Julisteiden käsin maalatut luonnokset

Syksyn kuva-aiheisia kirjauutuuksia.

Olemme työhuoneella harmitelleet ulkomaisia kuvituskirjoja katsellessa, että Suomessa olisi useitakin käyttötaiteen tekijöitä, jotka hyvinkin ansaitsisivat töistään kirjan. Mutta valitettavasti täällä sellaiset markkina-alueen pienuudesta johtuen ovat hyvin harvinaista herkkua.
Siksi olikin ilahduttavaa nähdä, että syksyn kirjauutuudet toivat mukanaan peräti kolme teosta kuva-alan pitkän linjan veteraanien töistä.
Docendolta on tullut kirja nimeltä Suvaitsevaisuus Jarmo "Kätsy" Koivusen pilakuvista. Kätsyllä (s. 1938) tuli syksyllä täyteen 50 vuotta Ilta-Sanomien piirtäjänä. Kirja paljastaa, että hänelläkin piirrosten tyyli oli uran alkuvaiheessa niin eri näköinen, että niitä ei tietämättä tunnistaisi saman piirtäjän tekemiksi.
Tarusto / Alfamer on puolestaan julkaissut Jukka Vesterisen kirjoittaman kirjan Piirtäjän elämänviivat Osmo "Omppu" Omenamäen 75-vuotisjuhlan kunniaksi. Tämä ilahduttavan runsaalla kuva-aineistolla varustettu kirja osoittaa, että lähinnä postikorteistaan tunnettu Omenamäki on tehnyt hyvin laajan ja monipuolisen uran myös muun käyttötaiteen puolella: hän on tehnyt useita satoja kirjankansia ja myös mm. upean graafisia julisteita.
Kolmas suomalaista käyttötaidetta käsittelevä uutuuskirja puolestaan tulee niinkin kaukaa kuin Japanista.

Japanilainen PIE books ("pretty, impressive, entertaining") on julkaissut kirjan Erik Bruun – Finnish graphic designer. Teos sisältää osin samaa aineistoa kuin Grafian vuonna 2007 julkaisema Sulka ja kynä – Erik Bruunin julisteita ja käyttögrafiikkaa, mutta painottuu tätä enemmän Bruunin piirrettyihin töihin. Grafian kirjassa käsitellään laajalti myös Bruunin valokuvapohjaisia suunnittelutöitä.
(Söderströms muuten julkaisi saman kirjan ruotsiksi vuonna 2010 nimellä Fjädern och pennan. Bruun itse pitää tämän laitoksen värejä suomenkielistä versiota parempina. Vihje: jos tämä alunperin kallis kuvateos kiinnostaa, mutta puuttuu hyllystä, niin sitä varten kannattaa ehkä matkustaa Suomenlinnaan. Kirjoja on nimittäin ollut myynnissä kahvila Jääkellarissa paljon ovh:ta halvemmalla.)
Japanilaiset olivat keväällä viettäneet viikon Bruunin työhuoneella, käyden läpi hänen arkistojaan ja valokuvaten materiaalia.Sama aineisto kiehtoi minuakin: olin katsellut Grafian julkaisemaa kirjaa useaan otteeseen, mutta en aina ollut ymmärtänyt kaikkea näkemääni. Olin utelias saamaan tietää lisää.

Erik Bruunin käsin maalaamia luonnoksia Jaffa-julisteiksi.

Bruunin työt ovat kiinnostavia tapauksia kaltaiselleni käyttötaiteen alkuperäispiirrosten keräilijälle. Useimmista hänen tunnetuimmista töistään ei nimittäin ole olemassa "originaalia" sanan varsinaisessa merkityksessä. Bruunin kuuluisat mainosjulisteet kun on alunperin painettu litografioina, eli siis kivipainossa. Niissä Bruun useimmiten piirsi lopullisen kuvan suoraan painolaatalle.
Sekä Grafian kirja, että tämä uusi japanilainen kirja, kuitenkin paljastivat, että näiden valmiiden painotöiden pohjalla oli silti myös käsin paperille tehtyjä versioita. Guassilla maalattuja "luonnoksia". Käytän lainausmerkkejä, sillä vaikka osa kirjoihin kuvatuista luonnoksista on todella sangen karkeatekoisia (niitä löytyy etenkin tästä japanilaisesta kirjasta), niin osa puolestaan taas näyttää täysin valmiilta kuvilta, teksteineen kaikkineen.
Halusin tietää aiheesta lisää. Asian järjestämiseen meni yli kaksi vuotta (kiinnostukseni oli virinnyt siis jo paljon ennen tätä japanilaisten kirjaa), mutta lopulta sain kuin sainkin audienssin vierailla Bruunien upeassa kodissa Suomenlinnassa.

Jaffa-juliste, jonka guassilla maalattua luonnosta sain pidellä käsissäni.

Hämmästyttävän vireässä kunnossa ollut Bruun, 89, esitteli erilaisia luonnoksiaan. Niitä oli ainakin kolmea eri päätyyppiä: Pieniä, noin postikortin kokoisia idealuonnoksia, joissa tekstit oli yleensä mallinnettu vain viitteellisesti. Vähän suurempia, noin A4-kokoisia luonnoksia, jotka olivat jo hyvin viimeistellyn näköisiä: kuva-aiheet oli tehty huolellisesti ja tekstit kuvattu tarkasti paikoilleen käsin.
Tämän tasoisina luonnoksina – toisin sanoen siis käsintehtyinä maalauksina – sain pidellä käsissäni mm. yhtä kuuluisaa Jaffa-julistetta ja "lohilentokone"-julistetta, jonka valmista versiota on käytetty myös japanilaisen kirjan kannessa. Molemmissa oli jo luonnosversiossa mukana yllättävän pitkälti valmiin julisteen yksityiskohdat ja tekstuurit.
Hämmentävin oli kuitenkin kolmas luonnostyyppi: ne, jotka kirjassa olivat näyttäneet täysin valmiilta julisteilta. Sitä ne tavallaan olivatkin: Bruun paljasti, että joihinkin projekteihin, etenkin sellaisiin, jotka eivät olleet tilaustöitä, vaan joita hän itse yritti saada myytyä asiakkaalle, hän oli tehnyt käsin myös mallin valmiista julisteesta. Eli siis maalannut kuvan käsin 70 x 100 cm julistekokoon.
(Minullahan on yksi tämän kaltainen työ Erkki Tantulta, 70 x 100 kokoon maalattu Seitsemän veljeksen mainosjuliste).

Valmiiseen 70 x 100 cm julistekokoon maalattu "luonnos".

Niin, minähän olin tietenkin liikkeellä myös tällä reissulla keräilymielessä. Ja sainkin myös hankittua kokoelmiini komean lisän. Sain esimerkit Bruunin kahdesta luonnostyypistä: postikortin kokoisesta idealuonnoksesta ja A4-kokoisesta viimeistellymmästä luonnoksesta.
Molemmat on tehty vuonna 1971 ja olivat esityksiä luonnonsuojeluaiheiseksi julistesarjaksi. Nämä julisteet olivat Bruunin oma idea, eikä niitä koskaan toteutettu valmiiksi asti.
Tällaista käsityötä siis vaati jo pelkästään ideoiden esittelyyn julistegraafikon homma aikana ennen tietokoneita.

Kaksi käsintehtyä luonnosta ympäristöaiheiseksi julistesarjaksi vuodelta 1971.

*  *  *


Erik Bruun (b. 1926) is a Finnish graphic designer with a long and varied career, but best known for his iconic poster designs.
Most of Bruun's illustrated posters were printed as lithographs, so they don't have "original drawings" as such. Bruun developed such a close working relationship with the printers, that he would draw the finished image directly on the printing plates himself.
The closest thing to a paper original he'd have would be idea sketches, or prelims. These would vary in size and precision: he could just do postcard-sized rough sketches, or more elaborate letter sheet size sketches. For a few projects, he would also hand-paint a full size mock-up of the finished poster.

Pilapiirtäjien vihaamat lastenkirjat

John Tennielin "luonnos" pääministeri Disraelin muistokuvaan, 1881.

Kirjoitin aiemmin Punch-lehden piirtäjistä Linley Sambournesta ja Bernard Partridgesta. Totesin, että he edustivat ensimmäistä piirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista saada piirroksensa painettua fotomekaanisesti, siis paperilta valokuvattuina. Ensimmäistä sukupolvea, joilta näin muodoin on olemassa varsinaisia "originaalipiirroksia".
Minulla on kuitenkin myös, eräänlaisena piirrosoriginaalien keräilyn loogisena alkupisteenä, kokoelmissa eräs työ heidän maineikkaalta edeltäjältään.

Sir John Tenniel (1820–1914) noin vuonna 1904. Kuva: National Portrait Gallery.

John Tenniel (1820–1914) toimi Punch-lehden piirtäjänä yli viisikymmentä vuotta, alkaen vuodesta 1850. Lehti oli perustettu vuonna 1840 ja antoi pian ilmestymisensä jälkeen englannin kieleen sen nykymerkityksen sanalle cartoon. Alunperin termi tarkoittaa maalauksen tai freskon luonnosta. Vuonna 1845 rakennettiin Englannin parlamenttitalo ja pidettiin suunnittelukilpailu seinämaalauksista rakennusta koristamaan. Punch-lehti tarjosi aiheeseen oman satiirisen versionsa: tässä meidän cartoonimme parlamentille.
Tenniel siis piirsi pilakuvia ennen fotomekaniikkaa. Hänen piirroksensa painettiin kaiverruksina – joku painoalan käsityöläinen siis toteutti varsinaisen painolaatan annetun luonnoksen pohjalta. Minulla on lyijykynäluonnos Tennielin piirrokseen, joka on tehty pääministeri Benjamin Disraelin kuoleman johdosta vuonna 1881. (Disraelin arvonimenä oli Beaconsfieldin jaarli, joten siksi tuo on se nimi, joka on piirrokseen merkitty). Painetusta, kaiverretusta lopputuloksesta minulla on vain huonolaatuinen, kuvapankista löytynyt kuva.

Tennielin piirroksen painettu versio.

En ole täysin varma, miten Tenniel työskenteli: antoiko hän kaivertajalle tosiaankin paperille tehdyn luonnoksen, vai olisiko hän mahdollisesti luonnostellut suoraan kaiverrettavalle levylle. Siinä tapauksessa tämä lyijykynäpiirros saattaisi olla vasta jälkeenpäin tehty toisinto – sellaisiakin Tennielin tiedetään nimittäin tehneen. Ainakaan kuvassa ei nykymielessä ole mitään "luonnosmaista": siinä on piirretty jokikinen sävytysviiva tarkasti paikoilleen, lyijykynä ei missään vaiheessa ole tehnyt siksakkia, tai pelkistänyt sävytystä pelkäksi valööripinnaksi, tyyliin "tämänsävyistä aluetta tänne taustalle".
Alkuperäisyyteen viittaisi myös se, että saadessani taulun käsiini sen taakse oli kiinnitetty, ei vain kellastunut, vaan rusehtunut paperi, jossa luki "original sketch for Punch". Käsiala näyttäisi olevan Tennielin itsensä – ja paperin väri näyttää uskottavasti siltä, että päiväyksensä mukaisesti se tosiaan on ollut kiinni taulun takana vuodesta 1881 asti.

Kehystytin kuvan uudelleen ja halusin myös tämän kuvan otsikon ja Tennielin signeerauksen mukaan lasin alle. Pohdin, että en kyllä pysty irrottamaan lappua puisesta taustalevystä. Entä pystyisinkö jotenkin leikkaamaan puulevyä pienemmäksi hajottamatta sitä lastuiksi?
Vastaus: levy oli niin hapertunutta, että, yllättävää kyllä, sitä pystyi leikkaamaan Fiskarsin saksilla.

Vaikka Tenniel tekikin monikymmenvuotisen uran pilapiirtäjänä, se ei kuitenkaan ole se syy, miksi maailma tuntee hänen nimensä ja kynänjälkensä vielä tänäkin päivänä. Ei: kaikki Tennielin pilapiirrokset ovat jääneet sen varjoon, että lehtitöidensä sivussa hän tuli myös kuvittaneeksi kaksi pientä lastenkirjaa. Ne nimittäin olivat Liisa ihmemaassa (1865) ja Liisa peilimaailmassa (1871).
Mikä erikoisinta, puolta vuosisataa myöhemmin Tennielin seuraaja koki lähes täysin samanlaisen kohtalon. 

Ernest Shepard (1879–1976) noin vuonna 1970.

Linley Sambournen ja Bernard Partridgen jälkeen Punchin pääpiirtäjäksi nousi vuosiksi 1945–1954 Ernest Shepard (1879–1976). Myös hän piirsi poliittisia pilapiirroksia yli viidenkymmenen vuoden ajan – ja myös hänellä koko muu tuotanto jäi parin lastenkirjakuvituksen varjoon. Shepardilla nuo kirjat olivat Nalle Puh (1926), Nalle Puh rakentaa talon (1928) ja Kaislikossa suhisee (1931).
Shepardin sanotaan vanhoilla päivillään – ja hän eli todella vanhaksi, lähes satavuotiaaksi – olleen hyvin nyreä siitä, että kaikki kiinnittivät huomiota vain Puh-kuviin ja sivuuttivat hänen muut työnsä.
Myös Ernest Shepardilta, jonka Puh-piirrosten hinnat lasketaan sadoissa tuhansissa punnissa, minulla on yksi originaalipiirros. Tämä ei tietenkään ole Puhista, mutta kuitenkin samalta aikakaudelta, jolloin hän kuvitti nuo lastenkirjojen tulevat klassikot.
Minulla oleva piirros on kuvitus vuodelta 1933 olevaan kirjaan Everybody's Lamb, joka on kokoelma Charles Lambin (1775–1834) kirjoituksia.

Ernest Shepardin kuvitusoriginaali vuodelta 1933. Piirros teokseen Everybody's Lamb.

Shepardin kuollessa hänen todettiin olleen viimeinen jäljellä ollut vuosisadan vaihteen klassisen tussipiirrostyylin jatkaja. Ja tussipiirroksissa hän todellakin on omimmillaan: minusta on suuri sääli, että useimmiten hänen Puh-kuviaan näkee hänen vanhalla iällään värittäminä versioina. Niissä on pilattu alkuperäisten mustavalkoisten kuvien herkkyys.

Jälkikirjoitus. Kun Lontoossa toiminut (sittemmin jo ovensa sulkenut) pilapiirrosgalleria piti vuonna 2006 näyttelyn Shepardin poliittisista pilakuvista, he antoivat näyttelylle nimeksi "Mies joka vihasi Puhia".


*  *  *


Original art from two artists who both drew political cartoons for over fifty years, but whose all other work was overshadowed by illustrations done for children's books. John Tenniel (1820–1914) illustrated Alice in Wonderland (1865) and Ernest Shepard (1979–1976) illustrated Winnie the Pooh (1926) and Wind in the Willows (1931).

Verkkokauppa pakolaisten hyväksi

Välinpitämättömyyden meri, alkuperäispiirros. Myynnissä hintaan 200 €.

Sarjakuvapiirtäjiltä ja kuvittajilta koottiin myyntiin muutamia alkuperäispiirroksia pop-up-verkkokauppaan pakolaisavun ja Punaisen ristin hyväksi. Kauppa löytyy osoitteesta taideteossa.com.
Myynnissä on töitä kotimaisilta alan kärkinimiltä. Mukana ovat Mari Ahokoivu, JP Ahonen, Maria Björklund, Terhi Ekebom, Jukka-Petteri Eronen, Roope Eronen, Aino Havukainen & Sami Toivonen, Petri Hiltunen, Pertti Jarla, Juho Juntunen, Satu Kettunen, Timo Kokkila, Kati Kovács, Anna Emilia Laitinen, Kivi Larmola, Kaisa Leka, Samuli Lintula, Eeva Meltio, Mikko Metsähonkala, Pauliina Mäkelä, Timo Mäkelä, Emmi Nieminen, Christer Nuutinen, Anni Nykänen, Kati Närhi, Jarkko Nääs, Pentti Otsamo, Milla Paloniemi, Ville Ranta, Joonas Rinta-Kanto, Kari Sihvonen, Samuli Siirala, Daniel Stolle, Tiitu Takalo, Tuomas Tiainen, Ville Tietäväinen, Petteri Tikkanen, Jukka Tilsa, Katja Tukiainen, Marko Turunen, Emmi Valve, Jarkko Vehniäinen, Amanda Vähämäki, Elina Warsta ja minä.

Pyöräkulkue, alkuperäispiirros. Myynnissä hintaan 250 €.

Kauppa on auki syyskuun loppuun. Ensimmäinen erä teoksia on myynyt nopeasti jo ensimmäisen päivän aikana, mutta niitä päivittyy sivuille kuun aikana lisää.
Minä laitoin mukaan mukaan pari Ilta-Sanomien pilapiirrosta. Mukana on luonnollisestikin viime viikkoinen pakolaiskriisi-aiheinen piirros, koska se käsittelee juuri käsillä olevaa tilannetta. Mukana on myös taannoinen pyöräkulkue-piirros.

Tässä linkki Ylen juttuun aiheesta ja tässä vastaava juttu Hesarissa.
(Kuten tavallista, kommentteja ei kannata lukea).


*  *  *


A group of cartoonists and illustrators set up a webshop selling original to benefit the victims of the refugee crisis. It can be found at taideteossa.com.

Mainossarjakuvia 1920-luvulta

Topi Vikstedt... alle nelikymppisenä.

Tämän blogin ensimmäinen teksti käsitteli Topi Vikstedtiä, 1920-luvun maineikkainta suomalaista piirtäjää. Sarjainfossa 2/2015 on Ville Hännisen kirjoittama artikkeli Vikstedtissä. Siinä minua hätkähdytti etenkin valokuva, jota en ollut ennen nähnyt. Vikstedt näyttää kuvassa reilusti yli viisikymppiseltä. Se on huomionarvoista, koska hän kuoli 39-vuotiaana.
Nuorena (1891–1930) kuoleminen ei ehkä sittenkään tullut täytenä yllätyksenä, jos keho uupui ja ikääntyi tuommoista tahtia.

Originaali on signeerattu 1926, mutta sarjakuva löytyy painettuna Suomen Kuvalehden numerosta 21/1927.

Sarjainfon artikkeli mainitsee Otavan Pienen tietosanakirjan (1925–1928) mainoskuvitukset. Kyseessä oli lyhennetty, populäärimpi versio Otavan ja WSOY:n yhdessä julkaisemasta arvovaltaisesta Tietosanakirjasta (1909–1922).
Pientä tietosanakirjaa markkinoimaan kehitettiin oma mainoshahmo, Tohtori Tietovalta. Tämä esiintyi Vikstedtin piirtämissä mainoksissa mm. Suomen Kuvalehdessä. Mainoksia ilmestyi lehdessä viikoittain ja ne olivat muodoltaan hyvin vaihtelevia: välillä yksittäisiä kuvia, välillä sarjakuvia. Kirjalle tehtiin jopa mainosjingle, jonka nuotit painettiin mainokseen.
Mainossarjakuvien tekstit riimitteli pakinoitsija Olli, Väinö Nuorteva (1889–1967).
Minulla on kolmen Tohtori Tietovalta -mainossarjakuvan alkuperäispiirrokset. Kuten niistä näkyy, mainostuksessa mentiin sangen reteällä meiningillä: epätoivoinen mies on tekemässä itsemurhaa, kunnes tieto ( = kirjan ostaminen) pelastaa hänet ahdingosta.

Mainossarjakuva Suomen Kuvalehden joulunumerosta 51–52/1925.

Toisessa sarjakuvassa muistellaan tiedonhankinnan vaikeutta eri aikakausina. Tässä Vikstedtin piirrostaito nousee hienovaraisesti esiin kiireisenkin piirrosjäljen alta: antiikin Kreikkaa ja keskiaikaa käsittelevät piirrokset (ruudut 2–4) sisältävät tyylillisiä viiteitä kuvaamiensa aikakausien taidehistoriaan.
Kahdesta sarjakuvasta olen löytänyt julkaistut versiot selaamalla vanhoja Suomen Kuvalehtiä Kansalliskirjastossa. Kolmatta sarjakuvaa en ole löytänyt, se on kenties julkaistu jossain muualla. Olisin utelias saamaan selville, mitä sarjakuvan tekstit sanovat, sillä sarjakuvan kakkosrivi viittaa selvästikin piirroshistorian hahmoihin. Toisen rivin ensimmäisessä ruudussa on Eric Vasströmin Uuden Suomen Matti, 20-luvulla ilmestynyt, ensimmäinen suosittu suomalainen piirrossankari. Toisessa ruudussa puolestaan näyttäisi olevan Adamson, ruotsalaisen Oscar Jacobssonin (1889–1945) piirroshahmo, jota kopioitiin surutta myös Suomessa.
Mutta kuka on kolmannen ruudun hahmo? Joku taiteilija? Muu aikakauden merkkihenkilö?

*  *  *


Three original drawings to ads in the form of a comic strip, from the 1920's, by the cartoonist and illustrator Topi Vikstedt (1891–1930).

Pilapiirrosten (alaston)mallit

Bernard Partridge: pilapiirrosoriginaali "An Empty Victory", 27 x 35 cm, Punch 15.12.1915.

Pilapiirrokset ovat kuvina aina tunteneet ristivetoa kahteen suuntaan, ylös ja alas. Niiden juuret ovat kansanomaisessa käsityössä, niitä tekivät 1700–1800-luvuilla kaivertajat ja muut painotyöläiset, eivät akatemioissa opiskelleet kuvataiteilijat. Arvokkaammat kaunotaiteet halusivat sijoittaa itsensä kauas tällaisen rahvaanomaisen roskan yläpuolelle. Mutta alan kehittyessä vääjäämättä uudet tekijät halusivat kehittää työnsä jälkeä yhä hiotumpaan suuntaan – ja näin lähemmäs akateemista galleriataidetta. Eräät alan tutkijat ovat kritisoineet tällaista pyrkimystä kovinkin porvarilliseksi, että pilapiirrosten tulisi ammentaa tehonsa nimenomaan kansanomaisista juuristaan ja käyttää "tökerön" ja "amatöörimäisen" näköistä jälkeä tietoisesti hyväkseen yhteiskuntakritiikin keinona.
1900-luvun alun Englannissa toimi Punch-lehdessä kaksi pilapiirtäjää, jotka ovat hyviä esimerkkejä tästä kehityksestä: Linley Sambourne (1844–1910) ja Bernard Partridge (1861–1945). Heidän pilapiirroksensa ovat niin siroja ja teknisesti työstettyjä (molemmat lienevät käyttäneen mallivalokuvia töidensä pohjana), etteivät ne juuri eroa aikakauden akateemisten kuvataiteilijoiden "vakavammista" piirroksista.

Linley Sambourne poseeraa mallikuvissa itselleen, 1888 ja 1894.

Sambourne ja Partridge edustavat myös ensimmäistä lehtipiirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista työskennellä fotomekaanisesti: he olivat siis ensimmäisiä, jotka tekivät paperille tussipiirroksia, jotka valokuvattiin painamista varten. Kaltaiselleni piirroskeräilijälle he ovat siis ensimmäistä ikäluokkaa, jolta on saatavilla varsinaisia julkaistujen töiden originaalipiirroksia. (Tätä aikaisemmin ainoa tapa painaa kuvia oli kaivertaa ne laatalle, jolloin varsinaista paperilla olevaa "originaalia" ei synny.)
Partridgelta minulla on originaalipiirros ensimmäisen maailmansodan ajalta. Siinä aikakaudelle tyypillisesti on personoitu kansakunta naishahmoksi. Kuvateksteinä on:
- Keisarillinen kuvanveistäjä: "Haluan sinun poseeraavan jättimäiselle voitonpatsaalleni!"
- Germania: "Kyllä, herra – mutta voisinko saada ensin vähän jotain syötävää?"
Sambournelta minulla ei vielä toistaiseksi ole kokoelmissani piirrosta.
Mutta sen sijaan voin sanoa käyneeni hänen kotonaan.

Sambourne mallikuvassa ja valmis piirros, Punch, 1908.

Sambournen talo Lontoon Kensingtonissa on nimittäin museoitu. Se on sattumalta ainoita lontoolaisia koteja, jotka ovat säilyneet sisustukseltaan lähes täysin alkuperäisessä asussaan tuosta ajasta lähtien. Taulut ovat edelleen seinällä Sambournen niille valitsemilla paikoilla, ja niin edelleen. Suosittelen käyntiä. (Paikka on auki vain parina päivänä viikossa ja käynti vaatii ennakkovarauksen).
Opas yritti vakuutella, että talo edusti omalle aikakaudelleen vain "keskiluokkaa", mutta näyttää hyvin loisteliaalta nykykävijän silmiin... samassa naapurustossa asuu nykyään Cityn pankkiireja ja talojen hinnat alueella ovat nousseet yli kymmeneen miljoonaan puntaan.

Partridgen palvelija Otley mallikuvassa ja valmis piirros, 1901.

Sambournen piirrosten ohella museo esittelee tämän valokuvausharrastusta. Tämä kun tapasi ottaa piirroksiaan varten mallikuvia, joissa sai itse pukeutua rooliasuihin ja ilveillä. Hän puki ja patisti kameran eteen myös palveluskuntaansa, jotka todennäköisesti olivat asiasta vähemmän innoissaan.
Suoraan työhön liittyvien kuvien lisäksi Sambourne harrasti innokkaasti myös "taidevalokuvausta" – mikä tietystikin tarkoittaa alastomia nuoria naisia. Herra Sambourne oli kuulemma tässä harrastuksessaan kovinkin puuhakas, joten eipä ihme, että rouva Sambournen kuvaillaan usein olleen "vähän väsynyt" ja joutuneen vetäytymään huoneeseensa potemaan päänsärkyä.

Piirros, 1896 ja mallikuvat. Miesmallina piirtäjän poika Roy, naismallina Maud Easton.

Sambournen valokuvat teoksesta Public Artist, Private Passions – The World of Edward Linley Sambourne (Robin Simon, toim.), 2001.


*  *  *


The Victorian cartoonist Linley Sambourne extensively used photographs as reference for his drawings. He would pose himself and use his servants. Female subjects were usually photographed in the nude. The Sambourne house is currently a museum in London's Kensington.

Monitulkintainen Ansu

Pop-taiteilijat lainasivat pilakuvien ja sarjakuvien kerrontakeinoja maalaustaiteen käyttöön. Mutta historia tuntee vain muutamia pilapiirtäjiä, jotka ovat töissään tehneet saman siirtymän toiseen suuntaan: siirtyneet pilakuvista, yksioikoisesta käyttötaiteesta enemmän galleriataiteen suuntaan.

Kyse onkin jossain määrin päinvastaisista pyrkimyksistä: siinä missä galleriataide tarkoituksella pyrkii monitulkintaisuuteen ja saamaan katsojat pohtimaan merkitystään, pilapiirrosten perinteisenä ajatuksena on ollut viestittää sanomansa mahdollisimman selkeästi ja iskevästi. Pilakuvien viesti kiteytyy humoristiseen piikkiin, jonka tulisi olla niin terävä ja yksiselitteinen kuin mahdollista. (*)

Vain muutamat tekijät, sellaiset kuin Saul Steinberg, Ronald Searle, Quino ja Sempé, ovat pyrkineet luomaan kuvia, jotka selkeästi ovat pilapiirroksia, mutta joissa yksioikoisen humoristinen sanoma ei silti ole mikään itsestäänselvyys. Suomessa tähän vähälukuiseen joukkoon kuului, oikeastaan ainoana lajissaan, Ansu, eli Antero Halla (1936–2007).

(*) Juuri tämä ristiriita saattaa olla yksi osasyy siihen, miksi pilapiirroksilla, huumorisarjakuvilla ja komedialla laajemminkin on kestänyt niin kauan tulla hyväksytyksi "oikeana taiteena". Taidemaailmassa on perinteisesti arvostettu monitulkintaisuutta – huumorin parhaan tehon saavuttaminen taas vaatii yleensä sen karsimista pois. Aina välillä näkee, että huumoria kuitenkin arvioidaan tämän monitulkintaisuuden mittapuun mukaan, edellytetään, että hyvä teos ei saisi olla liian yksiselitteinen. Silloin minusta syyllistytään siihen, että käytetään arviointiin aivan väärää mittatikkua, joka ei tähän ilmaisumuotoon sovellu.

Ansun äärimmäiseen pelkistykseen pyrkivä tussiviiva oli selvää sukua Steinbergille. Tämän tavoin Ansu myös hyödynsi töissään kollaasimaisesti käyttöesineitä, kirjekuoria, leimoja, informaatiografiikkaa. Yhteistä on myös tapa assosioida yhteyksiä kuvallisten elementtien välillä lajityyppi- ja mittakaavaeroista piittaamatta: Ansun kuvissa viivakoodipalkista tulee haitari, sormenjäljestä aivot ja silmälasin pyöreät sangat rinnastuvat polkupyörään.

Steinbergia tiukemmin Ansu kuitenkin kuvissaan pitäytyi pilakuvien totutussa mekaniikassa sikäli, että ne rakenteellisesti aina tuntuivat perustuvan kahden erilaisen asian rinnastamiseen. Mutta siinä missä pilakuvan perinteinen tehtävä on käyttää tätä kontrastia huumorin synnyttämiseen, Ansun kuvissa humoristinen tulkinta oli vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Valokuva Olavi Järven kirjassa Parhaat pilapiirtäjämme (1979).

Oulussa 1936 syntynyt Halla opiskeli Ateneumin graafisella osastolla 1958-62. Opiskeluaikanaan hän löysi ilmaisumuodokseen pilapiirtämisen ja aloitti uransa kolmiruutuisella sarjakuvalla Lennu Tekniikan Maailmassa vuosina 1964–67. Sen jälkeen piirrokset pelkistyivät yhteen kuvaan. Ansu teki niitä säännöllisesti Suomen Kuvalehteen 1974–76 ja 1977 alkaen Helsingin Sanomiin. Sarjakuvien pariin Ansu palasi piirtämällä Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisen kesäkuussa 1989. Valtion taiteilijaeläkkeen hän sai 1997. 
Ansun piirrokset olivat aiheiltaan ajattomia mietelmiä. Kuvaavasti hän itse totesi pilapiirrosten olevan kuva-aforismeja ja sarjakuvien kuvanovelleja. Hän totesi myös työtavoistaan, että kuvista on riisuttava pois kaikki epäolennainen. Kuvan teknisen toteutuksen tulisi myös nousta kuvan aiheesta, eikä piirtäjän omista maneereista tai mieltymyksistä.

Yhteistä kaikille Ansun kuville on tekstittömyys. Ne tekivät niistä myös luontevasti kansainvälisiä. Ansulla oli lukuisia omia ja yhteisnäyttelyitä eri puolilla maailmaa. Hänen töistään julkaistiin kolme kokoelmakirjaa, joista ensimmäinen, 1979 ilmestynyt Go-go, palkittiin Belgian kansainvälisillä pilapiirrosfestivaaleilla vuoden parhaana pilapiirroskirjana. Ansun töitä palkittiin lisäksi ainakin myös Saksassa, Italiassa ja Japanissa.

Tämän kuvan idea ei aukene minulle. Jotain samankaltaisista koiran ja huonekalujen jaloissa?

Ansu ei ehkä koskaan saanut osakseen sellaista huomiota, jotka hänen työnsä olisivat ansainneet. Uran etenemistä ja maailmanvalloitusta saattoi osaltaan hidastaa myös se, että hänenkin kohtalokseen näytti koituvan niin monen taiteilijan turma, alkoholi.

Minulla on kokoelmissani kolme Ansun originaalia.

(Perustuu Sarjainfoon kirjoittamaani muistokirjoitukseen, 2007.)

*  *  *

Ansu, Antero Halla (1936–2007) did aphoristic cartoons in a style clearly influenced by Saul Steinberg.

Kevyttä kenttätutkimusta

Ronald Westrén-Dollin päiväämätön kuvituspiirros.

Kävelen sisään antikvariaattiin. Oven päällä seinällä roikkuu mustavalkoinen piirros. Sitä olisi voinut luulla painokuvaksi, mutta valkoinen korjauslakka erottui selvästi kellastuneesta paperista ja paljasti työn originaaliksi.
Työn on signeerannut on Ronald Westrén-Doll (1927–1980). Olin juuri hiljattain kuullut hänestä hurjia tarinoita hänet muistavilta kollegoilta. Uudessa Kuvalehdessä ja sen jälkeen Apu-lehdessä taittajana ja piirtäjänä toiminut, "Ronckiksi" kutsuttu Westrén-Doll oli jäänyt työtoverien mieleen kovana viinamäen miehenä, jopa aikana jolloin runsaskin alkoholin käyttö oli lehtialalla arkipäiväistä. Viinan viemänä taitava piirtäjä joutui sairaseläkkeelle jo nelikymppisenä.
Yksi hänestä kerrottu tarina oli, että Apu-lehden aikoinaan hänellä oli työhuoneessaan tapana heitellä puukkoa työhuoneen oveen. Arvattavin seurauksin: lopulta joku sisääntulija avasi oven juuri kun veitsi oli ilmassa. Vakavalta onnettomuudelta vältyttiin täpärästi, mutta jälkikäteen oli silti vähän vaikea selittää, että kyseessä ei ollut tarkoituksellinen hyökkäys ovesta tulijaa vastaan.

Westrén-Dollin piirros Olavi Järven kirjassa Parhaat pilapiirtäjämme (1979).

Alkoholi tuntuu värittäneen tämän löytämäni piirroksen matkaa itse taiteilijan jälkeenkin. Kysyn antikvariaatin pitäjältä, mikä taulu tämä on. Hän sanoo, että ei tiedä muuta, kuin että joku oli halunnut luopua siitä paria viiniryyppyä vastaan. Hän puolestaan voisi myydä sen "parin viinipullon hinnalla" eteenpäin. Tämä sopi minulle.
Alalle tyypilliseen tapaan piirroksessa ei ole tietoa, mihin tarkoitukseen se on tehty. Ainoastaan sen verran painomerkintöjä, että näkee, että se on julkaistu jossain. "16.10. ap" siinä lukee. Se lienee kuvan deadline, mutta ei vielä auta paljoa eteenpäin.
Sattumalta tällä kertaa kuitenkin piirroksen tunnistaminen onnistuu helposti.

Ilmari Turjan kirja Suuressa maassa ja pienessä (1957).

Netti kertoo Westrén-Dollin kuvittaneen noin tusinan verran kirjoja. Kun kuva on selvästi Kauko-itään liittyvä, katson Kansalliskirjaston tietokannasta, löytyykö Westrén-Dollin nimellä joku tämmöiseen aihepiiriin sopiva teos.
Löytyy. Ilmari Turjan kirja Suuressa maassa ja pienessä (1957), joka sisältää tekstejä hänen Kiinan-matkaltaan.
Uskon olevani oikeilla jäljillä. Etsin teoksen Helsingin kaupunginkirjaston tietokannasta ja jalkaudun pääkirjastoon Pasilaan, jolla on kirja varastossa. Etsitty piirros löytyy kirjasta saman tien. Koko tutkimustyö vie yhteensä alle puoli tuntia.

Westrén-Dollilta on Turjan kirjassa kymmenkunta piirrosta. Ne ovat tyyliltään hyvin vaihtelevia, joten oletan, että ne on tehty kuhunkin tekstiin erikseen, eikä kootusti tätä kirjaa varten. Joten voisi siis arvata, että kirjan jutut on ensin julkaistu yksitellen Uudessa kuvalehdessä, jonka päätoimittaja Turja oli.
Kävi siis hyvä tuuri. Vaikka piirroksessa ei ole julkaisumerkintää, eikä edes vuosilukua, sattumalta sen pystyi kuitenkin löytämään helposti. Useinkaan se ei ole yhtä helppoa. Laajan tuotannon tehneen piirtäjän merkkaamattoman piirroksen julkaisupaikan etsintä voi usein olla aivan silkkaa epätoivoista hakuammuntaa.

P.S. Westrén-Dollista löytyy valokuva Olavi Järven kirjasta Parhaat pilapiirtäjämme (joka ei aina lähdeteoksena ole valitettavasti tiedoiltaan kovin luotettava). Roncki näyttää kuvassa hurjalta kaverilta: kuin junarosvolta Villin lännen etsintäkuulutuksessa.

*  *  *

I picked up a cheap drawing by Ronald Westrén-Doll in a bookshop. It had no exact publication markings, but this time luckily identifying the drawing proved quite easy: it only took me half an hour to place it into a travel book by Ilmari Turja, published in 1957.

Ammattilainen ei ideaa odottele

Arvo "Tiikeri" Tigerstedtin originaalipiirros, tehty vappuaattona 1953.

"Luominen on 90% perspiraatiota, 10% inspiraatiota." Kun on deadline, niin silloin ammattilainen toimittaa tavaraa julkaistavaksi, oli sen tekoon sitten löytynyt varsinaista innostusta tai ei.
Aina silloin tällöin näkee piirroksia, joista huomaa, että nyt on tekijällä ollut todella kiire, tai ideat vähissä. Harvinaisen suorasukaisesti sen tekee tämä Helsingin Sanomien urheilusivujen piirtäjä Tiikerin (Arvo Tigerstedt, 1899-1969) piirros vuodelta 1953. Siinä Tiikeri sanoo suoraan lukijalle, että istuu vappuaattona töissä ilman ideaa, mutta mieli tekisi jo lähteä. Joten mikä neuvoksi? Ei muuta kuin kynä käteen ja hommiin. Alkaen sivun vasemmasta yläkulmasta Tiikeri alkaa jammailla mitä-sylki-suuhun-tuo -periaatteella vappuaiheisia tekstejä ja kuvia. Sitten kun hän pääsee tarpeeksi lähelle oikeaa alanurkkaa, hän päättäväisesti toteaa, että no niin, sivu on riittävän täynnä, eli piirros on valmis.
Ostin tämän Tiikerin sivun (pilkkahinnalla) eräästä huutokaupasta. Minua huvittaa ajatus, että kaikista Tiikerin piirroksista joku oli päättänyt kehystää tauluksi nimenomaan juuri tämän kiirerykäisyn.
Minulle tämä Tiikerin luonnosteleva tapa yhdistää tekstiä ja kuvaa tuo jotenkin mieleen tämän ajan omaelämäkerralliset sarjakuvablogit – ei kiireisyytensä takia, vaan tavassa, jolla se kuvaa piirtohetken välittömiä tunnelmia hyvin suoraan ja spontaanisti.

Arvo "Tiikeri" Tigerstedt, Helsingin Sanomien urheilusivujen pitkäaikainen pilapiirtäjä.

Huutokauppaan liittyy minulla myös eräs aiempi muisto Tiikeristä. Katselin erään toisen huutokaupan näyttelyssä Paasikivestä tehtyä karikatyyriä, jonka oli signeerannut Michael Tigerstedt. En juuri silloin varmaksi muistanut, mikä oli Tiikerin etunimi.
Asiaa pohtiessani huomasin, että sattumalta näyttelyyn oli samaan aikaan tutustumassa myös Wenzel Hagelstam. No siinähän on mies, jonka maineensa perusteella pitäisi tietää kaikki suomalaisesta taidehistoriasta, ajattelin. Rohkenin lähestyä häntä asiassa.

Wenzel ei tiennyt (tietenkään, tekee mieli sarkastisesti sanoa) mistään pilapiirtäjästä. ”Mutta tunnen kyllä hyvin Tigerstedtien suvun”, hän lisäsi auttavasti.

Näytin Paasikiven karikatyyrin ja sen signeerauksen. Sanoin, että muistaakseni Tiikerin nimi ei ollut Michael. ”Muistelisin, että hänellä olisi ollut suomenkielinen etunimi. Että se olisi ollut Arvo, tai jotain sinne päin.”

”Suomenkielinen etunimi?” Hagelstam hämmästeli. ”Ei, se ei kyllä kuulosta ainakaan niiltä Tigerstedteiltä, jotka minä tunnen.”

Tarkistin asian heti kotiin päästyäni. Tiikerin nimi siis tosiaankin oli Arvo Tigerstedt. Alleviivaanko tapauksen merkityksen huomauttamalla, että minä siis tiesin – noh, ainakin tässä asiassa – suomalaisesta piirroshistoriasta enemmän kuin Hagelstam?

Mikä vain osoittaa, että käyttökuvien historian tuntemus on tässä maassa sellaista autiomaata, että ei juuri ole ulkoisia auktoriteetteja, joiden tietämykseen voisi turvata. 

Jos joku asia tällä alalla kiinnostaa, pitää varautua siihen, että tieto siitä on kaivettava esiin itse.

Älä tee piirrokselle näin

Australialaisen pilapiirtäjä Norm Mitchellin (1920–1980) originaali. Mitchell oli Pat Oliphantin (s. 1935) oppi-isä.

Koska sarjakuvia, kuvituksia ja pilapiirroksia ei useinkaan ole osattu arvostaa oikeina taideteoksina, saa piirroskeräilijä tavan takaa törmätä piirroksiin, joita on kohdeltu huonosti.
Yleinen suuri koetinkivi keräilyharrastukselle on postilaitos. Posti kohtelee lähetyksiä kaikkea muuta kuin helläkätisesti, joten piirroksen turvallinen lähettäminen vaatii järeää paketointia. En tiedä, onko kyseessä useimmin kitsastelu lähetyskuluissa, vaiko hyväuskoisuus, tai aito tietämättömyys, mutta edelleenkin vastaan tulee lähetyksiä, joita ei ole välttämättä suojattu millään lailla: piirros on saatettu esimerkiksi laittaa aivan tavalliseen kirjekuoreen sellaiseen.
Keräilijän sydän ei suorastaan läikähtele runsaana lähimmäisenrakkaudesta, kun käteen annetaan vaikkapa tämän näköinen lähetys:

Tämä on oikea postista minulle ojennettu kirjekuori. Minä olin järkyttynyt. Tuskin se tilanne postin väellekään oli mikään ammattiylpeyden huippuhetki.
Jo päältä päin näki, että nyt on luvassa pahaa jälkeä myös kirjekuoren sisällä. Muotoa ei voi pitää kovin ihanteellisena piirrostavaran säilyttämiselle.
Tässä kunnossa olivat piirrokset – niitä oli useampia – kirjeen sisällä:

Mutta ei siinä vielä kaikki. Kansainvälinen postilaitos oli uurastanut lähetyksen kimpussa oikein urakalla – kirje oli tullut Australiasta asti – mutta kyllä myös piirrosten lähettäjä oli yltänyt melkoisen eeppiseen suoritukseen.
Pohtikaamme hetken, mitä voimme havaita seuraavasta kuvasta.

Piirroksen ostokuitti on niitattu kiinni originaaliin.
Kyllä vain, sanoin niitattu.
Varmemmaksi vakuudeksi myös koko piirrossatsi oli niitattu pinona yhteen ja kirjekuoreen kiinni.
Onko erikseen sanottava, että niin ei saisi tehdä?

Täältä siis näyttää piirroskuori, joka on kulkenut puolen maapallon ympäri au naturel, ilman suojapahveja. Mutta usein myös näkee, että vaikka jonkinlaista pahvia on käytetty, se on ollut vääränlaista: liian pehmeää ja taipuisaa, jotta se suojaisi sisältöä. Merkittävää ei ole, kuinka paksua pahvi on, vaan se, kuinka jämäkkää se on, kuinka paljon se suojaa taittumiselta ja kolhuilta.
Toinen asia sitten on piirrosten itsensä säilytys ja kohtelu. Mainitsin jo aiemmassa blogimerkinnässä, että minulla oleva Eero-Einari Nurmelan kansikuvapiirros on nurjalta puolelta täynnä liimatahroja.
En liioitellut sen huonoa kuntoa:

Ehkä on parempi olla ajattelematta, mitä nuo liimakemikaalit tekevät vuosien saatossa paperin rakenteelle.
En tiedä, ovatko juuri pilapiirtäjät erityisen epäonnisia tässä asiassa, mutta jostain syystä toinen piirtäjä, jolta olen nähnyt useita turmeltuja piirroksia, on amerikkalainen Paul Conrad (1924–2010), josta myös olen aiemmin kirjoittanut blogissa. Keräilijöiden käsissä on vain harvoja Conradin originaaleja – mikä saattaa olla hyväkin asia, päätellen siitä, miten niitä on kohdeltu.

Tämä on ensimmäinen kokoelmiini saama Conradin originaali. Siinä on lähes kaikkia niitä vikoja, joita paperitavaralle voi ilmetä: kuvan alaosa on saanut kosteutta ja on sen jäljiltä kupruilla. Kosteus on myös aiheuttanut homevaurioita. Homeläikkiä näkyy kuvan alaosassa ja erityisen tiheään vasemmalla istuvan hahmon ympärillä. Näiden lisäksi kuvan yläosan päälle on valunut jotain muuta nestettä, joka on aiheuttanut tahroja molemmissa laidoissa. Oikeassa laidassa se on levinnyt mustekynällä kirjoitetun omisteen päälle ja onnistunut liuottamaan musteen sinertäväksi lammikoksi.
Tämä kaikki kuitenkin kalpenee sille, mitä seuraaville löytämilleni Conradin piirroksille oli tapahtunut (niitä oli jälleen kerralla useampi kappale).

Tämän ymmärtäminen vaati jo hiukan pohdintaa, ennen kuin kykeni edes arvelemaan edellisen omistajan sielunelämää.
Ilmeisestikin säästääkseen rahaa kuvien kehystämisessä tämä keräilijä oli saanut "nerokkaan" idean: eikö piirroksia voisi lasin sijaan suojata... kontaktimuovilla!
Huomionarvoista on, että muovitusta ei ole tehty millään ammattilaisen laminointikoneella, vaan selvästikin käsin. Tuloksena on kotoisan ryppyinen muovitus, kuin koulukirjat ennen vanhaan.
Onko tarpeen todeta, että näinkään ei saisi tehdä? Ei, vaikka – ihmeen kaupalla – muovi on kuin onkin suojannut piirrosta jollain tavalla: kontaktimuovin liima ei ole sentään tuhonnut piirrosta sen näköiseksi, kuin Nurmelan piirroksen nurja puoli.
Piirroksille voi siis sattua kaikennäköistä. Ihan kaikkea en kuitenkaan minäkään kokoelmiini pelasta.
Tämä on JAKin pilapiirros, jonka joku ikuinen optimisti koetti myydä ebayllä:

* * *

Examples of some of the worst treated original drawings I've come across.

Purevia pilapiirroksia

Viime viikko on tuonut mukanaan paljon tekstiä ja monia piirroksia Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdystä aseellisesta hyökkäyksestä. Monilta piirtäjiltä on myös kysytty aiheesta kommenttia mediassa. Sarjakuvantekijät ry on listannut nettisivulleen linkkejä näihin kommentteihin.
Itsekin sain sanoa aiheesta sanasen Suomen Kuvalehdessä.
En ole tavannut ketään Charlie Hebdo -iskun uhreista. Toisen lehden veteraanin, Willemin kylläkin (joka sanoi oksentavansa lehden uusien sympatiseeraajien päälle).
Mutta ajattelin, että tämän blogin teemaan sopien voisin laittaa tähän jutun toisesta räävittömien pilakuvien tekijästä, englantilaisesta Gerald Scarfesta, jota haastattelin vuonna 2006. Nostaisin sen kautta esiin parikin huomiota pilapiirrosten voimakkaasta kulttuurisidonnaisuudesta ja erilaisista traditioista eri maissa: Scarfe tekee tunnetuista henkilöistä karikatyyrejä, jotka ovat täynnä verta ja ruumiin eritteitä. Suomessa sellaisia ei näe missään. Englannissa niitä julkaisee kaikista mahdollisista lehdistä establishmentin vankin tukipilari Sunday Times – ja tekijä itse saa viettää vanhanaikaisen herrasmiehen vaurasta elämää upeassa talossa Thamesin rannalla.

* * *

Gerald Scarfe: Margaret Thatcher leikkuukirveenä.

Englantilainen lehdistö tunnetaan maailmalla räväkkyydestään. Mutta hurjia voivat olla myös lehtien pilapiirtäjät: karikatyristi Gerald Scarfen piirroksissa veri ja ulosteet lentävät, niissä näytetään ujostelematta seksiä ja väkivaltaa kuvallisen kommentoinnin ja satiirin välikappaleina. Ja vaikka Scarfe aloittikin uransa 60-luvulla uskalluksestaan tunnetussa pilalehdessä Private Eye, nyt jo yli 35 vuoden ajan näitä rankkoja kuvia on julkaissut, hämmästyttävää kyllä, sunnuntainumerossaan The Times.

Piirrostensa perusteella Scarfea (s. 1936) voisi pitää melkoisena underground-miehenä. Kontrasti ei voisi olla yllättävämpi, kun tarjoutuu tilaisuus tavata hänet henkilökohtaisesti.

Scarfen talo sijaitsee kalliilla paikalla Lontoon Chelseassa, aivan Thamesin rannassa. Oven avaa sisäkkö, joka ottaa vieraan takin ja saattelee olohuoneeseen istumaan. Hetken odottelun jälkeen paikalle saapuu itse talon isäntä, joka laskeutuu alas portaita yläkerran työhuoneestaan. Olemus on hillitty ja puhetapa sivistynyt. Pitää oikein muistuttaa itselleen, että tässä on kuitenkin mies, joka juuri hiljattain on piirtänyt kuvan, jossa apinamaisesti tyypitelty George Bush kaikesta päätellen harrastaa seksiä sylikoiransa kanssa - joka on Tony Blair.

Gerald Scarfe: Tony Blairilla on verta käsissään Lähi-idässä.

 

Suomessa Scarfe tunnetaan ehkä parhaiten animaatioistaan. Niitä nähdään Kyllä, herra ministeri tv-sarjan tunnuksissa ja Pink Floydin musiikkielokuvassa The Wall. Nämä johtivat 90-luvulla Scarfen tekemään hahmosuunnittelua myös Disneyn animaatio-elokuvaan Hercules.

Scarfen ura on poikennut monilla taiteen aloilla veistoksista teatterisuunnitteluun, mutta elämäntyönsä hän on tehnyt ennen muuta kuvittajana, etenkin räävittömänä karikatyristinä.

Vastakulttuurin parissa uransa aloittanut Scarfe poimittiin 60-luvun puolivälissä piirtäjäksi Daily Mail -sanomalehteen ja sieltä edelleen muihin Britannian valtalehtiin. Hän sai tehtäväkseen harvinaisen paljon paikan päällä toteutettavaa kuvajournalismia: hän dokumentoi luonnoslehtiönsä kanssa Robert Kennedyn ja Richard Nixonin kampanjointia USA:n presidenttiehdokkuudesta, sai piirtäen seurata Beatlesejä Help-elokuvan kuvauksissa ja jopa käydä todistamassa Vietnamin sodan kaaosta.

Kuvittaja tekee piirroksia yleensä työhuoneessaan, tuottaa niitä omista mielikuvistaan sisältä ulos. Kuvajournalisti taas dokumentoi asioita ulkoa sisälle, pitää lähtökohtanaan havaintoaan siitä, miltä asiat näyttävät. Scarfe pohtii, että näissä lähestymistavoissa on kyllä vissi ero. Hän toteaa, että on kyllä aina pystynyt käsittelemään kauheita asioita symbolisesti piirroksissa, jotka syntyvät oman studion uumenissa – mutta kun kauhut todella olivat silmien edessä Vietnamissa, tuli eteen sekin hetki, ettei kaikkea nähtyä enää pystynyt piirtämään. "Mutta siitä lähtien se kokemus on kyllä ohjannut kaikkia niitä töitä, jotka sen jälkeen olen näistä aiheista tehnyt täällä työhuoneellani".

Pink Floyd. Scarfen varhaisempaa, psykedeelisempää tyyliä.

Piirrostyyli on vuosien mittaan kokenut Scarfen töissä melkoisia muutoksia. Alkuvuosien moniviivaisuus ja psykedeelisesti valuvat ihmishahmot ovat pelkistyneet tehokkaan lennokkaiksi viivapiirroksiksi, jotka nykyään useimmiten saavat tuekseen vesiväriä. Ne toistuvat lehdessä hyvin, pysyvät selkeinä hyvin pienessäkin koossa.

Satuin näkemään Scarfen originaalitöitä kerran näyttelyssä Lontoon National Portrait Galleryssä. Vaikka tyyli olikin niissä yksinkertaisen pelkistetty, oli töiden alkuperäiskoko valtava: kuvat oli tehty julistekokoon, jokainen niistä oli suuruusluokkaa 60 x 80 senttiä.

Näkemäni työt oli tehty varta vasten museon näyttelyyn, joten uskoin mittakaavan johtuvan niiden käyttötarkoituksesta. Vilkaisu Scarfen työhuoneeseen kuitenkin paljastaa jotain sangen yllättävää: hän tekee kaikki piirroksensa yhtä suureen kokoon, myöskin lehtiin tarkoitetut käyttökuvat.

Scarfen työpöydällä on avatussa paketissa pino suuria piirustusarkkeja. Vieraillessani joulukuussa 2006 hän on juuri piirtänyt Sunday Timesille kuvan, jossa presidentti Bush makaa vuoteessa, jonka peittona on tähtilippu ja päätylautana hautakivi, jossa lukee Irak. Sängyn jalkopäähän on käpertynyt puudeliksi piirretty Tony Blair.

Scarfe työhuoneessaan Lontoossa isokokoisen piirrosoriginaalin äärellä.

 

Samasta kuvasta kiirii pöydän vieressä lattialla viisi, kuusi keskeneräistä, hylättyä versiota. Scarfe kertoo tämän olevan hänelle tavanomainen työtapa: hän piirtää kuvansa suoraan musteella, ilman minkäänlaisia lyijykynäluonnoksia.

"Minun piirrokseni eivät lähde sormista, eivätkä ranteesta, vaan olkapäästä asti. Siksi piirrän kuvat seisten, suureen kokoon. Yleensä karikatyristit lisäävät kuvaamansa kohteen nenään pari senttiä - minä voin lisätä saman tien vaikka kokonaisen metrin".

Luonnostelematon työtapa juontaa Scarfen pyrkimyksestä välittää ajatuksensa mahdollisimman suoraan paperille. "Syötän ajatuksia aivojeni tietokoneeseen ja toivon, että se tulostuu automaattisesti kädestä ulos. Pyrin saamaan jonkinlaisen keskeisen tunteen, ensireaktion, heti ensimmäiseen kynänvetoon. Se pitää saada paperille välittömästi: ideat ovat kuin unia, jos niitä ei heti kirjaa talteen, ne haihtuvat olemattomiin".

Suoran työtavan hintana on, että virheisiin ei ole varaa. Kun ei tee luonnoksia, pitää idean kehittyessä tai lipsahduksen sattuessa aloittaa kuva alusta. "Tyypillisesti joudun tekemään piirroksen pariin kolmeen kertaan uudelleen. Tällä kertaa niitä tuli monta, kun kuvassa on kaksi hahmoa: vaikka sain ensin toisen lopulta oikein, silti jos toinen meni pieleen, meni kuva kokonaan uusiksi".

Tässäpä oppitunti nöyrästä työetiikasta, joka kelpaa monelle kuvittajalle malliksi: vaikka työtapa onkin spontaani ja jälki lennokasta, se ei silti tarkoita, että on tarpeen kelpuuttaa huolimatonta tai epätyydyttävää lopputulosta!

Gerald Scarfe: Prinsessa Diana ja julkisuus.

Scarfen karikatyyrit tunnetaan kovin pureviksi. Hän toteaa kuitenkin itse, että vuosien mittaan suora raaka hyökkäävyys on ehkä vaihtunut enemmänkin yleiseen naurunalaiseksi tekemiseen. Edelleen hän pohtii, että poliitikoille hirveinkin pilakuva tuntuu kuitenkin olevan mieluisampaa kuin jääminen kokonaan huomiotta. "Kuva on kuitenkin aina jonkinlainen huomionosoitus, siitä on tullut eräällä tavalla statuksen merkki".

Säännöllisesti ilmestyvissä sanomalehtipiirroksissa Scarfe näkee pitkäjänteisen vuorovaikutussuhteen piirtäjän ja lukijoiden välillä. Lukija oppii muistamaan ne piirteet, jotka piirtäjä nostaa kohteensa tunnusmerkiksi. "Eihän esimerkiksi Tony Blairillä oikeasti ole isoja korvia, mutta kun piirroksissa hänelle aina sellaiset tehtiin, oppivat ihmiset hänet niistä tunnistamaan. Lopulta pelkät valtavat korvat riittävät kertomaan ihmisille, että sillä tarkoitetaan Tony Blairiä".

Piirtäjä voi siis Scarfen mukaan näin johdatella lukijaa haluamaansa suuntaan. "Luulenpa, että jos niin haluaisi tehdä, voisi vähän kerrassaan edeten opettaa ihmisiä tunnistamaan vaikka kaksi päällekkäistä kolmiota Tony Blairiksi. Minusta joka tapauksessa karikatyyrissä on keskeisempää kuvata kohteensa luonnetta kuin varsinaista ulkonäköä".

Mutta pystyykö piirroksella sitten todella vaikuttamaan asioihin, muuttavatko ne oikeasti mitään - sitä Scarfe ei oikein usko. "Miljoonat ihmiset protestoivat Englannissa kaduilla Irakin sotaa vastaan, eikä sekään muuttanut mitään, joten miten sitten joku piirros. Se voi ehkä korkeintaan nostaa joitain asioita esiin, kiinnittää ihmisten huomiota".

"Minulle itselleni piirtäminen on terapiaa. Sairastelin paljon lapsena ja opin silloin ulkoistamaan pelkoni kuviksi. Se on minulle tapa käsitellä vaikeitakin asioita", Scarfe miettii. "Siten en myöskään täällä yksin piirtäessäni koskaan varsinaisesti ajattele lehden lukijoita. Joten kun töitäni joskus asetetaan näytteille, tuntuu se silloin hyvin paljastavalta. Tuntuu niin kuin siinä olisi silloin housut kintuissa".

Ei voi mitään, on pakko tunnustaa, että Englanti todella on melkoinen vanha sivistysvaltio: täällä räväkän rivo pilapiirtäjäkin voi kuitenkin olla sivistynyt, kaunopuheinen herrasmies.

* * *

Palanen Blair–Bush-pilapiirroksen hylätystä versiosta.

 

Edellä oleva juttu julkaistiin Kuvittaja-lehden numerossa 2/2008.

Kun Scarfe näytti lattialla olevat, kesken jääneet versiot Bush–Blair-piirroksesta, jotka oli aikeissa heittää roskiin, kysyin minä opportunistisesti: "Olisikohan minun mahdollista pelastaa noista yksi?"

Scarfe nappasi yhden kuvan, tarkasteli sitä kriittisesti ja sanoi: "Ei kokonaan." Sitten hän repi kuvan paloiksi. 

Scarfe otti yhden palasen ja siisti sen reunat saksilla: hän oli leikannut kuvasta irti puudeli-Blair -osuuden, jonka hän katsoi sen version onnistuneeksi osaksi. Sen hän ojensi minulle, huomauttaen, että ei yleensä tee näin. Sen uskon: gallerioissa Scarfen täydet originaalit voivat maksaa yli kymmenen tuhatta puntaa.