Sata vuotta huonoryhtisiä hunsvotteja

Hjalmar Löfving. Tussi, vesiväri ja rasvaliitu, 1921.

Jo yläasteella opin, miten piirtää ympärilläni näkemiä löysiä, huonoryhtisiä teinejä. Pää ja lantio työntyy eteen, selkä on kyyryssä ja painuu taakse, polvet ovat koukussa.

Myöhemmin olen saanut oppia, että tämä on ollut universaali tapa kuvata rappiollista nuorisoa pilakuvissa jo ainakin sadan vuoden ajan.

"Puhutko sinä ruotsia?" "Kyllähän minä ruotsia puhun, mutta minä en vaan muista niitä sanoja."

Hjalmar Löfvingin piirroksessa vuodelta 1921 rappionuoret notkuvat oudoissa vaatteissaan katulampun alla. He lienevät sakilaisia, vuosisadan alun nuorisojengiläisiä. Wikipedian määritelmässä sanotaan sakilaisten olleen "työläisnuoria, Helsingin nuorta rahvasta". Selkeästi epäilyttävää työväestöä esiintyy ainakin Alexander Paischeffin piirroksessa vuodelta 1915 - todellakin siis tasan sadan vuoden takaa. Huomaa yhtäläisyydet ryhdin kuvauksessa.

Ola "Fogeli" Fogelberg, piirros n. vuodelta 1920.

Monet piirtäjät ovat siis kuvanneet huonoa ryhtiä ennen minua. Mutta minua kiinnosti tämän kuvatun asennon yhtäläisyys S-kirjaimeen. Yhdessä varhaisessa Ruotuväki-lehden piirroksessa koitin sitten keksiä ilmiölle semioottisen selityksen. Tämä on Tornitouhua-sarjan 26. piirros, Ruotuväki-lehden numerosta 4/2000.

Olen aina epäillyt, mahtoikohan kukaan tajuta ideaa, vaikka koitin vielä alleviivata sitä vihreällä värillä...

Tornitouhua-piirros, Ruotuväki-lehti 4/2000. Tussi ja vesiväri paperille.

(Vastaus: Alkuaineissa S = rikki.) 

*  *  *

Suspicous youth has been depicted as having bad posture for at least a hundred years.

Välinpitämättömyyden meri

Pilapiirros, Ilta-Sanomat 5.9.2015

Viikonlopun Ilta-Sanomissa (5.–6.9.2015) oli tekemäni piirros Eurooppaa kuohuttavasta ja jakavasta pakolaiskriisistä.
Tämä kuva tuskin suurempia selittelyjä aiheensa puolesta kaipaa, puhukoon se itse puolestaan.

Idean kehittelyä.

Yliopistossa tein sekä kandin työni että graduni pilapiirroksista. Haastattelin keväällä 2001 (merkittävästi siis ennen syyskuun yhdettätoista päivää ja sitä seuranneita Lähi-idän sotia) silloisia Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien ja Iltalehden pilapiirtäjiä.
Tuolloin vielä Hesarissa olleen Terho Ovaskan piirroksia pidettiin latteina ja hampaattomina. Tavatessa hän osoittautui kuitenkin mielenkiintoisemmaksi tapaukseksi, kuin olisi voinut töidensä perusteella olettaa. Henkilökohtaisesti keskusteltaessa nimittäin kävi ilmi, että Terholla oli paljonkin ajatuksia maailman asioista – mutta jotenkin hän ei sitten saanut kiteytettyä sanottavaansa yhtä terävästi paperille.
Erityisesti hän koki jonkinlaista yleistä maailmantuskaa, tunsi pienuutta ihmiskunnan kärsimyksen edessä. Hänestä tuntui, että maailman ongelmat ovat niin suuria, että niistä on vaikea saada mitään otetta paperilla. Ja silloin kun yrittää, hän valitteli, se ymmärretään helposti väärin.
"Jos minä piirrän pienen, nälkäisen mustan afrikkalaispojan, niin vaikka tarkoitan ilmaista piirroksella, että se pyytää apua, niin aina on ihmisiä, jotka luulevat, että teen siitä pilkkaa. Koska se on pilakuvassa", Terho harmitteli.

Terho Ovaska harmitteli, että hänen pilapiirroksiaan ei osata ottaa koskaan vakavasti.

Gradussani esitin, että osasyynä tähän ongelmaan on se, että suomalaisessa perinteessä pilakuvat ovat olleet suurimmalta osin humoristisia (sehän tulee esille jo itse termistä pilakuva). Rinnastin tämän amerikkalaiseen ja brittiläiseen pilapiirrosperinteeseen, joissa on enemmän totuttu siihen, että vakavan aiheen kohdalla myös sitä käsittelevä piirros voi olla vakava.
Toiseksi esitin, että meillä tätä ongelmaa on korostanut Kari Suomalaisen piirrosten liiallinen jäljittely. Karin piirrostyyli oli äärimmäisen pelkistetty ja loppuaikoja kohden yhä voimakkaammin karrikoitu, jopa naivistinen. Sen puitteissa on tosiaan hyvin vaikea käyttää muuta kuin humoristista äänilajia.
(On huomionarvoista, että kun Kari itse silloin tällöin teki vakavahenkisempiä kuvia, hän vaihtoi tuolloin yleensä piirrostyylinsä toisenlaiseksi).
Otin graduuni rinnastavaksi esimerkiksi amerikkalaisen Jim Borgmanin piirroksen, joka onnistuu siinä, mitä Terho piti vaikeana: se esittää afrikkalaisten lasten kärsimystä pilapiirroksessa, sellaisella tavalla, että kenellekään ei varmasti tule mieleen, että kuvan kohteista tehdään pilaa.
Jim Borgman tunnetaan meillä Jere-sarjakuvan piirtäjänä. Hänen humoristisemmat pilapiirroksensa on piirretty Jereä hyvin lähellä olevalla tyylillä.
Borgman kykenee siis mukauttamaan piirrostyyliään aiheen mukaan: saman, tunnistettavan kädenjäljen puitteissa hän pystyy tarvittaessa tekemään sekä kevyempiä, että vakavahenkisempiä kuvia.

Jim Borgmanin vakava pilapiirros, 1994.

Borgmanin luonnosmainen, rosoinen viiva on hyvin erilaista kuin minun oma kädenjälkeni. Siitä huolimatta se on ollut minulla opiskeluajoista lähtien mielessä esikuvana siitä, miten vakavia aiheita tulisi piirroksessa käsitellä.
En pysty itse arvioimaan, onnistuinko tämän kertaisen piirroksen kanssa tässä päämäärässä – tekemään kuvan, joka on samaan aikaan karrikoitu, mutta silti sävyltään vakava, eikä humoristinen – mutta ainakin se oli yritys siihen suuntaan.


*  *  *


A sombre cartoon about the Mediterranean refugee crisis for Ilta-Sanomat (Sept. 5, 2015).

Tikkastelua

Toinen linja, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, syksy 2007.

Henrik Tikkanen (1924–1984) oli lahjakas kuvittaja ja myöhemmin myös pirullisen teräväsanainen kirjailija. Lehtipiirtämisessä hänen vaikutuksensa oli Suomessa 70–80-luvuilla niin hallitseva (hänen tyyliään jäljiteltiin laajalti), että minun nuoruudessani 90-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa elettiin jonkinlaista vastareaktion aikaa. Silloin Tikkaseen törmäsi helpommin kirjoittajana, kuin piirtäjänä.
Itse näin ensimmäistä kertaa suuremman valikoiman Tikkasen piirroksia vasta Amos Anderssonin museon näyttelyssä loppuvuodesta 2004. Ne innostivat etsimään lisää. Lyhyessä ajassa hankin käsiini useamman Tikkasen piirroskirjan ja ahmin läpi hänen omaelämäkerralliset "osoiteromaaninsa".

Etelä-Esplanadi, Helsinki. Henrik Tikkasen originaali, A3, mustetäytekynä, 1969.

Piirtäjänä Tikkasen omimmaksi aiheeksi tulivat kaupunkimaisemat. Niissä hän onnistuu tekemään jotain, mikä vaikuttaa mahdottomalta: hän kuvaa monimutkaisia, yksityiskohtaisia ja geometrisesti äärimmäisen säntillistä kohteita (eli siis taloja) viivalla, joka on hyvin pelkistävä ja luonnosmainen. Tikkasen viiva tärisee, pyörii ja poukkoilee. Miten se oikein onnistuu samalla tuntumaan niin autenttisen dokumentaariselta? Välittämään tunnelman, että juuri tuolta tuolla näyttää?

Kiinalainen ravintola Rovaniemellä. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph, 30.8.2006.

Tikkasen töiden löytäminen sattui osumaan minulla juuri sopivaan saumaan. Olin juuri samana vuonna 2004 ensimmäistä kertaa päässyt säännöllisen luonnoskirjatyöskentelyn makuun. En ollut koskaan taidetarvikeliikkeistä löytänyt oikein minun työtavoilleni sopivaa luonnoskirjaa, joten niiden käyttö ei ollut niin innostanut. Asia ratkesi vasta, kun kävin kirjansidontatyöpajassa, jossa omin käsin sidoin itselleni luonnoskirjan tavallisesta kopiopaperista. Totesin, että innostavinta minulle oli piirtää kirjaan kohtuullisen pikkutarkkaa jälkeä rapidografeilla.
Tikkasen piirrokset tarjosivat nyt sopivan uuden haasteen tälle tekniikalle. Tikkanen oli piirtänyt isompaan kokoon mustetäytekynällä. Pystyisinkö minä tekemään jotain vastaavaa rapidoilla?
Miltä näyttäisivät minun tekemäni kaupunkimaisemapiirrokset?

Rooma. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja kuivamustekynä, 23.4.2007.

Ensimmäisissä kaupunkikuvissani koitin jäljitellä suoraan Tikkasen lähestymistapaa: pelkistää ja piirtää pelkkää ääriviivaa ilman sävyjä.
Huomasin ilokseni, että homma toimi: jostain syystä suorien linjojen piirtäminen vapaalla kädellä ja perspektiivin hahmottaminen tuntui luonnistuvan minulta sangen helposti.
Seuraavana askeleena lisäsin kuviin hiukan mustia pintoja täytesiveltimellä. Totesin, että tämäkin sopi kuviin hyvin: silloin niistä tuli enemmän minun näköisiäni ja samalla ne saivat enemmän etäisyyttä Tikkaseen.

Korkeavuorenkatu 29, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, 20.8.2006.

Mustilla pinnoilla voidaan myös jäsentää kuvaa ja nostaa siitä jonkin tietty alue erityisen huomion kohteeksi: katse etsiytyy kuvassa ensimmäisenä suurimman kontrastin kohtaan. Kaupunkikuvissa voidaan näin ikään kuin leikkiä "syväterävyyden" kanssa.

Töölönkatu 3, Helsinki. Piirros luonnoskirjassa, A4, rapidograph ja sivellin, 9.8.2007.

*  *  *

Some of my sketchbook work, inspired by the city landscape drawings of Henrik Tikkanen (1924–1984).

Lain varjolla

Pilapiirros, Ilta-Sanomat 30.5.2015.

Viikonlopun Ilta-Sanomissa (30.–31.5.2015) oli pilapiirros, jossa rinnastettiin huumepoliisi Jari Aarnion toimet tv-sarjaan The Shield – Lain varjolla.
Toistaako elämä fiktiota, vai osuuko fiktio tässä poikkeuksellisen hyvin kohteeseensa? Onko Vic Mackey Aarnion esikuva, vai pelottavan tarkka heijastuma?

Idealuonnoksia. Lyijykynä paperille, A4.

Idea Aarnion rinnastamisesta tv-sarjaan oli sangen selkeä. Tein sen perusteella kuitenkin kaikkiaan kuusi erilaista idealuonnosta, joissa samaa aihetta visualisoidaan hiukan eri tavoilla. Kaikissa idean kärkeä rakennetaan hiukan eri kautta, mutta päädytään suunnilleen samaan lopputulokseen.
Mietin vaihtoehtoja, joissa näytetään Aarnio soittamassa puhelua tai kommentoimassa asiaa muulla tavoin. Nämä kaikki vaihtoehdot olivat kuitenkin visuaalisesti aika staattisia – niissä kuva-aiheena oli lähinnä "puhuvia päitä".

Idealuonnos. Lyijykynä paperille, 7 x 9 cm.

Päädyin kuvavaihtoehtoon, jossa ollaan puhelinlinjan toisessa päässä ja näytetään sarjan tv-studio. Näin piirroksen kuva-aiheeseen saatiin enemmän eloa ja yksityiskohtia.
(Ja myös: The Shield -sarja päättyi vuonna 2008, joten sitä ei tehdä enää. Piirroksen kerronnallinen logiikka siis tavallaan on, että kuvan tapahtumat sijoittuisivat sarjan tekoaikaan, noin kymmenen vuoden taakse, jolloin kuvaukset olivat vielä käynnissä – ja Aarnio oli vielä vapaalla jalalla soittelemaan puheluita.)

Valmiin kuvan lyijykynäluonnos. 24 x 38 cm.

Piirtäessäni tv-studiota en malttanut aluksi olla hahmottelematta mukaan sisäpiirin vitsiä, lähinnä itselleni. Olen viime aikoina katsonut dvd:ltä uusintana vuosituhannen vaihteen sketsisarjaa Pulkkinen. Sen yhtenä hahmona on kiroileva äänimies Esko. Yritin luonnostella Eskoa mukaan kuvan taustalle,  mutta en oikein saanut sitä sovitettua mukaan, joten kuvan layoutin kokonaisedun nimissä jätin sitten lopulta äänimiehen pois.

Valmis tussipiirros. Sivellin ja pullomuste paperille, 24 x 38 cm.

*  *  *

A cartoon for Ilta-Sanomat (May 30) commenting on how the chief of the Finnish drug police has basically been doing a real-life re-enactment of the tv show The Shield.

Ammattilainen ei ideaa odottele

Arvo "Tiikeri" Tigerstedtin originaalipiirros, tehty vappuaattona 1953.

"Luominen on 90% perspiraatiota, 10% inspiraatiota." Kun on deadline, niin silloin ammattilainen toimittaa tavaraa julkaistavaksi, oli sen tekoon sitten löytynyt varsinaista innostusta tai ei.
Aina silloin tällöin näkee piirroksia, joista huomaa, että nyt on tekijällä ollut todella kiire, tai ideat vähissä. Harvinaisen suorasukaisesti sen tekee tämä Helsingin Sanomien urheilusivujen piirtäjä Tiikerin (Arvo Tigerstedt, 1899-1969) piirros vuodelta 1953. Siinä Tiikeri sanoo suoraan lukijalle, että istuu vappuaattona töissä ilman ideaa, mutta mieli tekisi jo lähteä. Joten mikä neuvoksi? Ei muuta kuin kynä käteen ja hommiin. Alkaen sivun vasemmasta yläkulmasta Tiikeri alkaa jammailla mitä-sylki-suuhun-tuo -periaatteella vappuaiheisia tekstejä ja kuvia. Sitten kun hän pääsee tarpeeksi lähelle oikeaa alanurkkaa, hän päättäväisesti toteaa, että no niin, sivu on riittävän täynnä, eli piirros on valmis.
Ostin tämän Tiikerin sivun (pilkkahinnalla) eräästä huutokaupasta. Minua huvittaa ajatus, että kaikista Tiikerin piirroksista joku oli päättänyt kehystää tauluksi nimenomaan juuri tämän kiirerykäisyn.
Minulle tämä Tiikerin luonnosteleva tapa yhdistää tekstiä ja kuvaa tuo jotenkin mieleen tämän ajan omaelämäkerralliset sarjakuvablogit – ei kiireisyytensä takia, vaan tavassa, jolla se kuvaa piirtohetken välittömiä tunnelmia hyvin suoraan ja spontaanisti.

Arvo "Tiikeri" Tigerstedt, Helsingin Sanomien urheilusivujen pitkäaikainen pilapiirtäjä.

Huutokauppaan liittyy minulla myös eräs aiempi muisto Tiikeristä. Katselin erään toisen huutokaupan näyttelyssä Paasikivestä tehtyä karikatyyriä, jonka oli signeerannut Michael Tigerstedt. En juuri silloin varmaksi muistanut, mikä oli Tiikerin etunimi.
Asiaa pohtiessani huomasin, että sattumalta näyttelyyn oli samaan aikaan tutustumassa myös Wenzel Hagelstam. No siinähän on mies, jonka maineensa perusteella pitäisi tietää kaikki suomalaisesta taidehistoriasta, ajattelin. Rohkenin lähestyä häntä asiassa.

Wenzel ei tiennyt (tietenkään, tekee mieli sarkastisesti sanoa) mistään pilapiirtäjästä. ”Mutta tunnen kyllä hyvin Tigerstedtien suvun”, hän lisäsi auttavasti.

Näytin Paasikiven karikatyyrin ja sen signeerauksen. Sanoin, että muistaakseni Tiikerin nimi ei ollut Michael. ”Muistelisin, että hänellä olisi ollut suomenkielinen etunimi. Että se olisi ollut Arvo, tai jotain sinne päin.”

”Suomenkielinen etunimi?” Hagelstam hämmästeli. ”Ei, se ei kyllä kuulosta ainakaan niiltä Tigerstedteiltä, jotka minä tunnen.”

Tarkistin asian heti kotiin päästyäni. Tiikerin nimi siis tosiaankin oli Arvo Tigerstedt. Alleviivaanko tapauksen merkityksen huomauttamalla, että minä siis tiesin – noh, ainakin tässä asiassa – suomalaisesta piirroshistoriasta enemmän kuin Hagelstam?

Mikä vain osoittaa, että käyttökuvien historian tuntemus on tässä maassa sellaista autiomaata, että ei juuri ole ulkoisia auktoriteetteja, joiden tietämykseen voisi turvata. 

Jos joku asia tällä alalla kiinnostaa, pitää varautua siihen, että tieto siitä on kaivettava esiin itse.