiden puumerkit. Monet näistä taiteilijoista ovat tehneet myös muita kuvitustöitä, myös pilakuvia ja sarjakuvia.
Tämän kuvan kohdalla tulee kuitenkin ongelmia.

Tunnista oikea Pohjola. Onko keskellä olevan kortin tekijä vasemmalla vai oikealla?

Kirjasarjan osassa 2 Termonen esittelee taidegraafikko Jouko Pohjolan (1920–1975), jonka kerrotaan toimineen taide- ja mainosgraafikkona ja aikakauslehtien kuvittajana. Tämän puumerkiksi kerrotaan nimikirjaimet JP, joko pölkkykirjaimin tai lennokkaammin tyyliteltynä.
Osassa 4 taas esitellään Pertti Pohjola (1931–1995), joka työskenteli Elannon mainososastolla. Tämän signeeraus korteissa on P.P. – mutta Termonen arvioi myös selkeästi tämän pelikuvan kaltaisen signeerauksen viittaavaan nimenomaan Pertti Pohjolaan.
Termosen esimerkkikortissa (yllä, keskellä) signeerauksen alkukirjain on samankokoinen koukero kuin sukunimen ensimmäinen kirjain. Minulla olevassa pelioriginaalissa on selvästi sama signeeraus, mutta siinä alkukirjain on paljon selvemmin hahmotettavissa J:ksi. Joten jos on valittava kahden Pohjolan väliltä, niin silloin minusta tämän pelikuvituksen tekijä, ja sen muodoin myös tämän signeerauksen haltija, paljon todennäköisemmin olisi Jouko Pohjola, kuin Pertti Pohjola.
Vai onko kyseessä vielä kolmas eri henkilö? Pieneenkin maahan mahtuu saman nimisiä ja samoilla nimikirjaimilla varustettuja taiteilijoita. Meillä on esim. ollut piirtäjinä Teemu Kunnas ja Tauno Kunnas.
Itse puolestani rupesin signeeraamaan kuvitukseni sukunimellä, sen jälkeen kun Jarkko Vehniäinen alkoi profiloitua sarjakuvantekijänä, joka käyttää signeerauksena nimikirjaimia JV.

Kolme pistettä Conradista

Conrad käytti pilakuvissaan tehokkaasti hyväksi infografiikan parodiointia.

 

Ihmiset varoittelevat minua Paul Conradista. Kun kerron ihailevani tämän piirroksia ja koitan kysellä, millainen hän on henkilönä, muotoillaan vastaus yleensä hyvin huolellisesti.

”Tiedän myös ihmisiä, jotka... tulevat hänen kanssaan toimeen ihan hyvin”, sommittelee sanojaan Jim Borgman.

”Hän on... melkoinen tyyppi”, luonnehtii puolestaan Mike Peters. Tämä saa vaimon vieressä naurahtamaan sarkastisesti. ”No todellakin!”

Yleinen mielipide tuntuu pitävän Conradia kärttyisänä ja mielipiteiltään jyrkkänä vanhana jääränä. Mutta tähän hänen julkinen maineensakin perustuu: Conrad (1924-2010) oli aikakautensa maineikkaimpia poliittisia pilapiirtäjiä. Hän voitti kuvillaan peräti kolme Pulitzer-palkintoa ja tuli tunnetuksi erityisesti Watergate-skandaalin aikaisista piirroksistaan, joilla hyökkäsi presidentti Nixonia vastaan. Tämä tuotti hänelle paikan Nixonin ylläpitämällä ”vihollisten listalla”. 

Conradin kuvat vaihtelivat teknisesti taiturimaisesta, yksityiskohtaisesta piirtämisestä äärimmäiseen pelkistykseen.

Conradin työnantajan, Los Angeles Timesin, päätoimittaja mainittiin samassa paperissa, mutta tämän ranking-listaus oli ylempänä. Conrad kertoo ilkikurisesti käyneensä tämän johdosta kysymässä, suostuisiko päätoimittaja vaihtamaan listasijoituksensa yhteen hänen Pulitzeriinsa.

Vaikka tapaus olikin tavallaan huvittava, ennen muuta se kuitenkin kiukutti Conradia. Häntä hävetti, että maalla oli presidentti, joka käytti aikaansa vihamiestensä luettelointiin.

Aikakausi tarjosi siis piirtäjälle isoja aiheita, joihin tarttua – ja jyrkkien mielipiteiden voimakas ilmaiseminen oli Conradin leipälaji.

”Aamulla herään äreänä. Sitten luen päivän lehdet ja raivostun. Sitten rupean piirtämään”, tiivistää Conrad pilapiirtäjän ammatinkuvan.

Yksinkertainen kuva, mutta vaikea toteuttaa: sommitelma on rakennettu hyvin taitavasti, jotta siitä välittyy aidon orgaanisen tuntuinen muoto. Se ei ole ollenkaan niin helppoa, kuin miltä näyttää.

Löysin Conradin piirrokset joskus opiskeluaikoinani. Ne tekivät minuun suuren vaikutuksen.

Samoin kun Suomessa monet pilapiirtäjät ovat pitkään olleet kiinni Kari Suomalaisen piirrostyylissä, myöskin Amerikassa alan vaikutteet ovat aika suppeita: siellä on laajalti jäljitelty Pat Oliphantin (s. 1935) siveltimenjälkeä. Kun tutustuin Conradin tuotantoon, en voinut kuin hämmästellä, miksi hänellä ei samaan tapaan ollut liutaa jäljittelijöitä, sillä hänen kuvansa näyttivät aivan erilaisilta ja tyystin omaperäisiltä.

Conrad on teknisesti taitava piirtäjä, jonka kuvat voivat olla viimeisteltyjä ja yksityiskohtaisia, asettelultaan taidokkaita ja viivaltaan dynaamisia. Mutta ainutlaatuista hänen tuotannolleen on, että toisinaan kuvat saattavat myös olla äärimmäisen minimalistisia.

USA:n valtionvelka. Kuvan piirtämisen jälkeen summa on peräti satakertaistunut: tätä kirjoitettaessa summa lähestyy 18.000.000.000.000 dollaria.

”Apartheid: mustavalkoinen tutkielma”, kuuluu erän piirroksen teksti. Kuvassa on musta miehen silhuetti, joka on täynnä valkoisia luodinreikiä. ”Mikroskooppinäkymä öljyä syövästä bakteerista”, kertoo toinen kuva. Ensi näkemältä se esittää petrimaljassa olevia mikrobirihmastoja. Lähempi tarkastelu paljastaa niiden olevan autoja.

Valtionvelkaa Conrad kuvasi vain kirjoittamalla sen silloisen, nykyaikaan verrattuna mitättömän, määrän suurin numeroin. Loputtoman nollajonon ylle on piirretty pieni hahmo: moottoripyöräilijä, joka yrittää tehdä selvästi mahdottoman surmanhypyn.

Watergate. Pilakuvan pelkistämisen mestariteos.

Ja sitten se ylittämätön mestariteos: kruununa monien vihaisten Watergate-piirrosten sarjalle äärimmilleen pelkistetty silhuettikuva, jossa ääninauhasta kietoutuu hirttosilmukka.

Conradin Watergate-kuvista on koottu kirja ”The King and Us” (1974). Siinä piirroksia on höystetty poiminnoilla Valkoisen talon keskustelunauhojen transkripteistä. Tämän johdosta Richard Nixon on kannessa leikillisesti mainittu teoksen toiseksi tekijäksi.

Minulla on kirjasta kappale, jonka Conrad on aikanaan omavaltaisesti signeerannut molempien tekijöiden nimissä. ”Nixonin” omiste kuuluu: ”Tämä kirja ei ole muuta kuin kasa valheita – valheita –VALHEITA!”

Omiste pilakuvakirjassa.

 

Minulle Paul Conradin piirrokset opettivat, mikä arvo on sillä, että ilmaisumuotoa käytetään vaihtelevan monipuolisesti: yhtenä päivänä kuva voi olla yksityiskohtainen ja esittävä, seuraavana päivänä taas todella minimalistinen, sitä seuraava vaikka informaatiografiikkaparodia. Tällöin siitä muodostuu myös eräänlaista leikkiä piirtäjän ja lukijoiden välillä: yleisön mielenkiinto pysyy paremmin yllä, kun ei koskaan voida etukäteen arvata, miltä seuraavan päivän piirros tulee näyttämään.

Tästä johtuen halusin yrittää päästä tapaamaan Conradin myös itse, varoituksista huolimatta. Kaikkien kanssa toimeen tulevan Mike Petersin ja toisen sarjakuva–pilapiirtäjän, Conradin läheisesti tuntevan Bill Schorrin, kautta tämä lopulta onnistui.

Luonnos CONartist-pilakuvakirjan kansikuvaksi, 1993.

Jo valmiiksi äkäisenä pidetty Conrad oli minun Los Angelesiin saapuessani ikämies, 85-vuotias, ja sen verran seniori-kunnossa, että oli muuttanut jonkinlaiseen hoivayhteisöön: ei varsinaisesti vanhainkotiin, mutta valvottuun asuntoon, jossa oli käytössä sairaanhoitaja.

Suoraselkäisenä ja jäntevänä hän kuitenkin tulee avaamaan minulle oven itse. Hänen suussaan on piippu ja olemus muutenkin kuin karikatyyri jostain menneestä aikakaudesta: puhetapansa ja käytöksensä puolesta hän voisi olla jonkun vanhan komediasarjan kitkerä naapurin setä.

Hän katsoo minua tiukasti, polttelee hetken piippuaan ja toteaa sitten ensi sanoinaan: ”Etkös sinä ole piirtäjäksi aika painava?”

En voi muuta kuin purskahtaa nauramaan.

”Eikö olekin aikamoinen tapaus”, nauraa Bill Schorr, kun kuvailen tilanteen jälkikäteen puhelimessa.

Nyt minullakin on antaa oma lisäni Conradia koskevien luonnehdintojen joukkoon.

”Kyllä”, sanon, ”hän oli... juuri täsmälleen sellainen, kuin kaikki lupailivatkin hänen olevan.”

John F. Kennedy. Conradin originaali vuodelta 1962. Piirros on vastoin kaikkia taiteen ja järjen sääntöjä päällystetty kontaktimuovilla. Onko tarpeen edes sanoa, että niin EI saisi tehdä?

Conradin originaaleja liikkuu keräilymarkkinoilla vain vähän ja nekin yleensä hänen uransa alkuvuosilta. Sitäkin valitettavampaa, että ne muutamat piirrokset jotka minä olen tavannut, ovat kaikki olleet tavalla tai toisella vaurioituneita. Ensimmäisessä minun kokoelmaani tulleessa Conradin originaalissa oli suunnilleen kaikki viat, mitä paperisessa teoksessa voi olla: kosteusvaurioita, hometta, jopa omistuskirjoituksen muste oli liuennut tahraksi. Mutta tämänkin ylitti seuraava löytö: ostin pari Conradin originaalia keräilijältä, jolla oli ollut tuhoisan omaperäinen tapa säästää piirrosten esillepanossa. Kalliin kehystämisen sijaan hän oli – päällystänyt originaalit ryppyisesti kontaktimuovilla.

Kun on keräilijänä kaiken nähnyt, niin silloin todellakin on saanut nähdä kaikenlaista.

(laajennettu versio Sarjainfossa 2/2011 julkaistusta artikkelista.)

* * *

Because his work has inspired me a lot, I wanted to meet Paul Conrad, despite the warnings that he was a cantankerous old grump. I did so shortly before he died, and he proved to be everything everyone had told me he was.

Conrad's originals seem to be rare on the collectors' market. That makes it an even greater shame, that all of the ones I've seen have been damaged one way or another. Most outrageously, couple of the ones I have in my collection have been very amateurishly laminated with contact paper, in an apparent attempt to save money in framing!