Lain varjolla

Pilapiirros, Ilta-Sanomat 30.5.2015.

Viikonlopun Ilta-Sanomissa (30.–31.5.2015) oli pilapiirros, jossa rinnastettiin huumepoliisi Jari Aarnion toimet tv-sarjaan The Shield – Lain varjolla.
Toistaako elämä fiktiota, vai osuuko fiktio tässä poikkeuksellisen hyvin kohteeseensa? Onko Vic Mackey Aarnion esikuva, vai pelottavan tarkka heijastuma?

Idealuonnoksia. Lyijykynä paperille, A4.

Idea Aarnion rinnastamisesta tv-sarjaan oli sangen selkeä. Tein sen perusteella kuitenkin kaikkiaan kuusi erilaista idealuonnosta, joissa samaa aihetta visualisoidaan hiukan eri tavoilla. Kaikissa idean kärkeä rakennetaan hiukan eri kautta, mutta päädytään suunnilleen samaan lopputulokseen.
Mietin vaihtoehtoja, joissa näytetään Aarnio soittamassa puhelua tai kommentoimassa asiaa muulla tavoin. Nämä kaikki vaihtoehdot olivat kuitenkin visuaalisesti aika staattisia – niissä kuva-aiheena oli lähinnä "puhuvia päitä".

Idealuonnos. Lyijykynä paperille, 7 x 9 cm.

Päädyin kuvavaihtoehtoon, jossa ollaan puhelinlinjan toisessa päässä ja näytetään sarjan tv-studio. Näin piirroksen kuva-aiheeseen saatiin enemmän eloa ja yksityiskohtia.
(Ja myös: The Shield -sarja päättyi vuonna 2008, joten sitä ei tehdä enää. Piirroksen kerronnallinen logiikka siis tavallaan on, että kuvan tapahtumat sijoittuisivat sarjan tekoaikaan, noin kymmenen vuoden taakse, jolloin kuvaukset olivat vielä käynnissä – ja Aarnio oli vielä vapaalla jalalla soittelemaan puheluita.)

Valmiin kuvan lyijykynäluonnos. 24 x 38 cm.

Piirtäessäni tv-studiota en malttanut aluksi olla hahmottelematta mukaan sisäpiirin vitsiä, lähinnä itselleni. Olen viime aikoina katsonut dvd:ltä uusintana vuosituhannen vaihteen sketsisarjaa Pulkkinen. Sen yhtenä hahmona on kiroileva äänimies Esko. Yritin luonnostella Eskoa mukaan kuvan taustalle,  mutta en oikein saanut sitä sovitettua mukaan, joten kuvan layoutin kokonaisedun nimissä jätin sitten lopulta äänimiehen pois.

Valmis tussipiirros. Sivellin ja pullomuste paperille, 24 x 38 cm.

*  *  *

A cartoon for Ilta-Sanomat (May 30) commenting on how the chief of the Finnish drug police has basically been doing a real-life re-enactment of the tv show The Shield.

Purevia pilapiirroksia

Viime viikko on tuonut mukanaan paljon tekstiä ja monia piirroksia Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdystä aseellisesta hyökkäyksestä. Monilta piirtäjiltä on myös kysytty aiheesta kommenttia mediassa. Sarjakuvantekijät ry on listannut nettisivulleen linkkejä näihin kommentteihin.
Itsekin sain sanoa aiheesta sanasen Suomen Kuvalehdessä.
En ole tavannut ketään Charlie Hebdo -iskun uhreista. Toisen lehden veteraanin, Willemin kylläkin (joka sanoi oksentavansa lehden uusien sympatiseeraajien päälle).
Mutta ajattelin, että tämän blogin teemaan sopien voisin laittaa tähän jutun toisesta räävittömien pilakuvien tekijästä, englantilaisesta Gerald Scarfesta, jota haastattelin vuonna 2006. Nostaisin sen kautta esiin parikin huomiota pilapiirrosten voimakkaasta kulttuurisidonnaisuudesta ja erilaisista traditioista eri maissa: Scarfe tekee tunnetuista henkilöistä karikatyyrejä, jotka ovat täynnä verta ja ruumiin eritteitä. Suomessa sellaisia ei näe missään. Englannissa niitä julkaisee kaikista mahdollisista lehdistä establishmentin vankin tukipilari Sunday Times – ja tekijä itse saa viettää vanhanaikaisen herrasmiehen vaurasta elämää upeassa talossa Thamesin rannalla.

* * *

Gerald Scarfe: Margaret Thatcher leikkuukirveenä.

Englantilainen lehdistö tunnetaan maailmalla räväkkyydestään. Mutta hurjia voivat olla myös lehtien pilapiirtäjät: karikatyristi Gerald Scarfen piirroksissa veri ja ulosteet lentävät, niissä näytetään ujostelematta seksiä ja väkivaltaa kuvallisen kommentoinnin ja satiirin välikappaleina. Ja vaikka Scarfe aloittikin uransa 60-luvulla uskalluksestaan tunnetussa pilalehdessä Private Eye, nyt jo yli 35 vuoden ajan näitä rankkoja kuvia on julkaissut, hämmästyttävää kyllä, sunnuntainumerossaan The Times.

Piirrostensa perusteella Scarfea (s. 1936) voisi pitää melkoisena underground-miehenä. Kontrasti ei voisi olla yllättävämpi, kun tarjoutuu tilaisuus tavata hänet henkilökohtaisesti.

Scarfen talo sijaitsee kalliilla paikalla Lontoon Chelseassa, aivan Thamesin rannassa. Oven avaa sisäkkö, joka ottaa vieraan takin ja saattelee olohuoneeseen istumaan. Hetken odottelun jälkeen paikalle saapuu itse talon isäntä, joka laskeutuu alas portaita yläkerran työhuoneestaan. Olemus on hillitty ja puhetapa sivistynyt. Pitää oikein muistuttaa itselleen, että tässä on kuitenkin mies, joka juuri hiljattain on piirtänyt kuvan, jossa apinamaisesti tyypitelty George Bush kaikesta päätellen harrastaa seksiä sylikoiransa kanssa - joka on Tony Blair.

Gerald Scarfe: Tony Blairilla on verta käsissään Lähi-idässä.

 

Suomessa Scarfe tunnetaan ehkä parhaiten animaatioistaan. Niitä nähdään Kyllä, herra ministeri tv-sarjan tunnuksissa ja Pink Floydin musiikkielokuvassa The Wall. Nämä johtivat 90-luvulla Scarfen tekemään hahmosuunnittelua myös Disneyn animaatio-elokuvaan Hercules.

Scarfen ura on poikennut monilla taiteen aloilla veistoksista teatterisuunnitteluun, mutta elämäntyönsä hän on tehnyt ennen muuta kuvittajana, etenkin räävittömänä karikatyristinä.

Vastakulttuurin parissa uransa aloittanut Scarfe poimittiin 60-luvun puolivälissä piirtäjäksi Daily Mail -sanomalehteen ja sieltä edelleen muihin Britannian valtalehtiin. Hän sai tehtäväkseen harvinaisen paljon paikan päällä toteutettavaa kuvajournalismia: hän dokumentoi luonnoslehtiönsä kanssa Robert Kennedyn ja Richard Nixonin kampanjointia USA:n presidenttiehdokkuudesta, sai piirtäen seurata Beatlesejä Help-elokuvan kuvauksissa ja jopa käydä todistamassa Vietnamin sodan kaaosta.

Kuvittaja tekee piirroksia yleensä työhuoneessaan, tuottaa niitä omista mielikuvistaan sisältä ulos. Kuvajournalisti taas dokumentoi asioita ulkoa sisälle, pitää lähtökohtanaan havaintoaan siitä, miltä asiat näyttävät. Scarfe pohtii, että näissä lähestymistavoissa on kyllä vissi ero. Hän toteaa, että on kyllä aina pystynyt käsittelemään kauheita asioita symbolisesti piirroksissa, jotka syntyvät oman studion uumenissa – mutta kun kauhut todella olivat silmien edessä Vietnamissa, tuli eteen sekin hetki, ettei kaikkea nähtyä enää pystynyt piirtämään. "Mutta siitä lähtien se kokemus on kyllä ohjannut kaikkia niitä töitä, jotka sen jälkeen olen näistä aiheista tehnyt täällä työhuoneellani".

Pink Floyd. Scarfen varhaisempaa, psykedeelisempää tyyliä.

Piirrostyyli on vuosien mittaan kokenut Scarfen töissä melkoisia muutoksia. Alkuvuosien moniviivaisuus ja psykedeelisesti valuvat ihmishahmot ovat pelkistyneet tehokkaan lennokkaiksi viivapiirroksiksi, jotka nykyään useimmiten saavat tuekseen vesiväriä. Ne toistuvat lehdessä hyvin, pysyvät selkeinä hyvin pienessäkin koossa.

Satuin näkemään Scarfen originaalitöitä kerran näyttelyssä Lontoon National Portrait Galleryssä. Vaikka tyyli olikin niissä yksinkertaisen pelkistetty, oli töiden alkuperäiskoko valtava: kuvat oli tehty julistekokoon, jokainen niistä oli suuruusluokkaa 60 x 80 senttiä.

Näkemäni työt oli tehty varta vasten museon näyttelyyn, joten uskoin mittakaavan johtuvan niiden käyttötarkoituksesta. Vilkaisu Scarfen työhuoneeseen kuitenkin paljastaa jotain sangen yllättävää: hän tekee kaikki piirroksensa yhtä suureen kokoon, myöskin lehtiin tarkoitetut käyttökuvat.

Scarfen työpöydällä on avatussa paketissa pino suuria piirustusarkkeja. Vieraillessani joulukuussa 2006 hän on juuri piirtänyt Sunday Timesille kuvan, jossa presidentti Bush makaa vuoteessa, jonka peittona on tähtilippu ja päätylautana hautakivi, jossa lukee Irak. Sängyn jalkopäähän on käpertynyt puudeliksi piirretty Tony Blair.

Scarfe työhuoneessaan Lontoossa isokokoisen piirrosoriginaalin äärellä.

 

Samasta kuvasta kiirii pöydän vieressä lattialla viisi, kuusi keskeneräistä, hylättyä versiota. Scarfe kertoo tämän olevan hänelle tavanomainen työtapa: hän piirtää kuvansa suoraan musteella, ilman minkäänlaisia lyijykynäluonnoksia.

"Minun piirrokseni eivät lähde sormista, eivätkä ranteesta, vaan olkapäästä asti. Siksi piirrän kuvat seisten, suureen kokoon. Yleensä karikatyristit lisäävät kuvaamansa kohteen nenään pari senttiä - minä voin lisätä saman tien vaikka kokonaisen metrin".

Luonnostelematon työtapa juontaa Scarfen pyrkimyksestä välittää ajatuksensa mahdollisimman suoraan paperille. "Syötän ajatuksia aivojeni tietokoneeseen ja toivon, että se tulostuu automaattisesti kädestä ulos. Pyrin saamaan jonkinlaisen keskeisen tunteen, ensireaktion, heti ensimmäiseen kynänvetoon. Se pitää saada paperille välittömästi: ideat ovat kuin unia, jos niitä ei heti kirjaa talteen, ne haihtuvat olemattomiin".

Suoran työtavan hintana on, että virheisiin ei ole varaa. Kun ei tee luonnoksia, pitää idean kehittyessä tai lipsahduksen sattuessa aloittaa kuva alusta. "Tyypillisesti joudun tekemään piirroksen pariin kolmeen kertaan uudelleen. Tällä kertaa niitä tuli monta, kun kuvassa on kaksi hahmoa: vaikka sain ensin toisen lopulta oikein, silti jos toinen meni pieleen, meni kuva kokonaan uusiksi".

Tässäpä oppitunti nöyrästä työetiikasta, joka kelpaa monelle kuvittajalle malliksi: vaikka työtapa onkin spontaani ja jälki lennokasta, se ei silti tarkoita, että on tarpeen kelpuuttaa huolimatonta tai epätyydyttävää lopputulosta!

Gerald Scarfe: Prinsessa Diana ja julkisuus.

Scarfen karikatyyrit tunnetaan kovin pureviksi. Hän toteaa kuitenkin itse, että vuosien mittaan suora raaka hyökkäävyys on ehkä vaihtunut enemmänkin yleiseen naurunalaiseksi tekemiseen. Edelleen hän pohtii, että poliitikoille hirveinkin pilakuva tuntuu kuitenkin olevan mieluisampaa kuin jääminen kokonaan huomiotta. "Kuva on kuitenkin aina jonkinlainen huomionosoitus, siitä on tullut eräällä tavalla statuksen merkki".

Säännöllisesti ilmestyvissä sanomalehtipiirroksissa Scarfe näkee pitkäjänteisen vuorovaikutussuhteen piirtäjän ja lukijoiden välillä. Lukija oppii muistamaan ne piirteet, jotka piirtäjä nostaa kohteensa tunnusmerkiksi. "Eihän esimerkiksi Tony Blairillä oikeasti ole isoja korvia, mutta kun piirroksissa hänelle aina sellaiset tehtiin, oppivat ihmiset hänet niistä tunnistamaan. Lopulta pelkät valtavat korvat riittävät kertomaan ihmisille, että sillä tarkoitetaan Tony Blairiä".

Piirtäjä voi siis Scarfen mukaan näin johdatella lukijaa haluamaansa suuntaan. "Luulenpa, että jos niin haluaisi tehdä, voisi vähän kerrassaan edeten opettaa ihmisiä tunnistamaan vaikka kaksi päällekkäistä kolmiota Tony Blairiksi. Minusta joka tapauksessa karikatyyrissä on keskeisempää kuvata kohteensa luonnetta kuin varsinaista ulkonäköä".

Mutta pystyykö piirroksella sitten todella vaikuttamaan asioihin, muuttavatko ne oikeasti mitään - sitä Scarfe ei oikein usko. "Miljoonat ihmiset protestoivat Englannissa kaduilla Irakin sotaa vastaan, eikä sekään muuttanut mitään, joten miten sitten joku piirros. Se voi ehkä korkeintaan nostaa joitain asioita esiin, kiinnittää ihmisten huomiota".

"Minulle itselleni piirtäminen on terapiaa. Sairastelin paljon lapsena ja opin silloin ulkoistamaan pelkoni kuviksi. Se on minulle tapa käsitellä vaikeitakin asioita", Scarfe miettii. "Siten en myöskään täällä yksin piirtäessäni koskaan varsinaisesti ajattele lehden lukijoita. Joten kun töitäni joskus asetetaan näytteille, tuntuu se silloin hyvin paljastavalta. Tuntuu niin kuin siinä olisi silloin housut kintuissa".

Ei voi mitään, on pakko tunnustaa, että Englanti todella on melkoinen vanha sivistysvaltio: täällä räväkän rivo pilapiirtäjäkin voi kuitenkin olla sivistynyt, kaunopuheinen herrasmies.

* * *

Palanen Blair–Bush-pilapiirroksen hylätystä versiosta.

 

Edellä oleva juttu julkaistiin Kuvittaja-lehden numerossa 2/2008.

Kun Scarfe näytti lattialla olevat, kesken jääneet versiot Bush–Blair-piirroksesta, jotka oli aikeissa heittää roskiin, kysyin minä opportunistisesti: "Olisikohan minun mahdollista pelastaa noista yksi?"

Scarfe nappasi yhden kuvan, tarkasteli sitä kriittisesti ja sanoi: "Ei kokonaan." Sitten hän repi kuvan paloiksi. 

Scarfe otti yhden palasen ja siisti sen reunat saksilla: hän oli leikannut kuvasta irti puudeli-Blair -osuuden, jonka hän katsoi sen version onnistuneeksi osaksi. Sen hän ojensi minulle, huomauttaen, että ei yleensä tee näin. Sen uskon: gallerioissa Scarfen täydet originaalit voivat maksaa yli kymmenen tuhatta puntaa.

Tomista on moneksi

Pilapiirros Ilta-Sanomiin, 4.10.2014.

Viime viikonlopun Ilta-Sanomissa (4.10.2014) oli taas tekemäni pilapiirros. Ja ei: ei ole tarkoitus, että kaikki piirtämäni kuvat piikittelisivät nimenomaan Venäjää – se suunta nyt vain on tarjonut viime aikoina niin paljon aiheita, mihin tarttua.
Tämä piirros oli edellisiä kevytmielisempi. Sen pohjana on tuttavieni facebook-keskustelusta poimimani sanaleikki, Rosatom of Finland. Tartuin siihen, kun sitä kautta sai herkullisesti yhdistettyä kaksi asiaa: keskustelun Fennovoiman yhdinvoima-hankkeen Venäjä-riippuvuuden järkevyydestä, sekä Venäjällä lietsotun homofobian.

Pertti Jarlalle lähetetty idealuonnos Fingerpori-stripiksi. Lyijykynä, 6 x 14 cm.

En kuitenkaan ensimmäisenä lähtenyt tekemään itse pilakuvaa: idea oli minusta niin suoran fingerporimainen, että tarjosin sitä ensin Pertti Jarlalle. Hän innostui ideasta aluksi, mutta totesi pohdittuaan, että ehkä se kuitenkin on hänelle liian päivänpoliittinen. Sarjakuvastripeillä voi parhaimmillaan olla pilapiirroksia pidempi elinkaari, joten sitä silmällä pitäen on tietysti järkevää, että ne eivät sisällä liian suoraa ajankohtaiskommentaaria.
Jarla ehdotti, että minun kannattaisi käyttää idea itse. Niinpä leiskasin idean uudelleen, stripin sijaan samaan muotoon aiempien pilakuvieni kanssa.

Uusittu layout-luonnos pilakuvan formaattiin. Lyijykynä, 7 x 11 cm.

Koska näin ollen aika idean synnystä piirroksen julkaisuun venyi, kävi sitten niin, että Alivaltiosihteeri ehti saman sanaleikki-idean kanssa ulos jo päivää aikaisemmin. Ja sitten sain kuulla, että itse asiassa Bisquit oli sivunnut aihetta pakinassaan jo 19.9.
Sinänsä tässä ei ollut sen suurempaa ongelmaa, sillä kaikki käytöt olivat aika erityyppisiä: Alivaltiosihteeri ketjutti useita sanaleikkejä aiheesta (Rosatom of Finland, Rosatom & Jerry, Rosatom Hanks), Bisquit taas liikkui klassisemmilla vesillä, viitaten Aleksis Kiven Nummisuutareihin.
Mutta tämä kuitenkin osoittaa ongelman, jonka takia itse käytän sanaleikkejä piirrosten pääpointtina vain harvakseltaan: sanaleikeillä "ei ole isää" – semmoisen idean saatua on hirveän vaikea arvioida, onko kyseessä omaperäinen ajatus, vai onko sama juttu keksitty jo tuhat kertaa aikaisemmin. Tai keksitäänkö sitä samaan aikaan monessa paikassa muualla. Erityisen riskialttiiksi tämän tekee, että Suomessa on jo niin monia pitkän uran tehneitä humoristeja, joiden tuotanto nojaa suurelta osin, ellei kokonaan, nimenomaan sanaleikeille.
Tämän vuoksi itse olen käyttänyt sanaleikkejä mieluummin enemmän höysteenä kuin kuvien kantavina ideoina.
(Tämä ei muuten ole kritiikkiä Pertti Jarlaa kohtaan: hän on itse saanut kierrettyä tämän ongelman sillä, että hän on onnistunut kohottamaan oman sarjansa sanaleikit kokonaan uudelle, kierolle tasolle).
 

Valmiin kuvan lyijykynäluonnos. Lyijykynä, 28 x 18 cm.

Varsinaisen kuvan luonnosversiossa huomasin, että Tom of Finland -hahmo olisi parempi siirtää kuvassa keskemmälle. Tämä oli tarkoitus tehdä tussausvaiheessa valopöydällä, mutta viimeistelin kuvan kuvan niin kiireessä, että unohdin ja tussasin sen samaan paikkaan kuin lyijykynäversiossakin. Niinpä oli turvauduttava Photoshopiin ja siirrettävä hahmon paikkaa koneella.
Olen jo useamman vuoden ajan pilakuvissani ja sarjakuvissani koittanut leikkiä kerrontatekniikoilla, jotka nuoruudessani tulivat samanaikaisesti vastaan Bill Wattersonin Lassissa ja Leevissä ja mm. Frank Millerin supersankarisarjakuvissa: että ruutuja ei ole sijoitettu vain mekaaniseen tasariviin, vaan että ne leijuvat toistensa päällä, edessä ja takana. Ja että ruutujen painotuksia voi vaihdella esim. erilaisilla ruutukehyksillä. Etenkin Watterson käytti paljon värillisiä ruutureunoja.
Värillisen ruutureunan käyttö tuli tähän piirroksen siis ikään kuin kerrontatekniikan kautta. Mutta se, mitä väriä päädyin siinä käyttämään, nousi kuvan aiheesta. Tosin Wattersonin hengessä: hänen esikuvansa mukaan olen muutenkin yrittänyt käyttää näissä enemmän yllättäviä, räväköitä värivalintoja.


* * *

A political cartoon in last weekend's Ilta-Sanomat (Oct. 4, 2014) combined commentary on Finland's nuclear industry's connections with Russia and Russia's anti-gay propaganda and legislation.

Napoleon-kompleksinen pilapiirtäjä

Ensimmäinen kokoelmiini saama JAKin originaali on tyypillisen täynnä yksityiskohtia. Piirretty n. 1986.

 

Kun minulta on kysytty, mistä kiinnostukseni piirrosten keräilyyn on saanut alkunsa, olen itsekin hämmästynyt tajutessani, että en tiedä vastausta. Ikään kuin olisin tiennyt olevani kiinnostunut sarjakuvien alkuperäispiirrosten keräilystä jo ennnen, kuin edes ensimmäistä kertaa olen nähnyt sellaisia. Mutta miten se voisi olla mahdollista?
Vanhin muisto piirrosoriginaalin näkemisestä, jonka pystyn tavoittamaan, on kesältä 1993. Olin 15-vuotiaana kielikurssilla Englannissa. Kurssimme vetäjä majoittui isäntäperheeseen, jonka eteisen seinällä oli pilapiirtäjä JAKin originaali.
Outoa kyllä, sikäli kuin muistan, tuon piirroksen näkeminen ei silloin tuntunut mitenkään erityisen vaikuttavalta kokemukselta. En kokenut mitään palavan innostuksen syttymistä, en muista, että olisin edes tarkastellut kuvaa erityisen tarkkaan.
(Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, tämä tuntuu yllättävältä, etenkin koska JAKin originaalit ovat erityisen näyttäviä: hänen alkuperäispiirroksensa ovat hyvin suuria. Yksiruutuiset pilakuvat on piirretty n. kokoon vaaka-A2).
Toinen mystinen kysymys on, että vaikka olin tuolloin ensimmäistä kertaa Englannissa, JAK tuntui silti jo ennestään tutulta piirtäjältä. Mutta nyt ihmettelen, että mitä kautta? Onko joku suomalainen lehti julkaissut hänen piirroksiaan?

Toinen minulla oleva originaali. Monimutkaiset, yhtenäiset mustat pinnat olivat myös JAKille tyypillisiä. N. 80-luvun alku.

Kuulemieni tarinoiden perusteella JAK oli myös hyvin erikoinen persoona. Häntä en koskaan saanut tavata, mutta silkasta mielenkiinnosta olisin sen mielelläni tehnyt.
JAK (Raymond Jackson, 1927-1997) oli oikeistolaisen brittilehti Evening Standardin pilapiirtäjä reilut kolmekymmentä vuotta. Häntä edelsi lehdessä kaksi maineikasta tekijää, alan suuri nimi David Low ja mm. Kari Suomalaistakin innoittanut Vicky. Nämä molemmat olivat olleet piirtäjinä hyvin vahvasti poliittisia ja selvästi lehtensä linjasta vasemmalla. JAK puolestaan oli itsekin avoimen konservatiivinen ja piirtäjänä enemmänkin Gilesin jäljillä, sekä piirrostyyliltään, että aiheiden käsittelytavaltaan.

JAKin piirroksissa ajankohtaisia aiheita kommentoidaan enemmän tavallisten ihmisten ja arkkityyppisten hahmojen, kuin suoranaisten poliitikkokarikatyyrien kautta. Mutta oli hän kuitenkin poliittisempi ja enemmän ajassaan kiinni kuin Giles ­– oman kertomansa mukaan JAK oli ensimmäinen valtalehden pilapiirtäjä, joka uskalsi laittaa kuningatar Elisabetin esiintymään piirroksessaan.

Lontoolaisen pilapiirrosgallerian esittelytiedot luonnehtivat, että JAK oli "näkemyksiltään jyrkän oikeistolainen, mutta uransa mittaan onnistui ärsyttämään ihmisiä laajalti puoluekannasta riippumatta."

Kuvausten perusteella JAK tuntui kärsivän Napoleon-kompleksista. Hän oli lyhyt, silmälasipäinen kalju mies, joka olisi hartaasti toivonut olevansa pidempi ja vahvempi. Niinpä hän täytti päivänsä aamusta iltaan kiivaalla, miehistä viriiliyttä korostavalla toiminnalla, kuin erään itäisen naapurimaan johtaja konsanaan. Hänellä oli musta vyö judossa. Hän vietti mielellään aikaa erikoisjoukkojen sotilaiden kanssa. Hän ajoi urheiluautoilla. Ja ennen kaikkea ­– hän juhli rankasti ja usein.

Työtoverit tunsivat Jacksonin "Uncle JAKinä". Omiste pilakuvakirjassa.

Lehtimieskollegat kertovat, että JAK saapui aina toimitukseen aikaisin. Joka aamu hän oli työpöytänsä ääressä seitsemältä. Luettuaan päivän lehdet hän luonnosteli puolisen tusinaa piirrosideaa ja vei ne yhdeksäksi päätoimittajalle. Brittilehtien tapaan tämä valitsi, mikä ideoista toteutetaan valmiiksi piirrokseksi. JAK meni takaisin pöytänsä ääreen ja piirsi päivän kuvan. Sitten lähdettiin lounaalle.

Lounaat saattoivat kestää puoleen yöhön, tai jopa aamuun saakka.

Muut lehden toimittajat kertovat, että vuosikymmeniä nuoremmillakin oli vaikeuksia pysyä JAKin perässä. Lounaat saattoivat alkaa jossain maineikkaassa, kalliissa ravintolassa, mutta illan edetessä ne etenivät Lontoon herrainkerhoilta aina vain hämärämpiin ja ryysyisempiin paikkoihin, päätyen mahdollisesti aamuyöllä johonkin Sohon strippibaariin, tahi kerrassaan ilotaloon.

Kun kollegat tarvitsivat tällaisista reissuista toipumiseen useita päiviä ja olivat seuraavana aamuna kalvakoita ja hiljaisia, JAK marssi pöytänsä ääreen taas kello seitsemän ja oli valmis uuteen kierrokseen.

Työkaverit pitivät tätä käsittämättömänä. Ainakin siihen asti, kunnes rankka elämä vaati veronsa ja JAK kuoli äkillisesti massiiviseen sydänkohtaukseen 70-vuotiaana.

Mutta merkillisin käänne oli vielä edessä. Koska JAK kuoli niin yllättäen, hän ei selvästikään ollut itse laatinut suunnitelmia hautajaistensa varalle. Niinpä yllätys olikin sitten melkoinen, kun häntä haudan äärelle suremaan saapuikin ei vain yksi, vaan kaksi perhettä, jotka eivät olleet tienneet toistensa olemassaolosta.

Hurjimpien tarinoiden mukaan JAK olisi vuosikausia kyennyt jopa syömään jouluateriat kummankin perheen luona jäämättä kiinni.

JAKin kuvat ovat täynnä yksityiskohtia ja tunnistettaviakin paikkoja.

Etenkin kun ottaa huomioon tarinat JAKin vähintäänkin erikoisesta yksityiselämästä, hänen työtahtinsa oli hurja. Hän piirsi kuvan kuutena päivänä viikossa. Piirrokset ovat paitsi suurikokoisia, myös täynnä yksityiskohtia: ne ovat yleensä laajoja yleiskuvia, joissa on suuri määrä ihmisiä ja paljon taustaa. Kuten Don Rosa, JAK ei uskonut pelkistykseen: kun hän piirsi tiiliseinän, niin sitten hän aina piirsi siitä joka ikisen tiilen. Etenkin viimeisinä vuosinaan hän halusi panostaa kuviensa huolelliseen visuaalisuuten aivan erityisesti, sillä hän halusi tällä tavoin osoittaa edenneensä oppi-isänsä Gilesin ohi. Giles oli monin tavoin kuin tältä vaikutteita saanut Kari Suomalainen: alansa ykkönen siitäkin huolimatta, että hänen kuvansa viimeisinä vuosina osoittivatkin yhä enemmän laiskistumisen ja teknisen huolimattomuuden merkkejä. JAK kärkkyi Gilesin paikkaa avoimesti, mutta lopulta turhaan.

JAKin lomallaan maalaama akvarelli, jonka hän lähetti lehtensä kustantajalle.

JAKin alkuperäispiirrokset olivat suosittuja sisustuselementtejä monissa Lontoon pubeissa ja hotelleissa. Kurssikaverini isäntäperhe ei siis ollut tässä mikään poikkeus. Ja kun JAK huomasi, että piirrokset käyvät hyvin kaupaksi, hän havaitsi tässä hyvän liikeidean, moraalisesti taipuisa kun luonnoltaan oli. Hän kun teki laajoja yleiskuvia, niin olihan siis täysin luonnollista, että hän piirsi katunäkymiinsä oikeasti olemassa olevien liikkeiden julkisivuja ja logoja. Täysin luonnollista, etenkin tietäen, että kyseisen liikkeen omistaja kuvan nähtyään hyvin todennäköisesti halusi ostaa itselleen sen originaalin. Product placement pilakuvissa.

Lomillaan JAK matkusteli Välimerellä ja maalasi akvarelleja. Niissä yhdistyy jännällä tavalla pilapiirrosmainen pelkistys ja esittävä realismi. JAKin muistokirjassa on kuva tekijästä maalauspuuhissa. Siinä kiteytyy humoristisella tavalla hänestä paljon.

JAK maalaamassa Cadaquesissa.

Minä tutustuin JAKin pilakuviin tarkemmin 2000-luvun alussa. Ostin Lontoossa käydessäni joitain hänen piirroskokoelmiaan. Erään niistä JAK oli omistuskirjoittanut pienellä omakuvapiirroksella ja kutsumanimellään "Uncle JAK".

JAKin teot olivat ilmeisesti tässä vaiheessa yleisesti tunnettuja. Kirjan etulehdelle oli antikvariaatti kirjoittanut lyijykynällä "signed by cartoonist" ja hinnan. Mutta lähemmin tarkasteltuani huomasin, että osa tekstistä oli huolellisesti kumitettu pois.

Kokonaisuudessaan merkintä oli kuulunut: "Sexist man and rubbish, but signed by cartoonist".

(perustuu alunperin Sarjainfossa 2/2013 julkaistuun juttuun).

* * *

The first original cartoon I remember seeing was by the British political cartoonist JAK. I never got to meet him, but his life seems to be surrounded by wild stories and rumors.

Ilta-Sanomien pilapiirros Ukrainasta

Ilta-Sanomissa 16.8.2014 julkaistu piirros.

 
Viikonlopun Ilta-Sanomissa (16.8.2014) oli tekemäni pilapiirros Ukrainan tilanteesta. Viikonlopun aikana kuva levisi sosiaalisessa mediassa, niin että Twitterin kautta sitä nähtiin myös paikan päällä Ukrainassa.
Kuva syntyi poikkeuksellisen nopeasti perjantaina. Idea tuli kuunnellessani puolen päivän aikaan National Public Radion uutisia Yle Mondolta ja otsikoissa olivat toisaalta Ukrainan konflikti ja toisaalta Afrikan Ebola-epidemia, jota on mukana torjumassa Lääkärit ilman rajoja -järjestö. Kun nämä törmäytti yhteen, syntyi piirroksen idea aika lailla itsestään.

Pieni layout-luonnos ja mallikuvia.

Tulin maininneeksi ideasta Ilta-Sanomiin ja harmittelin, että ajankohtainen juttu ei taida enää viikonlopun lehteen ehtiä. Siellä oltiin kuitenkin toista mieltä: minulle annettiin neljä tuntia aikaa.
Se oli sen verran kireä aikataulu, että en edes ehtinyt jäädä stressaamaan, olisiko kuvan tekeminen siinä ajassa mahdollista vai ei – oli vaan ruvettava saman tien tekemään. Tein ensin nopean layout-hahmotelman ja sitten etsin netistä muutamia lähdekuvia malliksi. Sitten olikin vain heittäydyttävä suoraan itse piirroksen tekoon, ehtimättä murehtia sen enempää.

Lopullisen kuvan lyijykynäluonnos.

Lyijykynäpiirrosta tehdessäni keksin, että kun kuvassa tulee etualalle yhden kuorma-auton peruutuspeili, siitä voisi heijastua autokolonnan jatkuminen toiseen suuntaan. Jatkoin samaa ideaa myös vartiokopin ikkunoissa. Näin kuvaan sai lisättyä viitteen autojonon pituudesta, vaikka varsinaisessa kuvassa näkyy vain muutama auto.
Koska tykkään panostaa kuvieni huolelliseen tussaamiseen, on se minulla yleensä piirroksen työläin vaihe. Tässä kuvassa se jännitti eniten, sillä aikaa oli vain vähän ja kuva oli aika yksityiskohtainen.
Ilahduttavaa kyllä, työ eteni hyvin ja sain tehtyä aikarajan puitteissa huolellisemman tussipiirroksen, kuin olisin ehkä edes kuvitellut mahdolliseksi.

Lopullinen tussipiirros. Sivellin ja pullomuste paperille, 17 x 28 cm.

Aikaraja tuli sitten vastaan siinä, että kuvan väritys jäi karkeammaksi, kuin ehkä olisin halunnut. Lehti yllätti myös siinä, että kuva julkaistiin suuremmassa koossa, kuin olin ennakoinut: koko sivun levyisenä, lähes piirroskoossa. Hiukan punastelin sitä katsoessani, että toivottavasti kuva kantoi koko sen tilan, joka sille oli annettu.
Ilmeisesti kuva tavoitti yleisönsä: lehdestä otettua valokuvaa on jaettu sosiaalisessa mediassa, myös Ukrainassa. Laitan kiinnostuneille oheen kuvan myös englanninkielisillä teksteillä.

* * *

Last weekend's Ilta-Sanomat (Aug. 16, 2014) printed a cartoon of mine, relating to the situation in Ukraine. Over the weekend, a photo of the cartoon has been shared in social media, also reaching Ukraine itself.
The cartoon came about very quickly on Friday: I only had four hours to work on it, start to finish.
Here it is with English captions. You can also find it on Twitter, @jyrkivainio.

Cartoon published in Ilta-Sanomat, Aug. 16, 2014.