Pilapiirrosten (alaston)mallit

Bernard Partridge: pilapiirrosoriginaali "An Empty Victory", 27 x 35 cm, Punch 15.12.1915.

Pilapiirrokset ovat kuvina aina tunteneet ristivetoa kahteen suuntaan, ylös ja alas. Niiden juuret ovat kansanomaisessa käsityössä, niitä tekivät 1700–1800-luvuilla kaivertajat ja muut painotyöläiset, eivät akatemioissa opiskelleet kuvataiteilijat. Arvokkaammat kaunotaiteet halusivat sijoittaa itsensä kauas tällaisen rahvaanomaisen roskan yläpuolelle. Mutta alan kehittyessä vääjäämättä uudet tekijät halusivat kehittää työnsä jälkeä yhä hiotumpaan suuntaan – ja näin lähemmäs akateemista galleriataidetta. Eräät alan tutkijat ovat kritisoineet tällaista pyrkimystä kovinkin porvarilliseksi, että pilapiirrosten tulisi ammentaa tehonsa nimenomaan kansanomaisista juuristaan ja käyttää "tökerön" ja "amatöörimäisen" näköistä jälkeä tietoisesti hyväkseen yhteiskuntakritiikin keinona.
1900-luvun alun Englannissa toimi Punch-lehdessä kaksi pilapiirtäjää, jotka ovat hyviä esimerkkejä tästä kehityksestä: Linley Sambourne (1844–1910) ja Bernard Partridge (1861–1945). Heidän pilapiirroksensa ovat niin siroja ja teknisesti työstettyjä (molemmat lienevät käyttäneen mallivalokuvia töidensä pohjana), etteivät ne juuri eroa aikakauden akateemisten kuvataiteilijoiden "vakavammista" piirroksista.

Linley Sambourne poseeraa mallikuvissa itselleen, 1888 ja 1894.

Sambourne ja Partridge edustavat myös ensimmäistä lehtipiirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista työskennellä fotomekaanisesti: he olivat siis ensimmäisiä, jotka tekivät paperille tussipiirroksia, jotka valokuvattiin painamista varten. Kaltaiselleni piirroskeräilijälle he ovat siis ensimmäistä ikäluokkaa, jolta on saatavilla varsinaisia julkaistujen töiden originaalipiirroksia. (Tätä aikaisemmin ainoa tapa painaa kuvia oli kaivertaa ne laatalle, jolloin varsinaista paperilla olevaa "originaalia" ei synny.)
Partridgelta minulla on originaalipiirros ensimmäisen maailmansodan ajalta. Siinä aikakaudelle tyypillisesti on personoitu kansakunta naishahmoksi. Kuvateksteinä on:
- Keisarillinen kuvanveistäjä: "Haluan sinun poseeraavan jättimäiselle voitonpatsaalleni!"
- Germania: "Kyllä, herra – mutta voisinko saada ensin vähän jotain syötävää?"
Sambournelta minulla ei vielä toistaiseksi ole kokoelmissani piirrosta.
Mutta sen sijaan voin sanoa käyneeni hänen kotonaan.

Sambourne mallikuvassa ja valmis piirros, Punch, 1908.

Sambournen talo Lontoon Kensingtonissa on nimittäin museoitu. Se on sattumalta ainoita lontoolaisia koteja, jotka ovat säilyneet sisustukseltaan lähes täysin alkuperäisessä asussaan tuosta ajasta lähtien. Taulut ovat edelleen seinällä Sambournen niille valitsemilla paikoilla, ja niin edelleen. Suosittelen käyntiä. (Paikka on auki vain parina päivänä viikossa ja käynti vaatii ennakkovarauksen).
Opas yritti vakuutella, että talo edusti omalle aikakaudelleen vain "keskiluokkaa", mutta näyttää hyvin loisteliaalta nykykävijän silmiin... samassa naapurustossa asuu nykyään Cityn pankkiireja ja talojen hinnat alueella ovat nousseet yli kymmeneen miljoonaan puntaan.

Partridgen palvelija Otley mallikuvassa ja valmis piirros, 1901.

Sambournen piirrosten ohella museo esittelee tämän valokuvausharrastusta. Tämä kun tapasi ottaa piirroksiaan varten mallikuvia, joissa sai itse pukeutua rooliasuihin ja ilveillä. Hän puki ja patisti kameran eteen myös palveluskuntaansa, jotka todennäköisesti olivat asiasta vähemmän innoissaan.
Suoraan työhön liittyvien kuvien lisäksi Sambourne harrasti innokkaasti myös "taidevalokuvausta" – mikä tietystikin tarkoittaa alastomia nuoria naisia. Herra Sambourne oli kuulemma tässä harrastuksessaan kovinkin puuhakas, joten eipä ihme, että rouva Sambournen kuvaillaan usein olleen "vähän väsynyt" ja joutuneen vetäytymään huoneeseensa potemaan päänsärkyä.

Piirros, 1896 ja mallikuvat. Miesmallina piirtäjän poika Roy, naismallina Maud Easton.

Sambournen valokuvat teoksesta Public Artist, Private Passions – The World of Edward Linley Sambourne (Robin Simon, toim.), 2001.


*  *  *


The Victorian cartoonist Linley Sambourne extensively used photographs as reference for his drawings. He would pose himself and use his servants. Female subjects were usually photographed in the nude. The Sambourne house is currently a museum in London's Kensington.

Kaksi piirrosta vaaleista

Pilapiirros, Ilta-Sanomat 18.4.2015.

Pilapiirros, Ilta-Sanomat 18.4.2015.

Vaaliviikonloppuna 18.–19.4. minulla oli Ilta-Sanomissa kaksi piirrosta. Tiesin ennakolta, että tarjolla oleva tila oli matala ja leveä, joten päätin tehdä kaksi erillistä kuvaa, mutta että niiden olisi oltava kuvallisesti tarpeeksi selkeitä, jotta niistä saisi selvää myös pienessä koossa.

Idealuonnos. Lyijykynä paperille, 7 x 9 cm.

Toisen piirroksen idea saapui aika lailla valmiina. Toista piti hiukan enemmän kehitellä.
Kuten idealuonnoksille aika usein käy, päätin kääntää toisen kuvan peilikuvaksi siitä, mitä se oli ensimmäisessä luonnoksessa.

Kaksi idealuonnosta, kumpikin noin 7 x 8 cm.

Katsoin pari mallikuvaa siitä, millainen on darts-heittäjien asento. Kaikissa kuvissa heittäjä katsoi vasemmalle. No niinpä tietysti: sillä tavalla oikeakätinen heittäjä on kameraan päin, toiseen suuntaan heitettäessä hän olisi katsojaa kohden selin. Käänsin siis kuvan toisin päin, jotta asetelma olisi lajille enemmän tyypillinen.

Luonnoksia mallikuvista.

Oikeassa darts-heittoasennossa tikka on kämmenen sisällä. Mutta tässä minulle tuli huoli piirroksen pienestä julkaisukoosta. Koska tikka on siinä kuvan olennaisin juju, pelkäsin, että oikeaoppisesti kämmenen sisälle sijoitettuna se ei ehkä rekisteröityisi katsojan silmään tarpeeksi tehokkaasti. Ajattelin, että jos tikan silhuetti piirtyisi kuva-alan taustaa vasten, se ehkä hahmottuisi paremmin. Joten siis tutkimustyön tulos oli piirtäjälle tyypillinen: lopulta lähdekuvat oli heitettävä hiiteen ja rakennettava sen sijaan hatusta pilakuva-asento, joka ei vastaa todellisuutta...

Valmis lyijykynäluonnos, 17 x 28 cm.

Valmis tussipiirros, 17 x 28 cm.

Tällä kertaa kummassakin piirroksessa siirsin vielä hieman kuvien asettelua tussausvaiheessa valopöydällä.

Valmis lyijykynäluonnos, 17 x 28 cm.

Harmaasävyskannaus valmiista tussipiirroksesta ennen korjauksia, 17 x 28 cm.

Tarkoitukseni ei ollut tehdä kuviin sen tyyppisiä roiske-efektejä kuin joissain edellisissä piirroksissa on ollut. Mutta lopulta päädyin toisessa piirroksessa niitä kuitenkin käyttämään. Koska en ollut siihen varautunut, en ollut käyttänyt tälle välineelle parasta mahdollista paperia: niin ronskiin tussin ja valkoisen guassin käyttöön se oli vähän liian heppoista. Tussi imeytyi paikoin paperin läpi ja se uhkasi kupruilla.
Tällä kertaa päällimmäisin tekstuurikerros on tehty töpöttelemällä valkoista guassia paperille sienen avulla.


*  *  *


Two cartoons for the election weekend Ilta-Sanomat (Apr. 18–19).

Purevia pilapiirroksia

Viime viikko on tuonut mukanaan paljon tekstiä ja monia piirroksia Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdystä aseellisesta hyökkäyksestä. Monilta piirtäjiltä on myös kysytty aiheesta kommenttia mediassa. Sarjakuvantekijät ry on listannut nettisivulleen linkkejä näihin kommentteihin.
Itsekin sain sanoa aiheesta sanasen Suomen Kuvalehdessä.
En ole tavannut ketään Charlie Hebdo -iskun uhreista. Toisen lehden veteraanin, Willemin kylläkin (joka sanoi oksentavansa lehden uusien sympatiseeraajien päälle).
Mutta ajattelin, että tämän blogin teemaan sopien voisin laittaa tähän jutun toisesta räävittömien pilakuvien tekijästä, englantilaisesta Gerald Scarfesta, jota haastattelin vuonna 2006. Nostaisin sen kautta esiin parikin huomiota pilapiirrosten voimakkaasta kulttuurisidonnaisuudesta ja erilaisista traditioista eri maissa: Scarfe tekee tunnetuista henkilöistä karikatyyrejä, jotka ovat täynnä verta ja ruumiin eritteitä. Suomessa sellaisia ei näe missään. Englannissa niitä julkaisee kaikista mahdollisista lehdistä establishmentin vankin tukipilari Sunday Times – ja tekijä itse saa viettää vanhanaikaisen herrasmiehen vaurasta elämää upeassa talossa Thamesin rannalla.

* * *

Gerald Scarfe: Margaret Thatcher leikkuukirveenä.

Englantilainen lehdistö tunnetaan maailmalla räväkkyydestään. Mutta hurjia voivat olla myös lehtien pilapiirtäjät: karikatyristi Gerald Scarfen piirroksissa veri ja ulosteet lentävät, niissä näytetään ujostelematta seksiä ja väkivaltaa kuvallisen kommentoinnin ja satiirin välikappaleina. Ja vaikka Scarfe aloittikin uransa 60-luvulla uskalluksestaan tunnetussa pilalehdessä Private Eye, nyt jo yli 35 vuoden ajan näitä rankkoja kuvia on julkaissut, hämmästyttävää kyllä, sunnuntainumerossaan The Times.

Piirrostensa perusteella Scarfea (s. 1936) voisi pitää melkoisena underground-miehenä. Kontrasti ei voisi olla yllättävämpi, kun tarjoutuu tilaisuus tavata hänet henkilökohtaisesti.

Scarfen talo sijaitsee kalliilla paikalla Lontoon Chelseassa, aivan Thamesin rannassa. Oven avaa sisäkkö, joka ottaa vieraan takin ja saattelee olohuoneeseen istumaan. Hetken odottelun jälkeen paikalle saapuu itse talon isäntä, joka laskeutuu alas portaita yläkerran työhuoneestaan. Olemus on hillitty ja puhetapa sivistynyt. Pitää oikein muistuttaa itselleen, että tässä on kuitenkin mies, joka juuri hiljattain on piirtänyt kuvan, jossa apinamaisesti tyypitelty George Bush kaikesta päätellen harrastaa seksiä sylikoiransa kanssa - joka on Tony Blair.

Gerald Scarfe: Tony Blairilla on verta käsissään Lähi-idässä.

 

Suomessa Scarfe tunnetaan ehkä parhaiten animaatioistaan. Niitä nähdään Kyllä, herra ministeri tv-sarjan tunnuksissa ja Pink Floydin musiikkielokuvassa The Wall. Nämä johtivat 90-luvulla Scarfen tekemään hahmosuunnittelua myös Disneyn animaatio-elokuvaan Hercules.

Scarfen ura on poikennut monilla taiteen aloilla veistoksista teatterisuunnitteluun, mutta elämäntyönsä hän on tehnyt ennen muuta kuvittajana, etenkin räävittömänä karikatyristinä.

Vastakulttuurin parissa uransa aloittanut Scarfe poimittiin 60-luvun puolivälissä piirtäjäksi Daily Mail -sanomalehteen ja sieltä edelleen muihin Britannian valtalehtiin. Hän sai tehtäväkseen harvinaisen paljon paikan päällä toteutettavaa kuvajournalismia: hän dokumentoi luonnoslehtiönsä kanssa Robert Kennedyn ja Richard Nixonin kampanjointia USA:n presidenttiehdokkuudesta, sai piirtäen seurata Beatlesejä Help-elokuvan kuvauksissa ja jopa käydä todistamassa Vietnamin sodan kaaosta.

Kuvittaja tekee piirroksia yleensä työhuoneessaan, tuottaa niitä omista mielikuvistaan sisältä ulos. Kuvajournalisti taas dokumentoi asioita ulkoa sisälle, pitää lähtökohtanaan havaintoaan siitä, miltä asiat näyttävät. Scarfe pohtii, että näissä lähestymistavoissa on kyllä vissi ero. Hän toteaa, että on kyllä aina pystynyt käsittelemään kauheita asioita symbolisesti piirroksissa, jotka syntyvät oman studion uumenissa – mutta kun kauhut todella olivat silmien edessä Vietnamissa, tuli eteen sekin hetki, ettei kaikkea nähtyä enää pystynyt piirtämään. "Mutta siitä lähtien se kokemus on kyllä ohjannut kaikkia niitä töitä, jotka sen jälkeen olen näistä aiheista tehnyt täällä työhuoneellani".

Pink Floyd. Scarfen varhaisempaa, psykedeelisempää tyyliä.

Piirrostyyli on vuosien mittaan kokenut Scarfen töissä melkoisia muutoksia. Alkuvuosien moniviivaisuus ja psykedeelisesti valuvat ihmishahmot ovat pelkistyneet tehokkaan lennokkaiksi viivapiirroksiksi, jotka nykyään useimmiten saavat tuekseen vesiväriä. Ne toistuvat lehdessä hyvin, pysyvät selkeinä hyvin pienessäkin koossa.

Satuin näkemään Scarfen originaalitöitä kerran näyttelyssä Lontoon National Portrait Galleryssä. Vaikka tyyli olikin niissä yksinkertaisen pelkistetty, oli töiden alkuperäiskoko valtava: kuvat oli tehty julistekokoon, jokainen niistä oli suuruusluokkaa 60 x 80 senttiä.

Näkemäni työt oli tehty varta vasten museon näyttelyyn, joten uskoin mittakaavan johtuvan niiden käyttötarkoituksesta. Vilkaisu Scarfen työhuoneeseen kuitenkin paljastaa jotain sangen yllättävää: hän tekee kaikki piirroksensa yhtä suureen kokoon, myöskin lehtiin tarkoitetut käyttökuvat.

Scarfen työpöydällä on avatussa paketissa pino suuria piirustusarkkeja. Vieraillessani joulukuussa 2006 hän on juuri piirtänyt Sunday Timesille kuvan, jossa presidentti Bush makaa vuoteessa, jonka peittona on tähtilippu ja päätylautana hautakivi, jossa lukee Irak. Sängyn jalkopäähän on käpertynyt puudeliksi piirretty Tony Blair.

Scarfe työhuoneessaan Lontoossa isokokoisen piirrosoriginaalin äärellä.

 

Samasta kuvasta kiirii pöydän vieressä lattialla viisi, kuusi keskeneräistä, hylättyä versiota. Scarfe kertoo tämän olevan hänelle tavanomainen työtapa: hän piirtää kuvansa suoraan musteella, ilman minkäänlaisia lyijykynäluonnoksia.

"Minun piirrokseni eivät lähde sormista, eivätkä ranteesta, vaan olkapäästä asti. Siksi piirrän kuvat seisten, suureen kokoon. Yleensä karikatyristit lisäävät kuvaamansa kohteen nenään pari senttiä - minä voin lisätä saman tien vaikka kokonaisen metrin".

Luonnostelematon työtapa juontaa Scarfen pyrkimyksestä välittää ajatuksensa mahdollisimman suoraan paperille. "Syötän ajatuksia aivojeni tietokoneeseen ja toivon, että se tulostuu automaattisesti kädestä ulos. Pyrin saamaan jonkinlaisen keskeisen tunteen, ensireaktion, heti ensimmäiseen kynänvetoon. Se pitää saada paperille välittömästi: ideat ovat kuin unia, jos niitä ei heti kirjaa talteen, ne haihtuvat olemattomiin".

Suoran työtavan hintana on, että virheisiin ei ole varaa. Kun ei tee luonnoksia, pitää idean kehittyessä tai lipsahduksen sattuessa aloittaa kuva alusta. "Tyypillisesti joudun tekemään piirroksen pariin kolmeen kertaan uudelleen. Tällä kertaa niitä tuli monta, kun kuvassa on kaksi hahmoa: vaikka sain ensin toisen lopulta oikein, silti jos toinen meni pieleen, meni kuva kokonaan uusiksi".

Tässäpä oppitunti nöyrästä työetiikasta, joka kelpaa monelle kuvittajalle malliksi: vaikka työtapa onkin spontaani ja jälki lennokasta, se ei silti tarkoita, että on tarpeen kelpuuttaa huolimatonta tai epätyydyttävää lopputulosta!

Gerald Scarfe: Prinsessa Diana ja julkisuus.

Scarfen karikatyyrit tunnetaan kovin pureviksi. Hän toteaa kuitenkin itse, että vuosien mittaan suora raaka hyökkäävyys on ehkä vaihtunut enemmänkin yleiseen naurunalaiseksi tekemiseen. Edelleen hän pohtii, että poliitikoille hirveinkin pilakuva tuntuu kuitenkin olevan mieluisampaa kuin jääminen kokonaan huomiotta. "Kuva on kuitenkin aina jonkinlainen huomionosoitus, siitä on tullut eräällä tavalla statuksen merkki".

Säännöllisesti ilmestyvissä sanomalehtipiirroksissa Scarfe näkee pitkäjänteisen vuorovaikutussuhteen piirtäjän ja lukijoiden välillä. Lukija oppii muistamaan ne piirteet, jotka piirtäjä nostaa kohteensa tunnusmerkiksi. "Eihän esimerkiksi Tony Blairillä oikeasti ole isoja korvia, mutta kun piirroksissa hänelle aina sellaiset tehtiin, oppivat ihmiset hänet niistä tunnistamaan. Lopulta pelkät valtavat korvat riittävät kertomaan ihmisille, että sillä tarkoitetaan Tony Blairiä".

Piirtäjä voi siis Scarfen mukaan näin johdatella lukijaa haluamaansa suuntaan. "Luulenpa, että jos niin haluaisi tehdä, voisi vähän kerrassaan edeten opettaa ihmisiä tunnistamaan vaikka kaksi päällekkäistä kolmiota Tony Blairiksi. Minusta joka tapauksessa karikatyyrissä on keskeisempää kuvata kohteensa luonnetta kuin varsinaista ulkonäköä".

Mutta pystyykö piirroksella sitten todella vaikuttamaan asioihin, muuttavatko ne oikeasti mitään - sitä Scarfe ei oikein usko. "Miljoonat ihmiset protestoivat Englannissa kaduilla Irakin sotaa vastaan, eikä sekään muuttanut mitään, joten miten sitten joku piirros. Se voi ehkä korkeintaan nostaa joitain asioita esiin, kiinnittää ihmisten huomiota".

"Minulle itselleni piirtäminen on terapiaa. Sairastelin paljon lapsena ja opin silloin ulkoistamaan pelkoni kuviksi. Se on minulle tapa käsitellä vaikeitakin asioita", Scarfe miettii. "Siten en myöskään täällä yksin piirtäessäni koskaan varsinaisesti ajattele lehden lukijoita. Joten kun töitäni joskus asetetaan näytteille, tuntuu se silloin hyvin paljastavalta. Tuntuu niin kuin siinä olisi silloin housut kintuissa".

Ei voi mitään, on pakko tunnustaa, että Englanti todella on melkoinen vanha sivistysvaltio: täällä räväkän rivo pilapiirtäjäkin voi kuitenkin olla sivistynyt, kaunopuheinen herrasmies.

* * *

Palanen Blair–Bush-pilapiirroksen hylätystä versiosta.

 

Edellä oleva juttu julkaistiin Kuvittaja-lehden numerossa 2/2008.

Kun Scarfe näytti lattialla olevat, kesken jääneet versiot Bush–Blair-piirroksesta, jotka oli aikeissa heittää roskiin, kysyin minä opportunistisesti: "Olisikohan minun mahdollista pelastaa noista yksi?"

Scarfe nappasi yhden kuvan, tarkasteli sitä kriittisesti ja sanoi: "Ei kokonaan." Sitten hän repi kuvan paloiksi. 

Scarfe otti yhden palasen ja siisti sen reunat saksilla: hän oli leikannut kuvasta irti puudeli-Blair -osuuden, jonka hän katsoi sen version onnistuneeksi osaksi. Sen hän ojensi minulle, huomauttaen, että ei yleensä tee näin. Sen uskon: gallerioissa Scarfen täydet originaalit voivat maksaa yli kymmenen tuhatta puntaa.

Tomista on moneksi

Pilapiirros Ilta-Sanomiin, 4.10.2014.

Viime viikonlopun Ilta-Sanomissa (4.10.2014) oli taas tekemäni pilapiirros. Ja ei: ei ole tarkoitus, että kaikki piirtämäni kuvat piikittelisivät nimenomaan Venäjää – se suunta nyt vain on tarjonut viime aikoina niin paljon aiheita, mihin tarttua.
Tämä piirros oli edellisiä kevytmielisempi. Sen pohjana on tuttavieni facebook-keskustelusta poimimani sanaleikki, Rosatom of Finland. Tartuin siihen, kun sitä kautta sai herkullisesti yhdistettyä kaksi asiaa: keskustelun Fennovoiman yhdinvoima-hankkeen Venäjä-riippuvuuden järkevyydestä, sekä Venäjällä lietsotun homofobian.

Pertti Jarlalle lähetetty idealuonnos Fingerpori-stripiksi. Lyijykynä, 6 x 14 cm.

En kuitenkaan ensimmäisenä lähtenyt tekemään itse pilakuvaa: idea oli minusta niin suoran fingerporimainen, että tarjosin sitä ensin Pertti Jarlalle. Hän innostui ideasta aluksi, mutta totesi pohdittuaan, että ehkä se kuitenkin on hänelle liian päivänpoliittinen. Sarjakuvastripeillä voi parhaimmillaan olla pilapiirroksia pidempi elinkaari, joten sitä silmällä pitäen on tietysti järkevää, että ne eivät sisällä liian suoraa ajankohtaiskommentaaria.
Jarla ehdotti, että minun kannattaisi käyttää idea itse. Niinpä leiskasin idean uudelleen, stripin sijaan samaan muotoon aiempien pilakuvieni kanssa.

Uusittu layout-luonnos pilakuvan formaattiin. Lyijykynä, 7 x 11 cm.

Koska näin ollen aika idean synnystä piirroksen julkaisuun venyi, kävi sitten niin, että Alivaltiosihteeri ehti saman sanaleikki-idean kanssa ulos jo päivää aikaisemmin. Ja sitten sain kuulla, että itse asiassa Bisquit oli sivunnut aihetta pakinassaan jo 19.9.
Sinänsä tässä ei ollut sen suurempaa ongelmaa, sillä kaikki käytöt olivat aika erityyppisiä: Alivaltiosihteeri ketjutti useita sanaleikkejä aiheesta (Rosatom of Finland, Rosatom & Jerry, Rosatom Hanks), Bisquit taas liikkui klassisemmilla vesillä, viitaten Aleksis Kiven Nummisuutareihin.
Mutta tämä kuitenkin osoittaa ongelman, jonka takia itse käytän sanaleikkejä piirrosten pääpointtina vain harvakseltaan: sanaleikeillä "ei ole isää" – semmoisen idean saatua on hirveän vaikea arvioida, onko kyseessä omaperäinen ajatus, vai onko sama juttu keksitty jo tuhat kertaa aikaisemmin. Tai keksitäänkö sitä samaan aikaan monessa paikassa muualla. Erityisen riskialttiiksi tämän tekee, että Suomessa on jo niin monia pitkän uran tehneitä humoristeja, joiden tuotanto nojaa suurelta osin, ellei kokonaan, nimenomaan sanaleikeille.
Tämän vuoksi itse olen käyttänyt sanaleikkejä mieluummin enemmän höysteenä kuin kuvien kantavina ideoina.
(Tämä ei muuten ole kritiikkiä Pertti Jarlaa kohtaan: hän on itse saanut kierrettyä tämän ongelman sillä, että hän on onnistunut kohottamaan oman sarjansa sanaleikit kokonaan uudelle, kierolle tasolle).
 

Valmiin kuvan lyijykynäluonnos. Lyijykynä, 28 x 18 cm.

Varsinaisen kuvan luonnosversiossa huomasin, että Tom of Finland -hahmo olisi parempi siirtää kuvassa keskemmälle. Tämä oli tarkoitus tehdä tussausvaiheessa valopöydällä, mutta viimeistelin kuvan kuvan niin kiireessä, että unohdin ja tussasin sen samaan paikkaan kuin lyijykynäversiossakin. Niinpä oli turvauduttava Photoshopiin ja siirrettävä hahmon paikkaa koneella.
Olen jo useamman vuoden ajan pilakuvissani ja sarjakuvissani koittanut leikkiä kerrontatekniikoilla, jotka nuoruudessani tulivat samanaikaisesti vastaan Bill Wattersonin Lassissa ja Leevissä ja mm. Frank Millerin supersankarisarjakuvissa: että ruutuja ei ole sijoitettu vain mekaaniseen tasariviin, vaan että ne leijuvat toistensa päällä, edessä ja takana. Ja että ruutujen painotuksia voi vaihdella esim. erilaisilla ruutukehyksillä. Etenkin Watterson käytti paljon värillisiä ruutureunoja.
Värillisen ruutureunan käyttö tuli tähän piirroksen siis ikään kuin kerrontatekniikan kautta. Mutta se, mitä väriä päädyin siinä käyttämään, nousi kuvan aiheesta. Tosin Wattersonin hengessä: hänen esikuvansa mukaan olen muutenkin yrittänyt käyttää näissä enemmän yllättäviä, räväköitä värivalintoja.


* * *

A political cartoon in last weekend's Ilta-Sanomat (Oct. 4, 2014) combined commentary on Finland's nuclear industry's connections with Russia and Russia's anti-gay propaganda and legislation.

Ilta-Sanomien pilapiirros Ukrainasta

Ilta-Sanomissa 16.8.2014 julkaistu piirros.

 
Viikonlopun Ilta-Sanomissa (16.8.2014) oli tekemäni pilapiirros Ukrainan tilanteesta. Viikonlopun aikana kuva levisi sosiaalisessa mediassa, niin että Twitterin kautta sitä nähtiin myös paikan päällä Ukrainassa.
Kuva syntyi poikkeuksellisen nopeasti perjantaina. Idea tuli kuunnellessani puolen päivän aikaan National Public Radion uutisia Yle Mondolta ja otsikoissa olivat toisaalta Ukrainan konflikti ja toisaalta Afrikan Ebola-epidemia, jota on mukana torjumassa Lääkärit ilman rajoja -järjestö. Kun nämä törmäytti yhteen, syntyi piirroksen idea aika lailla itsestään.

Pieni layout-luonnos ja mallikuvia.

Tulin maininneeksi ideasta Ilta-Sanomiin ja harmittelin, että ajankohtainen juttu ei taida enää viikonlopun lehteen ehtiä. Siellä oltiin kuitenkin toista mieltä: minulle annettiin neljä tuntia aikaa.
Se oli sen verran kireä aikataulu, että en edes ehtinyt jäädä stressaamaan, olisiko kuvan tekeminen siinä ajassa mahdollista vai ei – oli vaan ruvettava saman tien tekemään. Tein ensin nopean layout-hahmotelman ja sitten etsin netistä muutamia lähdekuvia malliksi. Sitten olikin vain heittäydyttävä suoraan itse piirroksen tekoon, ehtimättä murehtia sen enempää.

Lopullisen kuvan lyijykynäluonnos.

Lyijykynäpiirrosta tehdessäni keksin, että kun kuvassa tulee etualalle yhden kuorma-auton peruutuspeili, siitä voisi heijastua autokolonnan jatkuminen toiseen suuntaan. Jatkoin samaa ideaa myös vartiokopin ikkunoissa. Näin kuvaan sai lisättyä viitteen autojonon pituudesta, vaikka varsinaisessa kuvassa näkyy vain muutama auto.
Koska tykkään panostaa kuvieni huolelliseen tussaamiseen, on se minulla yleensä piirroksen työläin vaihe. Tässä kuvassa se jännitti eniten, sillä aikaa oli vain vähän ja kuva oli aika yksityiskohtainen.
Ilahduttavaa kyllä, työ eteni hyvin ja sain tehtyä aikarajan puitteissa huolellisemman tussipiirroksen, kuin olisin ehkä edes kuvitellut mahdolliseksi.

Lopullinen tussipiirros. Sivellin ja pullomuste paperille, 17 x 28 cm.

Aikaraja tuli sitten vastaan siinä, että kuvan väritys jäi karkeammaksi, kuin ehkä olisin halunnut. Lehti yllätti myös siinä, että kuva julkaistiin suuremmassa koossa, kuin olin ennakoinut: koko sivun levyisenä, lähes piirroskoossa. Hiukan punastelin sitä katsoessani, että toivottavasti kuva kantoi koko sen tilan, joka sille oli annettu.
Ilmeisesti kuva tavoitti yleisönsä: lehdestä otettua valokuvaa on jaettu sosiaalisessa mediassa, myös Ukrainassa. Laitan kiinnostuneille oheen kuvan myös englanninkielisillä teksteillä.

* * *

Last weekend's Ilta-Sanomat (Aug. 16, 2014) printed a cartoon of mine, relating to the situation in Ukraine. Over the weekend, a photo of the cartoon has been shared in social media, also reaching Ukraine itself.
The cartoon came about very quickly on Friday: I only had four hours to work on it, start to finish.
Here it is with English captions. You can also find it on Twitter, @jyrkivainio.

Cartoon published in Ilta-Sanomat, Aug. 16, 2014.