Julisteiden käsin maalatut luonnokset

Syksyn kuva-aiheisia kirjauutuuksia.

Olemme työhuoneella harmitelleet ulkomaisia kuvituskirjoja katsellessa, että Suomessa olisi useitakin käyttötaiteen tekijöitä, jotka hyvinkin ansaitsisivat töistään kirjan. Mutta valitettavasti täällä sellaiset markkina-alueen pienuudesta johtuen ovat hyvin harvinaista herkkua.
Siksi olikin ilahduttavaa nähdä, että syksyn kirjauutuudet toivat mukanaan peräti kolme teosta kuva-alan pitkän linjan veteraanien töistä.
Docendolta on tullut kirja nimeltä Suvaitsevaisuus Jarmo "Kätsy" Koivusen pilakuvista. Kätsyllä (s. 1938) tuli syksyllä täyteen 50 vuotta Ilta-Sanomien piirtäjänä. Kirja paljastaa, että hänelläkin piirrosten tyyli oli uran alkuvaiheessa niin eri näköinen, että niitä ei tietämättä tunnistaisi saman piirtäjän tekemiksi.
Tarusto / Alfamer on puolestaan julkaissut Jukka Vesterisen kirjoittaman kirjan Piirtäjän elämänviivat Osmo "Omppu" Omenamäen 75-vuotisjuhlan kunniaksi. Tämä ilahduttavan runsaalla kuva-aineistolla varustettu kirja osoittaa, että lähinnä postikorteistaan tunnettu Omenamäki on tehnyt hyvin laajan ja monipuolisen uran myös muun käyttötaiteen puolella: hän on tehnyt useita satoja kirjankansia ja myös mm. upean graafisia julisteita.
Kolmas suomalaista käyttötaidetta käsittelevä uutuuskirja puolestaan tulee niinkin kaukaa kuin Japanista.

Japanilainen PIE books ("pretty, impressive, entertaining") on julkaissut kirjan Erik Bruun – Finnish graphic designer. Teos sisältää osin samaa aineistoa kuin Grafian vuonna 2007 julkaisema Sulka ja kynä – Erik Bruunin julisteita ja käyttögrafiikkaa, mutta painottuu tätä enemmän Bruunin piirrettyihin töihin. Grafian kirjassa käsitellään laajalti myös Bruunin valokuvapohjaisia suunnittelutöitä.
(Söderströms muuten julkaisi saman kirjan ruotsiksi vuonna 2010 nimellä Fjädern och pennan. Bruun itse pitää tämän laitoksen värejä suomenkielistä versiota parempina. Vihje: jos tämä alunperin kallis kuvateos kiinnostaa, mutta puuttuu hyllystä, niin sitä varten kannattaa ehkä matkustaa Suomenlinnaan. Kirjoja on nimittäin ollut myynnissä kahvila Jääkellarissa paljon ovh:ta halvemmalla.)
Japanilaiset olivat keväällä viettäneet viikon Bruunin työhuoneella, käyden läpi hänen arkistojaan ja valokuvaten materiaalia.Sama aineisto kiehtoi minuakin: olin katsellut Grafian julkaisemaa kirjaa useaan otteeseen, mutta en aina ollut ymmärtänyt kaikkea näkemääni. Olin utelias saamaan tietää lisää.

Erik Bruunin käsin maalaamia luonnoksia Jaffa-julisteiksi.

Bruunin työt ovat kiinnostavia tapauksia kaltaiselleni käyttötaiteen alkuperäispiirrosten keräilijälle. Useimmista hänen tunnetuimmista töistään ei nimittäin ole olemassa "originaalia" sanan varsinaisessa merkityksessä. Bruunin kuuluisat mainosjulisteet kun on alunperin painettu litografioina, eli siis kivipainossa. Niissä Bruun useimmiten piirsi lopullisen kuvan suoraan painolaatalle.
Sekä Grafian kirja, että tämä uusi japanilainen kirja, kuitenkin paljastivat, että näiden valmiiden painotöiden pohjalla oli silti myös käsin paperille tehtyjä versioita. Guassilla maalattuja "luonnoksia". Käytän lainausmerkkejä, sillä vaikka osa kirjoihin kuvatuista luonnoksista on todella sangen karkeatekoisia (niitä löytyy etenkin tästä japanilaisesta kirjasta), niin osa puolestaan taas näyttää täysin valmiilta kuvilta, teksteineen kaikkineen.
Halusin tietää aiheesta lisää. Asian järjestämiseen meni yli kaksi vuotta (kiinnostukseni oli virinnyt siis jo paljon ennen tätä japanilaisten kirjaa), mutta lopulta sain kuin sainkin audienssin vierailla Bruunien upeassa kodissa Suomenlinnassa.

Jaffa-juliste, jonka guassilla maalattua luonnosta sain pidellä käsissäni.

Hämmästyttävän vireässä kunnossa ollut Bruun, 89, esitteli erilaisia luonnoksiaan. Niitä oli ainakin kolmea eri päätyyppiä: Pieniä, noin postikortin kokoisia idealuonnoksia, joissa tekstit oli yleensä mallinnettu vain viitteellisesti. Vähän suurempia, noin A4-kokoisia luonnoksia, jotka olivat jo hyvin viimeistellyn näköisiä: kuva-aiheet oli tehty huolellisesti ja tekstit kuvattu tarkasti paikoilleen käsin.
Tämän tasoisina luonnoksina – toisin sanoen siis käsintehtyinä maalauksina – sain pidellä käsissäni mm. yhtä kuuluisaa Jaffa-julistetta ja "lohilentokone"-julistetta, jonka valmista versiota on käytetty myös japanilaisen kirjan kannessa. Molemmissa oli jo luonnosversiossa mukana yllättävän pitkälti valmiin julisteen yksityiskohdat ja tekstuurit.
Hämmentävin oli kuitenkin kolmas luonnostyyppi: ne, jotka kirjassa olivat näyttäneet täysin valmiilta julisteilta. Sitä ne tavallaan olivatkin: Bruun paljasti, että joihinkin projekteihin, etenkin sellaisiin, jotka eivät olleet tilaustöitä, vaan joita hän itse yritti saada myytyä asiakkaalle, hän oli tehnyt käsin myös mallin valmiista julisteesta. Eli siis maalannut kuvan käsin 70 x 100 cm julistekokoon.
(Minullahan on yksi tämän kaltainen työ Erkki Tantulta, 70 x 100 kokoon maalattu Seitsemän veljeksen mainosjuliste).

Valmiiseen 70 x 100 cm julistekokoon maalattu "luonnos".

Niin, minähän olin tietenkin liikkeellä myös tällä reissulla keräilymielessä. Ja sainkin myös hankittua kokoelmiini komean lisän. Sain esimerkit Bruunin kahdesta luonnostyypistä: postikortin kokoisesta idealuonnoksesta ja A4-kokoisesta viimeistellymmästä luonnoksesta.
Molemmat on tehty vuonna 1971 ja olivat esityksiä luonnonsuojeluaiheiseksi julistesarjaksi. Nämä julisteet olivat Bruunin oma idea, eikä niitä koskaan toteutettu valmiiksi asti.
Tällaista käsityötä siis vaati jo pelkästään ideoiden esittelyyn julistegraafikon homma aikana ennen tietokoneita.

Kaksi käsintehtyä luonnosta ympäristöaiheiseksi julistesarjaksi vuodelta 1971.

*  *  *


Erik Bruun (b. 1926) is a Finnish graphic designer with a long and varied career, but best known for his iconic poster designs.
Most of Bruun's illustrated posters were printed as lithographs, so they don't have "original drawings" as such. Bruun developed such a close working relationship with the printers, that he would draw the finished image directly on the printing plates himself.
The closest thing to a paper original he'd have would be idea sketches, or prelims. These would vary in size and precision: he could just do postcard-sized rough sketches, or more elaborate letter sheet size sketches. For a few projects, he would also hand-paint a full size mock-up of the finished poster.

Pilapiirtäjien vihaamat lastenkirjat

John Tennielin "luonnos" pääministeri Disraelin muistokuvaan, 1881.

Kirjoitin aiemmin Punch-lehden piirtäjistä Linley Sambournesta ja Bernard Partridgesta. Totesin, että he edustivat ensimmäistä piirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista saada piirroksensa painettua fotomekaanisesti, siis paperilta valokuvattuina. Ensimmäistä sukupolvea, joilta näin muodoin on olemassa varsinaisia "originaalipiirroksia".
Minulla on kuitenkin myös, eräänlaisena piirrosoriginaalien keräilyn loogisena alkupisteenä, kokoelmissa eräs työ heidän maineikkaalta edeltäjältään.

Sir John Tenniel (1820–1914) noin vuonna 1904. Kuva: National Portrait Gallery.

John Tenniel (1820–1914) toimi Punch-lehden piirtäjänä yli viisikymmentä vuotta, alkaen vuodesta 1850. Lehti oli perustettu vuonna 1840 ja antoi pian ilmestymisensä jälkeen englannin kieleen sen nykymerkityksen sanalle cartoon. Alunperin termi tarkoittaa maalauksen tai freskon luonnosta. Vuonna 1845 rakennettiin Englannin parlamenttitalo ja pidettiin suunnittelukilpailu seinämaalauksista rakennusta koristamaan. Punch-lehti tarjosi aiheeseen oman satiirisen versionsa: tässä meidän cartoonimme parlamentille.
Tenniel siis piirsi pilakuvia ennen fotomekaniikkaa. Hänen piirroksensa painettiin kaiverruksina – joku painoalan käsityöläinen siis toteutti varsinaisen painolaatan annetun luonnoksen pohjalta. Minulla on lyijykynäluonnos Tennielin piirrokseen, joka on tehty pääministeri Benjamin Disraelin kuoleman johdosta vuonna 1881. (Disraelin arvonimenä oli Beaconsfieldin jaarli, joten siksi tuo on se nimi, joka on piirrokseen merkitty). Painetusta, kaiverretusta lopputuloksesta minulla on vain huonolaatuinen, kuvapankista löytynyt kuva.

Tennielin piirroksen painettu versio.

En ole täysin varma, miten Tenniel työskenteli: antoiko hän kaivertajalle tosiaankin paperille tehdyn luonnoksen, vai olisiko hän mahdollisesti luonnostellut suoraan kaiverrettavalle levylle. Siinä tapauksessa tämä lyijykynäpiirros saattaisi olla vasta jälkeenpäin tehty toisinto – sellaisiakin Tennielin tiedetään nimittäin tehneen. Ainakaan kuvassa ei nykymielessä ole mitään "luonnosmaista": siinä on piirretty jokikinen sävytysviiva tarkasti paikoilleen, lyijykynä ei missään vaiheessa ole tehnyt siksakkia, tai pelkistänyt sävytystä pelkäksi valööripinnaksi, tyyliin "tämänsävyistä aluetta tänne taustalle".
Alkuperäisyyteen viittaisi myös se, että saadessani taulun käsiini sen taakse oli kiinnitetty, ei vain kellastunut, vaan rusehtunut paperi, jossa luki "original sketch for Punch". Käsiala näyttäisi olevan Tennielin itsensä – ja paperin väri näyttää uskottavasti siltä, että päiväyksensä mukaisesti se tosiaan on ollut kiinni taulun takana vuodesta 1881 asti.

Kehystytin kuvan uudelleen ja halusin myös tämän kuvan otsikon ja Tennielin signeerauksen mukaan lasin alle. Pohdin, että en kyllä pysty irrottamaan lappua puisesta taustalevystä. Entä pystyisinkö jotenkin leikkaamaan puulevyä pienemmäksi hajottamatta sitä lastuiksi?
Vastaus: levy oli niin hapertunutta, että, yllättävää kyllä, sitä pystyi leikkaamaan Fiskarsin saksilla.

Vaikka Tenniel tekikin monikymmenvuotisen uran pilapiirtäjänä, se ei kuitenkaan ole se syy, miksi maailma tuntee hänen nimensä ja kynänjälkensä vielä tänäkin päivänä. Ei: kaikki Tennielin pilapiirrokset ovat jääneet sen varjoon, että lehtitöidensä sivussa hän tuli myös kuvittaneeksi kaksi pientä lastenkirjaa. Ne nimittäin olivat Liisa ihmemaassa (1865) ja Liisa peilimaailmassa (1871).
Mikä erikoisinta, puolta vuosisataa myöhemmin Tennielin seuraaja koki lähes täysin samanlaisen kohtalon. 

Ernest Shepard (1879–1976) noin vuonna 1970.

Linley Sambournen ja Bernard Partridgen jälkeen Punchin pääpiirtäjäksi nousi vuosiksi 1945–1954 Ernest Shepard (1879–1976). Myös hän piirsi poliittisia pilapiirroksia yli viidenkymmenen vuoden ajan – ja myös hänellä koko muu tuotanto jäi parin lastenkirjakuvituksen varjoon. Shepardilla nuo kirjat olivat Nalle Puh (1926), Nalle Puh rakentaa talon (1928) ja Kaislikossa suhisee (1931).
Shepardin sanotaan vanhoilla päivillään – ja hän eli todella vanhaksi, lähes satavuotiaaksi – olleen hyvin nyreä siitä, että kaikki kiinnittivät huomiota vain Puh-kuviin ja sivuuttivat hänen muut työnsä.
Myös Ernest Shepardilta, jonka Puh-piirrosten hinnat lasketaan sadoissa tuhansissa punnissa, minulla on yksi originaalipiirros. Tämä ei tietenkään ole Puhista, mutta kuitenkin samalta aikakaudelta, jolloin hän kuvitti nuo lastenkirjojen tulevat klassikot.
Minulla oleva piirros on kuvitus vuodelta 1933 olevaan kirjaan Everybody's Lamb, joka on kokoelma Charles Lambin (1775–1834) kirjoituksia.

Ernest Shepardin kuvitusoriginaali vuodelta 1933. Piirros teokseen Everybody's Lamb.

Shepardin kuollessa hänen todettiin olleen viimeinen jäljellä ollut vuosisadan vaihteen klassisen tussipiirrostyylin jatkaja. Ja tussipiirroksissa hän todellakin on omimmillaan: minusta on suuri sääli, että useimmiten hänen Puh-kuviaan näkee hänen vanhalla iällään värittäminä versioina. Niissä on pilattu alkuperäisten mustavalkoisten kuvien herkkyys.

Jälkikirjoitus. Kun Lontoossa toiminut (sittemmin jo ovensa sulkenut) pilapiirrosgalleria piti vuonna 2006 näyttelyn Shepardin poliittisista pilakuvista, he antoivat näyttelylle nimeksi "Mies joka vihasi Puhia".


*  *  *


Original art from two artists who both drew political cartoons for over fifty years, but whose all other work was overshadowed by illustrations done for children's books. John Tenniel (1820–1914) illustrated Alice in Wonderland (1865) and Ernest Shepard (1979–1976) illustrated Winnie the Pooh (1926) and Wind in the Willows (1931).

Mainossarjakuvia 1920-luvulta

Topi Vikstedt... alle nelikymppisenä.

Tämän blogin ensimmäinen teksti käsitteli Topi Vikstedtiä, 1920-luvun maineikkainta suomalaista piirtäjää. Sarjainfossa 2/2015 on Ville Hännisen kirjoittama artikkeli Vikstedtissä. Siinä minua hätkähdytti etenkin valokuva, jota en ollut ennen nähnyt. Vikstedt näyttää kuvassa reilusti yli viisikymppiseltä. Se on huomionarvoista, koska hän kuoli 39-vuotiaana.
Nuorena (1891–1930) kuoleminen ei ehkä sittenkään tullut täytenä yllätyksenä, jos keho uupui ja ikääntyi tuommoista tahtia.

Originaali on signeerattu 1926, mutta sarjakuva löytyy painettuna Suomen Kuvalehden numerosta 21/1927.

Sarjainfon artikkeli mainitsee Otavan Pienen tietosanakirjan (1925–1928) mainoskuvitukset. Kyseessä oli lyhennetty, populäärimpi versio Otavan ja WSOY:n yhdessä julkaisemasta arvovaltaisesta Tietosanakirjasta (1909–1922).
Pientä tietosanakirjaa markkinoimaan kehitettiin oma mainoshahmo, Tohtori Tietovalta. Tämä esiintyi Vikstedtin piirtämissä mainoksissa mm. Suomen Kuvalehdessä. Mainoksia ilmestyi lehdessä viikoittain ja ne olivat muodoltaan hyvin vaihtelevia: välillä yksittäisiä kuvia, välillä sarjakuvia. Kirjalle tehtiin jopa mainosjingle, jonka nuotit painettiin mainokseen.
Mainossarjakuvien tekstit riimitteli pakinoitsija Olli, Väinö Nuorteva (1889–1967).
Minulla on kolmen Tohtori Tietovalta -mainossarjakuvan alkuperäispiirrokset. Kuten niistä näkyy, mainostuksessa mentiin sangen reteällä meiningillä: epätoivoinen mies on tekemässä itsemurhaa, kunnes tieto ( = kirjan ostaminen) pelastaa hänet ahdingosta.

Mainossarjakuva Suomen Kuvalehden joulunumerosta 51–52/1925.

Toisessa sarjakuvassa muistellaan tiedonhankinnan vaikeutta eri aikakausina. Tässä Vikstedtin piirrostaito nousee hienovaraisesti esiin kiireisenkin piirrosjäljen alta: antiikin Kreikkaa ja keskiaikaa käsittelevät piirrokset (ruudut 2–4) sisältävät tyylillisiä viiteitä kuvaamiensa aikakausien taidehistoriaan.
Kahdesta sarjakuvasta olen löytänyt julkaistut versiot selaamalla vanhoja Suomen Kuvalehtiä Kansalliskirjastossa. Kolmatta sarjakuvaa en ole löytänyt, se on kenties julkaistu jossain muualla. Olisin utelias saamaan selville, mitä sarjakuvan tekstit sanovat, sillä sarjakuvan kakkosrivi viittaa selvästikin piirroshistorian hahmoihin. Toisen rivin ensimmäisessä ruudussa on Eric Vasströmin Uuden Suomen Matti, 20-luvulla ilmestynyt, ensimmäinen suosittu suomalainen piirrossankari. Toisessa ruudussa puolestaan näyttäisi olevan Adamson, ruotsalaisen Oscar Jacobssonin (1889–1945) piirroshahmo, jota kopioitiin surutta myös Suomessa.
Mutta kuka on kolmannen ruudun hahmo? Joku taiteilija? Muu aikakauden merkkihenkilö?

*  *  *


Three original drawings to ads in the form of a comic strip, from the 1920's, by the cartoonist and illustrator Topi Vikstedt (1891–1930).

Pilapiirrosten (alaston)mallit

Bernard Partridge: pilapiirrosoriginaali "An Empty Victory", 27 x 35 cm, Punch 15.12.1915.

Pilapiirrokset ovat kuvina aina tunteneet ristivetoa kahteen suuntaan, ylös ja alas. Niiden juuret ovat kansanomaisessa käsityössä, niitä tekivät 1700–1800-luvuilla kaivertajat ja muut painotyöläiset, eivät akatemioissa opiskelleet kuvataiteilijat. Arvokkaammat kaunotaiteet halusivat sijoittaa itsensä kauas tällaisen rahvaanomaisen roskan yläpuolelle. Mutta alan kehittyessä vääjäämättä uudet tekijät halusivat kehittää työnsä jälkeä yhä hiotumpaan suuntaan – ja näin lähemmäs akateemista galleriataidetta. Eräät alan tutkijat ovat kritisoineet tällaista pyrkimystä kovinkin porvarilliseksi, että pilapiirrosten tulisi ammentaa tehonsa nimenomaan kansanomaisista juuristaan ja käyttää "tökerön" ja "amatöörimäisen" näköistä jälkeä tietoisesti hyväkseen yhteiskuntakritiikin keinona.
1900-luvun alun Englannissa toimi Punch-lehdessä kaksi pilapiirtäjää, jotka ovat hyviä esimerkkejä tästä kehityksestä: Linley Sambourne (1844–1910) ja Bernard Partridge (1861–1945). Heidän pilapiirroksensa ovat niin siroja ja teknisesti työstettyjä (molemmat lienevät käyttäneen mallivalokuvia töidensä pohjana), etteivät ne juuri eroa aikakauden akateemisten kuvataiteilijoiden "vakavammista" piirroksista.

Linley Sambourne poseeraa mallikuvissa itselleen, 1888 ja 1894.

Sambourne ja Partridge edustavat myös ensimmäistä lehtipiirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista työskennellä fotomekaanisesti: he olivat siis ensimmäisiä, jotka tekivät paperille tussipiirroksia, jotka valokuvattiin painamista varten. Kaltaiselleni piirroskeräilijälle he ovat siis ensimmäistä ikäluokkaa, jolta on saatavilla varsinaisia julkaistujen töiden originaalipiirroksia. (Tätä aikaisemmin ainoa tapa painaa kuvia oli kaivertaa ne laatalle, jolloin varsinaista paperilla olevaa "originaalia" ei synny.)
Partridgelta minulla on originaalipiirros ensimmäisen maailmansodan ajalta. Siinä aikakaudelle tyypillisesti on personoitu kansakunta naishahmoksi. Kuvateksteinä on:
- Keisarillinen kuvanveistäjä: "Haluan sinun poseeraavan jättimäiselle voitonpatsaalleni!"
- Germania: "Kyllä, herra – mutta voisinko saada ensin vähän jotain syötävää?"
Sambournelta minulla ei vielä toistaiseksi ole kokoelmissani piirrosta.
Mutta sen sijaan voin sanoa käyneeni hänen kotonaan.

Sambourne mallikuvassa ja valmis piirros, Punch, 1908.

Sambournen talo Lontoon Kensingtonissa on nimittäin museoitu. Se on sattumalta ainoita lontoolaisia koteja, jotka ovat säilyneet sisustukseltaan lähes täysin alkuperäisessä asussaan tuosta ajasta lähtien. Taulut ovat edelleen seinällä Sambournen niille valitsemilla paikoilla, ja niin edelleen. Suosittelen käyntiä. (Paikka on auki vain parina päivänä viikossa ja käynti vaatii ennakkovarauksen).
Opas yritti vakuutella, että talo edusti omalle aikakaudelleen vain "keskiluokkaa", mutta näyttää hyvin loisteliaalta nykykävijän silmiin... samassa naapurustossa asuu nykyään Cityn pankkiireja ja talojen hinnat alueella ovat nousseet yli kymmeneen miljoonaan puntaan.

Partridgen palvelija Otley mallikuvassa ja valmis piirros, 1901.

Sambournen piirrosten ohella museo esittelee tämän valokuvausharrastusta. Tämä kun tapasi ottaa piirroksiaan varten mallikuvia, joissa sai itse pukeutua rooliasuihin ja ilveillä. Hän puki ja patisti kameran eteen myös palveluskuntaansa, jotka todennäköisesti olivat asiasta vähemmän innoissaan.
Suoraan työhön liittyvien kuvien lisäksi Sambourne harrasti innokkaasti myös "taidevalokuvausta" – mikä tietystikin tarkoittaa alastomia nuoria naisia. Herra Sambourne oli kuulemma tässä harrastuksessaan kovinkin puuhakas, joten eipä ihme, että rouva Sambournen kuvaillaan usein olleen "vähän väsynyt" ja joutuneen vetäytymään huoneeseensa potemaan päänsärkyä.

Piirros, 1896 ja mallikuvat. Miesmallina piirtäjän poika Roy, naismallina Maud Easton.

Sambournen valokuvat teoksesta Public Artist, Private Passions – The World of Edward Linley Sambourne (Robin Simon, toim.), 2001.


*  *  *


The Victorian cartoonist Linley Sambourne extensively used photographs as reference for his drawings. He would pose himself and use his servants. Female subjects were usually photographed in the nude. The Sambourne house is currently a museum in London's Kensington.

Kevyttä kenttätutkimusta

Ronald Westrén-Dollin päiväämätön kuvituspiirros.

Kävelen sisään antikvariaattiin. Oven päällä seinällä roikkuu mustavalkoinen piirros. Sitä olisi voinut luulla painokuvaksi, mutta valkoinen korjauslakka erottui selvästi kellastuneesta paperista ja paljasti työn originaaliksi.
Työn on signeerannut on Ronald Westrén-Doll (1927–1980). Olin juuri hiljattain kuullut hänestä hurjia tarinoita hänet muistavilta kollegoilta. Uudessa Kuvalehdessä ja sen jälkeen Apu-lehdessä taittajana ja piirtäjänä toiminut, "Ronckiksi" kutsuttu Westrén-Doll oli jäänyt työtoverien mieleen kovana viinamäen miehenä, jopa aikana jolloin runsaskin alkoholin käyttö oli lehtialalla arkipäiväistä. Viinan viemänä taitava piirtäjä joutui sairaseläkkeelle jo nelikymppisenä.
Yksi hänestä kerrottu tarina oli, että Apu-lehden aikoinaan hänellä oli työhuoneessaan tapana heitellä puukkoa työhuoneen oveen. Arvattavin seurauksin: lopulta joku sisääntulija avasi oven juuri kun veitsi oli ilmassa. Vakavalta onnettomuudelta vältyttiin täpärästi, mutta jälkikäteen oli silti vähän vaikea selittää, että kyseessä ei ollut tarkoituksellinen hyökkäys ovesta tulijaa vastaan.

Westrén-Dollin piirros Olavi Järven kirjassa Parhaat pilapiirtäjämme (1979).

Alkoholi tuntuu värittäneen tämän löytämäni piirroksen matkaa itse taiteilijan jälkeenkin. Kysyn antikvariaatin pitäjältä, mikä taulu tämä on. Hän sanoo, että ei tiedä muuta, kuin että joku oli halunnut luopua siitä paria viiniryyppyä vastaan. Hän puolestaan voisi myydä sen "parin viinipullon hinnalla" eteenpäin. Tämä sopi minulle.
Alalle tyypilliseen tapaan piirroksessa ei ole tietoa, mihin tarkoitukseen se on tehty. Ainoastaan sen verran painomerkintöjä, että näkee, että se on julkaistu jossain. "16.10. ap" siinä lukee. Se lienee kuvan deadline, mutta ei vielä auta paljoa eteenpäin.
Sattumalta tällä kertaa kuitenkin piirroksen tunnistaminen onnistuu helposti.

Ilmari Turjan kirja Suuressa maassa ja pienessä (1957).

Netti kertoo Westrén-Dollin kuvittaneen noin tusinan verran kirjoja. Kun kuva on selvästi Kauko-itään liittyvä, katson Kansalliskirjaston tietokannasta, löytyykö Westrén-Dollin nimellä joku tämmöiseen aihepiiriin sopiva teos.
Löytyy. Ilmari Turjan kirja Suuressa maassa ja pienessä (1957), joka sisältää tekstejä hänen Kiinan-matkaltaan.
Uskon olevani oikeilla jäljillä. Etsin teoksen Helsingin kaupunginkirjaston tietokannasta ja jalkaudun pääkirjastoon Pasilaan, jolla on kirja varastossa. Etsitty piirros löytyy kirjasta saman tien. Koko tutkimustyö vie yhteensä alle puoli tuntia.

Westrén-Dollilta on Turjan kirjassa kymmenkunta piirrosta. Ne ovat tyyliltään hyvin vaihtelevia, joten oletan, että ne on tehty kuhunkin tekstiin erikseen, eikä kootusti tätä kirjaa varten. Joten voisi siis arvata, että kirjan jutut on ensin julkaistu yksitellen Uudessa kuvalehdessä, jonka päätoimittaja Turja oli.
Kävi siis hyvä tuuri. Vaikka piirroksessa ei ole julkaisumerkintää, eikä edes vuosilukua, sattumalta sen pystyi kuitenkin löytämään helposti. Useinkaan se ei ole yhtä helppoa. Laajan tuotannon tehneen piirtäjän merkkaamattoman piirroksen julkaisupaikan etsintä voi usein olla aivan silkkaa epätoivoista hakuammuntaa.

P.S. Westrén-Dollista löytyy valokuva Olavi Järven kirjasta Parhaat pilapiirtäjämme (joka ei aina lähdeteoksena ole valitettavasti tiedoiltaan kovin luotettava). Roncki näyttää kuvassa hurjalta kaverilta: kuin junarosvolta Villin lännen etsintäkuulutuksessa.

*  *  *

I picked up a cheap drawing by Ronald Westrén-Doll in a bookshop. It had no exact publication markings, but this time luckily identifying the drawing proved quite easy: it only took me half an hour to place it into a travel book by Ilmari Turja, published in 1957.

Ammattilainen ei ideaa odottele

Arvo "Tiikeri" Tigerstedtin originaalipiirros, tehty vappuaattona 1953.

"Luominen on 90% perspiraatiota, 10% inspiraatiota." Kun on deadline, niin silloin ammattilainen toimittaa tavaraa julkaistavaksi, oli sen tekoon sitten löytynyt varsinaista innostusta tai ei.
Aina silloin tällöin näkee piirroksia, joista huomaa, että nyt on tekijällä ollut todella kiire, tai ideat vähissä. Harvinaisen suorasukaisesti sen tekee tämä Helsingin Sanomien urheilusivujen piirtäjä Tiikerin (Arvo Tigerstedt, 1899-1969) piirros vuodelta 1953. Siinä Tiikeri sanoo suoraan lukijalle, että istuu vappuaattona töissä ilman ideaa, mutta mieli tekisi jo lähteä. Joten mikä neuvoksi? Ei muuta kuin kynä käteen ja hommiin. Alkaen sivun vasemmasta yläkulmasta Tiikeri alkaa jammailla mitä-sylki-suuhun-tuo -periaatteella vappuaiheisia tekstejä ja kuvia. Sitten kun hän pääsee tarpeeksi lähelle oikeaa alanurkkaa, hän päättäväisesti toteaa, että no niin, sivu on riittävän täynnä, eli piirros on valmis.
Ostin tämän Tiikerin sivun (pilkkahinnalla) eräästä huutokaupasta. Minua huvittaa ajatus, että kaikista Tiikerin piirroksista joku oli päättänyt kehystää tauluksi nimenomaan juuri tämän kiirerykäisyn.
Minulle tämä Tiikerin luonnosteleva tapa yhdistää tekstiä ja kuvaa tuo jotenkin mieleen tämän ajan omaelämäkerralliset sarjakuvablogit – ei kiireisyytensä takia, vaan tavassa, jolla se kuvaa piirtohetken välittömiä tunnelmia hyvin suoraan ja spontaanisti.

Arvo "Tiikeri" Tigerstedt, Helsingin Sanomien urheilusivujen pitkäaikainen pilapiirtäjä.

Huutokauppaan liittyy minulla myös eräs aiempi muisto Tiikeristä. Katselin erään toisen huutokaupan näyttelyssä Paasikivestä tehtyä karikatyyriä, jonka oli signeerannut Michael Tigerstedt. En juuri silloin varmaksi muistanut, mikä oli Tiikerin etunimi.
Asiaa pohtiessani huomasin, että sattumalta näyttelyyn oli samaan aikaan tutustumassa myös Wenzel Hagelstam. No siinähän on mies, jonka maineensa perusteella pitäisi tietää kaikki suomalaisesta taidehistoriasta, ajattelin. Rohkenin lähestyä häntä asiassa.

Wenzel ei tiennyt (tietenkään, tekee mieli sarkastisesti sanoa) mistään pilapiirtäjästä. ”Mutta tunnen kyllä hyvin Tigerstedtien suvun”, hän lisäsi auttavasti.

Näytin Paasikiven karikatyyrin ja sen signeerauksen. Sanoin, että muistaakseni Tiikerin nimi ei ollut Michael. ”Muistelisin, että hänellä olisi ollut suomenkielinen etunimi. Että se olisi ollut Arvo, tai jotain sinne päin.”

”Suomenkielinen etunimi?” Hagelstam hämmästeli. ”Ei, se ei kyllä kuulosta ainakaan niiltä Tigerstedteiltä, jotka minä tunnen.”

Tarkistin asian heti kotiin päästyäni. Tiikerin nimi siis tosiaankin oli Arvo Tigerstedt. Alleviivaanko tapauksen merkityksen huomauttamalla, että minä siis tiesin – noh, ainakin tässä asiassa – suomalaisesta piirroshistoriasta enemmän kuin Hagelstam?

Mikä vain osoittaa, että käyttökuvien historian tuntemus on tässä maassa sellaista autiomaata, että ei juuri ole ulkoisia auktoriteetteja, joiden tietämykseen voisi turvata. 

Jos joku asia tällä alalla kiinnostaa, pitää varautua siihen, että tieto siitä on kaivettava esiin itse.

Saanko nimmarin?

Ensimmäisen suomalaisen sarjakuva-albumin piirtäjän Ilmari Vainion (ei sukua) omistuskirjoitus hänen 40 vuotta myöhemmin kirjoittamassaan Partiopoikain käsikirjassa.

Originaalipiirrosten keräily lähti minulla liikkeelle piirtäjien nimikirjoitusten keräilystä. Sarjakuvapiirtäjät kiertävät nykyään jos jonkinlaisissa tapahtumissa signeeraamassa kirjojaan. Mutta mistä koko hommassa on kysymys? Mikä saa ihmiset keräilemään toistensa nimikirjoituksia? Ja miksi juuri sarjakuvapiirtäjät kuuluvat siihen joukkoon ihmisiä, joilta nimmareita tullaan helpoimmin pyytämään?
Mikä kuuluisan käden paperille jättämässä kynänjäljessä on niin taianomaista? Maagisuuden jäljillä kuuluvat ainakin monet (erityisesti alaa itse harrastamattomien ihmisten) selitykset liikkuvan. Keskiajalla kristitty maailma keräili pyhäinjäännöksiä: pyhän ihmisen uskottiin kykenevän tekemään ihmeitä ja tämän voiman ajateltiin jäävän vaikuttamaan vielä henkilön kuoltuakin tämän maallisiin jäännöksiin. Jopa pyhän ihmisen aikanaan omistamat tavarat olivat taikavoimaisia. Ja tässä on asian ydin: tavallisuudesta poikkeava, pyhä ihminen on niin merkittävä olento, että kykenee pelkällä kosketuksellaan tekemään tavanomaisista, arkipäiväisestä esineestä arvokkaan, pyhän. Niin kuin kuuluisan ihmisen kirjoittama omakätinen nimikirjoitus tänä päivänä tekee sarjatuotantona tehdystä valokuvasta tai kirjasta yhtäkkiä erikoisen ja tavoittelemisen arvoisen.
Monetkaan nykyajan keräilijät tuskin ajattelevat kulkevansa vanhanaikaisen pyhäinkuvain palvonnan jäljillä, mutta minä ainakin tunsin vastaansanomattoman piston sydämessäni tämän ajatuksen kuultuani.

Fogelin piirtäjänimellään omistuskirjoittama Pekka Puupää -albumi vuodelta 1946.

Itse asiassa nimikirjoituksia keräiltiin jo ennen kristittyjä pyhimyksiä. Niin kuin lähes kaikesta muustakin, siitäkin voi sanoa, että sitä tekivät "jo muinaiset roomalaiset". Esimerkiksi Pompejin tuhossa kuollut kirjailija ja luonnontutkija Plinius vanhempi ei pelkästään keräillyt suurmiesten käsikirjoituksia ja kirjeitä, vaan myös antoi jälkipolville varhaisen kommentin niiden harvinaisuudesta: hän tiesi kertoa, että jo hänen aikanaan Julius Caesarin kirjeet olivat käyneet harvinaisiksi, kun taas Ciceron ja Augustuksen dokumentteja oli vielä helposti saatavilla. Ensimmäisten Rooman keisarien historian kirjoittanut Suetonius puolestaan kertoo tekstissään käsitelleensä Augustuksen, Neron ja Caesarin allekirjoittamia papereita ja kommentoi, miltä heidän käsialansa näyttivät.
Antiikin aikojen merkkihenkilöiden omakätisiä nimikirjoitusta ei ole meidän päiviimme asti säilynyt. Muutenkin alkuperäisten dokumenttien arvostus ja keräily sammui keskiajan myötä yli tuhanneksi vuodeksi.
1500-1600 -luvuilla tuli Euroopassa käyttöön ystäväkirjoja, joihin ihmiset rupesivat keräämään tuntemiensa henkilöiden allekirjoituksia ja toivotuksia. Jos joukkoon onnistui saamaan suurmiehiä, saattoi täten nostaa omaa statustaan, osoittaa olevansa hyvät suhteet omaava henkilö. Jopa siinä määrin, että näitä kirjoja saattoi käyttää suosituskirjeinä ja suojelun takaavina matkadokumentteina. Tällaista kirjaa piti mm. Englannin kuningas Kaarle I. Kenties se suojasikin hänen matkantekoaan – ainakin hänen mestaukseensa asti.

George Cruikshankin allekirjoittama pakettikortti 1800-luvun puolivälistä.

Historiallisten suurmiesten dokumenttien ja oman aikansa merkkihenkilöiden tervehdysten kerääminen yhdistyivät nykyaikaiseksi filografiaksi, nimikirjoitusten keräilyksi, 1800-luvulle tultaessa. Ensimmäinen asiaa käsittelevä kirja julkaistiin Englannissa vuonna 1788, alan huutokauppoja alettiin pitää 1830-luvulla. Vuosisadan puoliväliin mennessä oli tullut yleiseksi tapa pyytää nimikirjoituksia kuuluisuuksilta, vaikka ei tuntenutkaan heitä henkilökohtaisesti. Jo Abraham Lincoln koki nimikirjoituspyyntöjen tulvan niin suureksi, että pisti sihteerinsä kirjoittamaan nimiä hänen puolestaan.
Oman kokoelmani vanhin kohde on suunnilleen tältä ajalta: se on englantilaisen pilapiirtäjä George Cruikshankin (1792-1878) päiväämätön nimikirjoitus. Kyseessä on paketin osoitekortti; sarjakuva-alalle huvittavana yksityiskohtana lähetyksen saajana on Sir Edward Bulwer-Lytton, mies joka kirjoitti surullisen kuuluisan kirjan avausrepliikin "Oli synkkä ja myrskyinen yö".
Cruikshank kauhistui vuonna 1818 nähdessään joukon naisia hirtetyn, kun nämä olivat väärentäneet punnan seteleitä. Tästä suivaantuneena hän piirsi aiheesta pilakuvan – johon väärensi punnan setelin. "Eikä Englannissa sen jälkeen enää käytetty kuolemanrangaistusta pikkurikoksissa", totesi Cruikshank myöhemmin, tekoonsa tyytyväisenä ja turhaa vaatimattomuutta vältellen. Ei hassumpi saavutus pilapiirtäjältä.

Nalle Puhin kuvittajan Ernest Shepardin signeeraama ja numeroima rajoitettu painos vuodelta 1930.

 
Nimikirjoitukset liittyvät myös bibliofiliaan, kirjojen keräilyyn. 1900-luvun alussa tuli tavaksi tehdä kuvitettuja juhlapainoksia lastenkirjoista ja vanhoista saduista. On arveltu, että hienot painokset olivat toisaalta tapa tehdä lapsille suunnatusta aineistosta paremmin salonkikelpoista myös aikuisille kirjaharrastajille – toisaalta kuvituksen uudistaminen oli kustantajalta luonteva tapa kierrättää aiemmin julkaistu (ja suosittu) tarina uutena laitoksena.
Näitä juhlapainoksia kuvittivat mm. Arthur Rackham, Edmund Dulac ja Kay Nielsen. Asiaan kuului, että kirjoista tehtiin vielä erikoinen deluxe-versio, signeerattu ja numeroitu painos keräilijöille.
Sarjakuva-ala on ottanut tämän täsmälleen saman mallin sujuvasti käyttöönsä ja tahkoaa sillä rahaa keräilijöiltä tänäkin päivänä.

Francis Carruthers Gouldin signeeraama kortti. Gould oli pilapiirtäjä, joka myöhemmin valittiin parlamenttiin.

Minua itseänikin on keräilijänä mietityttänyt, miksi juuri sarjakuvapiirtäjät ovat yksi niistä ammattikunnista, joilta on tullut tavaksi pyytää nimikirjoituksia. Eihän niitä kuitenkaan pyydetä kaikilta ihmisiltä, ei yleensä esimerkiksi yritysjohtajilta, tiedemiehiltä tai tuomareilta.
Nykyaikaisen julkkiskulttuurin juuret ovat niin ikään 1800-luvulla. Kun valokuvaus yleistyi, alettiin esim. Englannissa tehdä ajan merkkihenkilöitä esitteleviä kuvakirjoja. Tuolloin tähän joukkoon laskettiin aatelisia, poliitikkoja, taiteilijoita, tiedemiehiä – ja usein myös kirkonmiehiä, jotka paikallisella tasolla olivat monien paikkakuntien kuuluisimpia henkilöitä.
Minulla on pilapiirtäjä Sir Francis Carruthers Gouldin signeeraama kortti, oletettavasti vuodelta 1905, jonka teksti kertoo sen olevan peräisin sairaalan hyväksi pidetystä huutokaupasta. Piirtäjän siis katsottiin kuuluvan maksavaa yleisöä mahdollisesti kiinnostavien julkkisten joukkoon jo ainakin tuolloin, vuosisadan vaihteessa.
Oma veikkaukseni on, että piirtäjien nimikirjoitukset kiinnostavat, koska heidän signeerauksensa ovat nimen lisäksi myös eräänlaisia tuotemerkkejä: ne ovat kuvantekijöiden tyyliteltyjä logoja, jotka ovat esillä heidän töissään. Päivittäisen lehtisarjakuvan piirtäjän nimikirjoitus esimerkiksi on hänen lukijoidensa silmien edessä joka päivä. Ja usein kyseessä nimenomaan on juuri visuaalisesti tyylitelty kokonaisuus: ei pelkkä nimi, vaan myös sen esittäminen näyttävällä tavalla.
En ole kuullut tästä asiasta juuri puhuttavan, mutta itse ainakin olen vakuuttunut nimikirjoitusten visuaalisen kiinnostavuuden merkityksestä keräilijälle. Harrastukseen liittyy siis myös esteettinen taso. Omalta kohdaltani ainakin tunnustan viehtymykseni erityisesti näyttävän näköisiin nimikirjoituksiin, jotka ovat paitsi peräisin arvostamiltani henkilöiltä, myöskin kirjoitettu hienolla käsialalla ja aseteltu sivulle kauniisti.

Myös Suomessa piirtäjät ovat jakaneet nimmareita alusta asti: Uuden Suomen Matti oli ensimmäinen suosittu suomalainen piirroshahmo. Tässä piirtäjä Eric Vasström on omistuskirjoittanut Matti-albumin jouluksi 1929.

Tämä saakin pohtimaan, mikä on nimikirjoitusten keräilyn tulevaisuus.  Ensinnäkin, aiemmin kyseessä on ollut ennen muuta harvinaisen tavaran metsästys: entisaikojen nimikirjoituksia on ollut saatavilla vain vähän, vähemmän kuin on ollut niiden keräilijöitä. Nykyään kirjailijat ja sarjakuvapiirtäjät kiertävät kaikenmoisissa tapahtumissa jakamassa nimikirjoituksia jatkuvasti. Tuleeko niistäkin tulevaisuudessa keräilykohteita, vaikka niitä on nykyään saatavilla paljon suurempina määrinä kuin vastaavia kohteita koskaan aikaisemmin? 
Toisekseen, tulevaisuudessa tulee ehkä uudella tavalla testattua nimikirjoitusten visuaalisen vetovoiman merkitys. Kun itse olen mieltynyt etenkin vanhojen aikojen kauniisti kirjoitettuihin omisteisiin, minun on ainakin todettava, että uusavuttoman tietokoneaikakauden harakanvarpaisella riipustuksella sutaistut nimmarit eivät vetoa minuun visuaalisesti ollenkaan samalla tavalla.
Kun kaikki nimmarit alkavat olla pelkkiä epämääräisiä sykkyröitä, tai lähes suoria viivoja, vieläkö niillä on silloin ihmisille jotain merkitystä, vieläkö ne koetaan jotenkin tavoittelemisen arvoisiksi?
Vai riittääkö pelkkä pyhän ihmisen käden kosketus yhä vieläkin tekemään tavarasta pyhän?

Näin Robin Williamsin esiintyvän Broadwaylla vuonna 2011 ja sain teatterin ovella nimmarin. Nimikirjoitus on lähinnä nimikirjaimet RW ja suora viiva. Voiko sitä vielä kutsua nimmariksi? Uskoisitko sen perusteella, että olen tavanut Williamsin? Nykyään moni haluaa todisteeksi tähtien tapaamisesta mieluummin selfien kuin nimmarin.

Monet Hollywood-tähdet ovat jo haastatteluissa todenneet, että heihin kohdistuneet nimmaripyynnöt ovat merkittävästi vähentyneet viime vuosina. Kun aikaisemmin heidät satunnaisesti kohdanneiden ihmisten välitön reaktio oli pyytää nimmaria, nykyihmiset pyytävät sen sijaan kimppakuvaa. Eli tämä tarjoaa vielä vaihtoehtoisen selityksen nimmareiden merkitykselle: monille ihmisille se on ennen muuta ollut todiste siitä, että "katso kenet tapasin". Mutta useimmille ihmisille valokuva on tässä asiassa voimakkaampi todiste. Jos taskussa on kännykkäkamera, nimmarilla ei ole enää entisenlaista merkitystä.

(Pohjautuu Sarjainfossa 4/2010 julkaistuun artikkeliin).

* * *

Even the Romans collected autographs from the great figures of history. Modern autograph collecting started in the 19th century, and cartoonists have been among the targets of autograph requests right from the start. But does autograph collecting have a future? More and more people's autographs today are little more than an indecipherable squiggle. Hollywood stars are already saying most people they meet today ask for selfies rather than autographs.

Kuka oli Eero Einari Nurmela?

Eero-Einari Nurmelan kuvituspiirros, 1970. Huomaa tärisevä ääriviiva ja roisketekniikan käyttö.

Parin viime vuoden kuluessa olen saanut käsiini useamman originaalin taitavalta piirtäjältä, josta on saatavilla valitettavan vähän tietoja. Eero Einari Nurmela signeerasi työnsä etunimillään Eero-Einari (vaihdellen väliviivalla tai ilman), nimimerkillä EN-la, tai sotavuosina ilmeisesti myös pelkällä puumerkillä EN ja vuosiluvulla. Hänen elinvuosikseen mainitaan 1910–1992, mutta paljon muuta hänestä ei sitten löydykään.
Nurmela tuntuu oudon unohdetulta, siihen nähden, että hän vaikuttaa monipuoliselta ja teknisesti taitavalta tekijältä.

Eero-Einari Nurmela: kansikuva Sotilashuumoria -pokkariin, Valitut Palat 1975.

Ensimmäinen löytöni oli Nurmelan mahdollisesti tunnetuin työ (?) – kansi Valittujen Palojen Sotilashuumoria-vihkoseen vuodelta 1975. Tämä pokkarikokoinen vitsikirja on Nurmelan kokonaan kuvittama ja helposti löydettävissä antikvariaateista. Originaali paljastaa, että painetun kannen värit on reprottu todella pieleen: sävyt ovat alkuperäistyössä jotain aivan muuta.

"Sananparsipiirros" / pilakuva miestenlehteen, 1973.

Samassa yhteydessä löytyi myös kaksi muuta, mielenkiintoista työtä: pin-up-tyylisiä vitsikuvia. Niitä on ilmeisesti käytetty kuvittamaan pornahtavia suomalaisia sananparsia. Epäselvää kuitenkin on, onko kuvat tehty suoraan tähän tarkoitukseen vai itsenäisinä töinä: kuvilla ja teksteillä ei tunnu olevan paljoa yhteistä.
Onko nämä julkaistu jossain miestenlehdessä? Ja onko silloin kansanperinnettä käytetty alastonkuvien oikeutuksena? "Eivät nämä ole rivoja, nämähän ovat arvokasta historiaa!"
Playboy-lehti oli kansainvälisesti tunnettu laadukkaiden neliväristen pilakuvien julkaisija. Nurmelan piirrokset on tehty teknistä taitoa osoittaen samassa hengessä – ja Playboy-tyttöihin verrattuna hänen naiskuvansa on kotoisen rehevä.

Sananparsipiirros, 1968.

Aivan kiistatta miestenlehdessä on julkaistu, hiukan muokattuna versiona, tämä piirros koreilevasta upseerista. Myös sen tekstinä on sananparsi: "Komiast kylän kohral."
Julkaistu versio (johon on lisätty koira talutushihnassa ja tuunattu hiukan kuvan valöörejä) tuli originaalin mukana, tiiviisti liimattuna kehyksen nurjalle puolelle. Nurkassa on havaittavissa palstan nimi: "Vanha virsi, uusi sävel".
Vaan mikä lehti on kyseessä? Minun oli uteliaisuuttani revittävä sivu irti ja kurkistettava nurjalle puolelle. Lehden nimeä ei löytynyt, mutta siellä oli kylläkin miestenlehden "kirjepalsta", joka mm. tiesi valistaa, että tippuri ei tartu, kun tarpeeksi nopeasti sutaisee. Kiitos tiedosta!

Kuvitus Kajastus-lehteen, 1970.

Herkempää puolta Nurmelan tuotannosta edustaa tämä, näkövammaisten Kajastus-lehteen tehty kuvitus. Se myös näyttää, mikä minua Nurmelan kuvissa viehättää: suomalaisista aikalaisistaan poiketen hän on minusta suorastaan poikkeuksellisen rohkeasti käyttänyt lehtipiirroksissaan sangen modernistisia tekniikoita: tussilaveerausta märälle paperille (ks. tytön hiukset ylläolevassa kuvassa), roiskeita (sivulla ylimpänä oleva kuva miehestä keinutuolissa), "tarkoituksella tärisevää" ääriviivaa ja hyvin rosoista siveltimen jälkeä. Nämä tekniikat olivat suuressa huudossa eurooppalaisten ja amerikkalaisten aikakauslehtien piirroksissa 60-luvulta alkaen (pioneerinaan etenkin Ronald Searle, jonka piirrokset saivat paljon jäljittelijöitä), mutta Suomessa ne ovat olleet lehtipiirroksissa harvinaisia, etenkin sellaisissa humoristisissa kuvissa, kuin mitä Nurmela teki.

Vakavampihenkinen, tyylitellympi kuvituspiirros EN-la puumerkillä, 1970.

Kuka siis oli Eero Einari Nurmela? Onko hän jäänyt unohduksiin kenties sen takia, että hänen piirroksiaan julkaistiin niinkin ala-arvoisissa paikoissa, kuin miestenlehdissä?
Ja mistä nämä hänen työnsä ovat juuri nyt putkahtaneet markkinoille? Ovatko ne peräisin hänen perikunnaltaan, vai ovatko ne olleet jonkun aikaisemman keräilijän hallussa? Kehyksissä olevista töistä tulee sellainen olo, että ne olisivat tekijän itsensä kehystämiä. Ja niihin liittyykin sitten yksi kritiikki, jonka Nurmelasta voi sanoa: vaikka hän olikin taitava piirtäjä, niin taiteen konservaattorina hänestä ei voida puhua. Työt on järjestään kehystetty materiaaleilla, jotka eivät ole arkistokelpoisia, ja jotka aiheuttavat piirroksille vahinkoa.
Karmivin esimerkki on mainittu Sotilashuumoria-pokkarin kansikuva: työn marginaalit on leikattu irti ja kuvan nurja puoli on kauttaaltaan hyvin myrkyllisen näköisten liimatahrojen peitossa. Minun rohkeuteni ei vielä ole riittänyt yrittämään niiden poistamista, sillä tuntuu, että se vaatisi koko kuvan uittamista liuotinaineissa – mikä tuskin tekisi maalipinalle kovin hyvää.

* * *

Eero-Einari Nurmela  seems to have been a versatile, talented illustrator, but so far I have been able to find little information about him. I'd be curious to learn more.

Älä lue tekstiä

Kosti Meriläisen pilapiirros. Tussi ja vesiväri paperille, 25 x 29 cm, 1929.

Minulla on kokoelmissa kaksi Kosti Meriläisen pilapiirrosta 1920-luvulta.
Meriläinen (1886-1938) kuului Jalmari Ruokokosken pahamaineisiin boheemipiireihin. Tätä henkeä on havaittavissa toisessa piirroksessa, jossa ilmeestä päätellen juopunut, tai muuten vaan röyhkeästi käyttäytyvä herra jututtaa trendikkäästi pukeutunutta neitokaista. (Ja katsokaa kuinka lyhyt hame! Polvet näkyvät, pöyristyttävää!)
Ajan turhauttavaan tapaan piirros ei sisällä mitään merkintää siitä, missä kuva on julkaistu, tai minkälainen teksti siihen on liittynyt. Asiayhteyden päättely pelkän kuva-aiheen perusteella on aika toivotonta. Todennäköisesti kuva on kuitenkin julkaistu mustavalkoisena ja väritetty vasta siinä vaiheessa kun se on myyty, tai lahjoitettu jollekulle? Tätäkään ei tiedä varmaksi.

Kosti Meriläisen pilapiirros, tussi paperille, 18 x 22 cm, 1922.

Toinen piirros on mustavalkoinen ja paljastaa Meriläisen ihan kelvollisen hyväksi piirtäjäksi: taustan viivoitus on lennokasta ja myös koristaa kuvaa pelkän tilan täyttämisen lisäksi.
Tässäkään kuvassa ei ole merkintää julkaisupaikasta, mutta nurjalta puolelta löytyy kuvan teksti.
Jos pilapiirrosten teksteillä on ollut historiallinen kehityssuunta, niin se on ollut selkeästi lyhyempään suuntaan. Vuosisadan alussa tekstinä oli usein kokonainen vitsi. Sen jälkeen etenkin Amerikassa nähtiin paljon kuvia, joissa oli kaksi repliikkiä, toteamus ja vastaus (mallia "he said / she said"). Nykyisin yritetään tiivistää asia yhteen repliikkiin.

Kuvateksti piirroksen nurjalla puolella.

Tuntuu, että etenkin ruotsalaisissa vanhoissa pilakuvissa tekstit ovat mahdottoman pitkiä. Niissä pitää juurta jaksaen selittää missä ollaan ja kuka tekee mitäkin – teksti maalailee siis sellaisetkin asiat, jotka kuvan pitäisi tuoda muutenkin esille.
Tässä Meriläisen kuvassa teksti on pitkä ja hyvin puiseva.

Talonpoika tulee kerran asioille kauppias Guseffin luo. Ollakseen vähän hienotunteisempi kysäsee (sic) hän, josko kauppias Piseff on kotosalla.
Konttoristi: "Ei täällä asu ketään sen nimistä. Täällä asuu kauppias Guseff".
"No olkoon Kuseff sitte!" karjasee (sic) ukko suuttuneena.

Kaikki tämä selitys, jotta päästään pikkutuhmaan kömpelöön alatyylin vitsiin?
Joopa joo. Ehkä olisi ollut onnellisemmassa asemassa, jos tämänkin kuvan vitsiä olisi joutunut arvailemaan pelkän piirroksen perusteella.

* * *

Old Finnish originals often don't contain any markings about where the work was published, or even what the caption is. In the case of a nicely drawn cartoon by Kosti Merilainen, the reverse side contains the caption, but reveals it to be so lame that I would've almost prefered not to know it.

Tunnista oikea Pohjola

Lautapelin kansikuvan originaali. Guassi illustration boardille, 50 x 41 cm.

Viime viikolla kerroin Afrikan tähti -pelin kansikuvan myynnistä kirjamessuilla. Mainitsin, että Hagelstamin antikvariaatti oli myynyt osastollaan pelikuvitusten originaaleja jo muutamaa vuotta aikaisemmin.
Ostin tuolloin yhden originaalin, joka erottui joukosta muista poikkeavan realistisella mainoskuvitustyylillä. Totesin, että harvoinpa tulee Suomessa vastaan tilaisuutta hankkia tuontyyppistä teosta kokoelmiinsa.
En ole saanut selville, mihin peliin tämä kuva liittyy.
(Oheinen skannaus on tehty kahdessa osassa ja skannerin automatiikka sääti omapäisesti sävyjä niin, että kuvan vasemman laidan värit näyttävät nyt paljon saturoituneemmilta, kuin kuvan oikea laita. Näin ei tietenkään tapahdu alkuperäistyössä.)
Kuva myös havainnollistaa sitä salapoliisintyötä, jota Suomessa on tehtävä saadakseen selville käyttökuvan tekijöitä. Kuka on tämän kuvan piirtänyt?

Ohessa lähikuva piirroksen signeerauksesta. Siinä näyttäisi lukevan J. Pohjola.
Edellisessä blogissa mainitsemani Teuvo Termosen neliosainen kirjasarja Suomalaista postikorttitaidetta (Osat 1–3 Oy Kaj Hellman Ltd. 1983, 1984, 1987, osa 4 Suomen postikorttiyhdistys Apollo ry, 2006) on ollut suureksi avuksi harrastuksessani.
Perinteisesti monet suomalaiset kuvittajat signeerasivat työnsä tyylitellyllä puumerkillä. Jos ei valmiiksi tiedä, mitä merkki tarkoittaa, sen selvittäminen pelkästään päättelemällä voi olla hyvinkin vaikeaa. Termonen on listannut teoksiinsa yli 440 suomalaista postikorttitaiteilijaa ja näyttää näiden puumerkit. Monet näistä taiteilijoista ovat tehneet myös muita kuvitustöitä, myös pilakuvia ja sarjakuvia.
Tämän kuvan kohdalla tulee kuitenkin ongelmia.

Tunnista oikea Pohjola. Onko keskellä olevan kortin tekijä vasemmalla vai oikealla?

Kirjasarjan osassa 2 Termonen esittelee taidegraafikko Jouko Pohjolan (1920–1975), jonka kerrotaan toimineen taide- ja mainosgraafikkona ja aikakauslehtien kuvittajana. Tämän puumerkiksi kerrotaan nimikirjaimet JP, joko pölkkykirjaimin tai lennokkaammin tyyliteltynä.
Osassa 4 taas esitellään Pertti Pohjola (1931–1995), joka työskenteli Elannon mainososastolla. Tämän signeeraus korteissa on P.P. – mutta Termonen arvioi myös selkeästi tämän pelikuvan kaltaisen signeerauksen viittaavaan nimenomaan Pertti Pohjolaan.
Termosen esimerkkikortissa (yllä, keskellä) signeerauksen alkukirjain on samankokoinen koukero kuin sukunimen ensimmäinen kirjain. Minulla olevassa pelioriginaalissa on selvästi sama signeeraus, mutta siinä alkukirjain on paljon selvemmin hahmotettavissa J:ksi. Joten jos on valittava kahden Pohjolan väliltä, niin silloin minusta tämän pelikuvituksen tekijä, ja sen muodoin myös tämän signeerauksen haltija, paljon todennäköisemmin olisi Jouko Pohjola, kuin Pertti Pohjola.
Vai onko kyseessä vielä kolmas eri henkilö? Pieneenkin maahan mahtuu saman nimisiä ja samoilla nimikirjaimilla varustettuja taiteilijoita. Meillä on esim. ollut piirtäjinä Teemu Kunnas ja Tauno Kunnas.
Itse puolestani rupesin signeeraamaan kuvitukseni sukunimellä, sen jälkeen kun Jarkko Vehniäinen alkoi profiloitua sarjakuvantekijänä, joka käyttää signeerauksena nimikirjaimia JV.

Tunnearvo ja rahallinen arvo

A cartoon by Chon Day, published in the Wall Street Journal in 1991.

Ostin kerran ebaylta kaksi pilapiirrosoriginaalia. Niiden piirtäjä oli mm. New Yorkeriin kuvia tehnyt Chon (Chauncey) Day (1907–2000). Hänet muistetaan etenkin piirroksista, joiden päähenkilönä oli munkki nimeltä Brother Sebastian.
Piirrosten mukana tuli tarina. Myyjä kertoi, että eräänä päivänä hänen talonsa pihalle oli kurvannut kadulta auto. Ulos astui vanha herra, jolla oli juhlavaatteet päällä. Hän sanoi, että oli vaimonsa kanssa menossa häihin, mutta autosta oli puhjennut rengas.
Talon omistaja vaihtoi auton renkaan, koska kuljettaja oli ikämies ja tällä oli parhaat päällä. Vanha mies kiitteli kovasti ja jatkoi matkaansa.
Parin viikon päästä postissa tuli kirje, joka sisälsi kaksi pilapiirrosta ja pienen kirjelapun.

 

Muistelen maksaneeni pilakuvista 50 dollaria. Siis $ 25 per alkuperäinen, käsin tehty piirros. Minusta jo tämän tarinan tunnearvon olisi pitänyt olla myyjälle enemmän, kuin hänen näistä saamansa rahallinen korvaus.
Tämä liittyy populaarikulttuurin keräilyn ja arvostuksen suhteen olennaiseen asiaan. Keräilyn kohteilla on monenlaista arvoa: tunnearvoa, nostalgia-arvoa, kulttuurillista arvoa, historiallista arvoa, sekä sitten sitä rahallista arvoa.
Usein vain on niin, että se rahallinen arvo voi olla näistä mitättömin. Olen huomannut, että Suomessa monista asioista ihmisten tyypillinen reaktio on supattaa: "Ooo, tuo on varmaan todella arvokas". Mutta näille ihmisille ei tulisi mieleenkään kysyä, kuinka paljon kohde tosiassa oikein maksaisi, saati sitten käydä paikassa, jossa sellaisia on myynnissä. Niin tehdessä yllätys saattaa nimittäin olla melkoinen: "todella arvokkaitten" asioiden arvo on meilläkin usein rahassa mitattuna vain pari kymppiä.
Kun minä puolestani olen sitä tyyppiä, joka tonkii näitä kaikennäköisiä huutokauppoja ja kirpputoreja, olen tietysti itse hyötynyt tästä asetelmasta kovasti: minä olen saanut haltuuni melkoisen määrän näitä "todella arvokkaita" kulttuuriaarteita ihan pilkkahinnalla. Mutta aina välillä ihmetyttää, että eikö näillä kohteilla tosiaankaan ole toisille edes tarinoina ja muistoina enempää arvoa, kuin ne pari kymppiä.

A cartoon dated 1993.

* * *

I bought these two Chon Day cartoons on ebay for $50. The seller had helped the elderly artist change the tyre of his car on his way to a wedding. These cartoons arrived with a thank you note in the mail a few weeks later. On occasions like this, I wonder if the story and memory alone shouldn't be worth more to the seller than the few bucks they get for selling the art.