Sata vuotta huonoryhtisiä hunsvotteja

Hjalmar Löfving. Tussi, vesiväri ja rasvaliitu, 1921.

Jo yläasteella opin, miten piirtää ympärilläni näkemiä löysiä, huonoryhtisiä teinejä. Pää ja lantio työntyy eteen, selkä on kyyryssä ja painuu taakse, polvet ovat koukussa.

Myöhemmin olen saanut oppia, että tämä on ollut universaali tapa kuvata rappiollista nuorisoa pilakuvissa jo ainakin sadan vuoden ajan.

"Puhutko sinä ruotsia?" "Kyllähän minä ruotsia puhun, mutta minä en vaan muista niitä sanoja."

Hjalmar Löfvingin piirroksessa vuodelta 1921 rappionuoret notkuvat oudoissa vaatteissaan katulampun alla. He lienevät sakilaisia, vuosisadan alun nuorisojengiläisiä. Wikipedian määritelmässä sanotaan sakilaisten olleen "työläisnuoria, Helsingin nuorta rahvasta". Selkeästi epäilyttävää työväestöä esiintyy ainakin Alexander Paischeffin piirroksessa vuodelta 1915 - todellakin siis tasan sadan vuoden takaa. Huomaa yhtäläisyydet ryhdin kuvauksessa.

Ola "Fogeli" Fogelberg, piirros n. vuodelta 1920.

Monet piirtäjät ovat siis kuvanneet huonoa ryhtiä ennen minua. Mutta minua kiinnosti tämän kuvatun asennon yhtäläisyys S-kirjaimeen. Yhdessä varhaisessa Ruotuväki-lehden piirroksessa koitin sitten keksiä ilmiölle semioottisen selityksen. Tämä on Tornitouhua-sarjan 26. piirros, Ruotuväki-lehden numerosta 4/2000.

Olen aina epäillyt, mahtoikohan kukaan tajuta ideaa, vaikka koitin vielä alleviivata sitä vihreällä värillä...

Tornitouhua-piirros, Ruotuväki-lehti 4/2000. Tussi ja vesiväri paperille.

(Vastaus: Alkuaineissa S = rikki.) 

*  *  *

Suspicous youth has been depicted as having bad posture for at least a hundred years.

Älkää sotkeko ympyröitäni

Tornitouhua-piirros, Ruotuväki-lehti 20/2015. Pullotussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Sain idean armeijakuvaan siitä, että postimerkeissä on (tai no, siis oli ennen vanhaan) rei'ityksellä tehty repäisyreuna. Filatelisin termein perforoitu hammaste. Ajattelin, että armeijassa tietysti rei'ityksen voisi toteuttaa ampumalla sarjan rynnäkkökiväärillä. Niin että maalitaulusta saisi tehtyä postimerkin. 

Lyijykynäpiirros, 28 x 16 cm.

Helppo, hölmön kevyt idea. Mutta toteutuksessa kävi parikin ajatusvirhettä. Ensin, kuten lyijykynäluonnoksesta näkee, tein taulussa olevan reiän tarkalleen irtiolevan palan negatiiviksi. Niin että "postimerkin" hammastuksen kolojen kohdalla on taustassa nyppyjä. Paitsi että eihän se niin menisi, jos ajatuksena oli, että reiät on tehty ampumalla. Silloin taustapahvin reunassa olisi samanlainen kuvio kuin irtaantuneessa palasessa: molemmissa olisi reunassa reikien puolikkaat. Olin jo tussannut kuvan musteella, kun huomasin tämän. Oli yritettävä korjata asia hankalasti, maalaamalla peittävällä guassilla vesivärin päälle.

Ylärivi: renkaat niin kuin ne ovat piirroksessa. Alarivi: miten niiden olisi pitänyt mennä.

Toista virhettä en sitten huomannutkaan, ennen kuin kuva oli valmis. "Postimerkissä" ja taustassa on eri määrä renkaita. Tai ainakaan niiden kuviot eivät sovi yhteen. Olin luonnostellut kuvan rennosti lonkalta, enkä ollut suunnitellut sitä tarpeeksi huolellisesti. Jos olisin piirrosta laatiessa tehnyt tällaisen havainnekuvan, kuin nyt tässä, virhe olisi vältetty.

Kaikkihan te tietysti huomasitte tämän heti kuvan nähtyänne? 

Ette varmaankaan. Mutta siltikin jotenkin harmittaa!

Kuten viime aikojen keskustelu on jälleen osoittanut (tämä ja samaan aikaan toisella puolella poliittista kenttää tämä), pilakuvilla voi pahoittaa mielensä hyvin rajusti ja kovin monella eri tavalla.

Näköjään mielensä voi pahoittaa myös paljon mitättömämmällä tavalla, niitä itse piirtäessä.

Tussaamassa piirrosta valopöydällä.

*  *  *

The little things you notice only when the drawing is finished. Like that the circles on the target don't match.

In memoriam

Tornitouhua-piirros Ruotuväki-lehden numerosta 18/2015.

Taannoisessa blogitekstissä käsittelin vakavia pilakuvia. Yleisin vakavien pilakuvien muoto Suomessa ovat olleet muistokuvat. Merkkihenkilön kuollessa tai jonkun suuren katastrofin sattuessa (Estonia, kouluammuskelut) on tehty piirrosten muuten humoristisesta linjasta sävyltään selvästi eroava, vakavahenkinen piirros.
Minulle piirrosuran ensimmäinen muistopiirroksen teko tuli vastaan nyt. Ruotuväki-lehden pitkäaikainen toimitussihteeri ja uutispäällikkö Juha Heikkinen kuoli äkillisesti 62-vuotiaana.
Heikkinen oli Ruotuväessä koko sen ajan, kun minä olen lehteen piirtänyt. (Tornitouhua-sarja alkoi ilmestyä vuoden 1999 alusta). Vaikka itse asiassa tapasin hänet näinä vuosina vain muutamia kertoja kasvokkain, viimeisen kerran jo useampia vuosia sitten, hän oli se henkilö, jolle piirrokseni lehteen lähetin. Hän oli siis se henkilö, joka useimmin on saanut jännittää piirrosteni valmistumista ajoissa.
Anteeksi, sanoinko valmistumista ajoissa? Tarkoitin siis tietysti sanoa, että kun piirroksia on, öh... hiottu paremmaksi vielä aivan viime tinkaan saakka. Köh, köh.
Tämän takia olin jo mielessäni ajatellut, että kun Heikkinen jää eläkkeelle, minun on muistettava häntä jonkinlaisella piirroksella kiitokseksi pitkäpinnaisuudesta. Mutta näin ei siis kuitenkaan käynyt, vaan olikin tehtävä muistokuva.
Koska kyseessä oli henkilö, joka tunnettiin lähinnä lehden toimituksen sisällä, mutta ei niinkään sen ulkopuolella, koitin rakentaa kuvan, jolla olisi jonkinlainen tuplamerkitys: niin että muistokuva-roolia ei olisi piirroksessa väännetty rautalangasta, vaan että se pikemminkin olisi kuvassa näkyvillä rivien välissä asian tunteville.


*  *  *


Army cartoon done in the memory of the late editor-in-chief of the paper, Juha Heikkinen (1952–2015).

Nuottien mukaan

Aivoutouksia, 2005. Lapin ylioppilaslehti, Vaasan ylioppilaslehti ja Otaniemen Polyteekkari-lehti.

Kun Charles M. Schulz kuoli alkuvuodesta 2000, Helsingissä oli sattumoisin juuri samaan aikaan Tennispalatsissa näytteillä hänen alkuperäispiirroksiaan. Vaikka olinkin nähnyt hänen originaalejaan jo sitä ennen, ne tarjosivat minulle ainakin yhden yllätyksen.

Schulz käytti sarjassaan silloin tällöin nuottipartituureja kuvallisen huumorin lähteenä. Nämä nuottisitaatit olivat paikoin hyvin monimutkaisia. Minä olin ilman muuta olettanut, että Schulz käytti nuotteina valokopioita tms. jäljennöksiä.

Näyttely todisti toisin: Tenavien nuottisitaatit oli kirjoitettu käsin.

Charles M. Schulz, Tenavat, 1975. Schulz kirjoitti sarjan musiikkisitaatit itse, omin käsin.

Tästä minä sain päähänpinttymän, että jahas: oikeiden tekijämiehesten kuuluu näköjään sitten osata tehdä piirroksiin nuottikirjoitusta käsin.

Muutamassa piirroksessa olenkin vuosien mittaan nuotteja käyttänyt. Tässäpä uutisväläys, yllätyksenä ei kellekään muulle kuin itselleni: siistin näköisen nuottikirjoituksen tekeminen on todella vaikeata!

Yritysviestintä yhteen ääneen. Kuvitus Diacorille, 2011.

Kerran tein Ruotuväki-lehden joulunumeroon koko sivuisen laajuisen sarjakuvan. Kun olin sanaleikkinä saanut päähäni, että Tiernapojista saisi nimenä väännettyä Tornipojat, niin minun oli sitten joku henkinen pakko tehdä tästä aiheesta armeijahenkinen mukaelma. Ja luonnollisesti (?) todistaakseni, että olin oikeasti miettinyt laulujen sanoitukset musiikkiin sopivaksi, minun oli tekstattava nuotit puhekupliin mukaan.

Järkevää tekemistä? Ei varmasti, mutta saipahan siihen ainakin kulutettua runsaasti aikaa.

Tornipojat, Ruotuväki-lehti 22/2004. Tämä oli aivan ensimmäisiä tietokoneella värittämiäni sarjakuvia.

Toisessa Tornitouhua-piirroksessa esitän niinikään hölmön sanaleikin: varusmies vastaa "viheltää"-komentoon (joka merkitsee ilmavaaraa, pommin vihellystä taivaalta alas) kirjaimellisesti rupeamalla viheltämään.

Halusin sisällyttää musiikkiin lisävitsin niille, jotka osaavat lukea nuotteja. Tarkoitus oli, että sotilas viheltäisi (tietysti) marssia elokuvasta Kwai-joen silta. Mutta tässä minulla kävi joku ajatusvirhe: koitin etsiä netistä kappaleen nuotteja, ja tämä pohjautuu ensimmäiseen versioon, jonka löysin. Mutta... eihän se kappale näin mene, tässähän on intervallit ihan pielessä, eikö niin?

Jos lopultakin joskus saisin koottua näistä armeijakuvista kirjan (kiinnostuneet kustantajat: ottakaa yhteyttä – kuvan lähettäneille varma vastaus) niin nämä nuotithan pitäisi ilman muuta korjata oikein.

Tornitouhua-piirros nro 116, Ruotuväki-lehti 2004.

P.S. Laitoin tämän postauksen alkuun piirroksen Aivoutouksia-sarjasta, koska kuvan repliikki sopi aiheeseen. Mutta siihen kätkeytyy toinenkin kytkös – jälleen esimerkki siitä, miten kuvan tekoon saa halutessaan tuhrattua hyvinkin paljon ylimääräistä aikaa ja energiaa.

Kun olin saanut kuvan idean, halusin, että maestrolla olisi joku partituuri sylissä. Ajattelin, että eikö olisi hauska lisäjuttu, jos partituurin pystyisi oikeasti tunnistamaan. Laitoin siihen tempomerkinnän Allegro ma non troppo, koska se on minusta aina kuulostanut jotenkin humoristiselta. Sitten menin kirjastoon etsimään jotain partituuria, jossa olisi tämmöinen merkintä. Aloitin Beethovenista, koska se tuntui ilmeisimmältä ja myös linkittyisi silloin nuottien kautta niihin Schulzin piirroksiin.

Ja kas: Beethovenin yhdeksännen sinfonian ensimmäinen osa on Allegro ma non troppo e un poco meastoso. Mutta: teos alkaa hiljaisuudesta. Ensimmäisellä sivulla on hädin tuskin nuotteja ollenkaan. Joten siitä ei oikein piirroksen visuaaliseksi elementiksi ole.
Jos nyt muistan oikein, niin taisin sitten karsia partituurin ensimmäisen sivun pois ja mukailla piirrokseen teoksen nuotteja toiselta sivulta alkaen. Silläkin sivulla on kuitenkin nuotteja vielä niin vähän, että tuskin kukaan piirroksen katsoja pystyi siitä teosta tunnistamaan...

Oh, well.

*  *  *

Inspired by Charles Schulz, I've occasionally used musical notation as part of my drawings. Suprise suprise, it turn out writing notes neatly is really difficult!

Yhteystiedot

Kerran eräs asiakas aloitti puhelun hengästyneellä toteamuksella: "Sinut oli todella vaikea löytää!"
Hetken verran rakentelin mielessäni jotain letkauttelevaa vastausta tyyliin: "siten ennakkokarsin asiakkaista jäljelle vain ne, jotka todella haluavat löytää minut."
Kuitenkin jopa minä tajusin, että kaupallisen taiteilijan uran kannalta tuskin on mitenkään ihanteellinen järjestely, jos edes kiinnostuneet asiakkaat eivät löydä mistään yhteystietoja.
Niinpä sittemmin olen nyt perustanut tämän blogin, laittanut portfolionettisivut osoitteeseen www.jyrkivainio.com ja olen löydettävissä Twitteristä osoitteesta @jyrkivainio.
Nyt sain lopultakin tehtyä itselleni myös päivitetyt käyntikortit.

 
Käyntikorttiasian potkaisi lopulta eteenpäin kaksi sattumaa: työhuonekaverini Heikki Sallinen (Logopolis graphic design) tarjosi kimppatilausta painoon erään hänen toisen projektinsa yhteydessä – ja kaverini Pertti Jarla suostui luopumaan pitkään himoitsemastani esineestä: käyntikorttikotelosta, jonka kannessa on itsensä Mustanaamion logo!
Voisinpa aikuisesti sanoa, että näistä syistä tuo ensin mainittu olisi ollut se toimintaan ryhtymisen kannalta merkittävin – mutta en ole varma, olisinko silloin täysin rehellinen itseni kanssa...

Huomasin yllätyksekseni, että "luottokorttikokoisen" käyntikortin muoto sattumalta vastaa mittasuhteiltaan hyvin tarkkaan usein käyttämäni piirrosformaatin kokoa. Joten ajattelin, että olisi hauska laittaa kortin toiselle puolelle joku kokonainen pilakuva. Joku, joka toimisi myös pienessä koossa, mutta olisi samalla edustava näyte töistäni.
Päädyin valitsemaan piirroksen, jota monikaan ei varmasti ole nähnyt: pilakuvan, jonka tein Audiovisuaalisen ammattiviestinnän toimialaliitto Avitan sähköiseen julkaisuun vuonna 2012.
Kortin etupuolelle laitoin fiktiivisen omakuvan, jota olen käyttänyt myös avatar-kuvana netissä. Se on peräisin Sarjainfon numerosta 1/2011. Se oli kokeilullinen erikoisnumero, joka toteutettiin kokonaan sarjakuvina – sisällysluetteloa, uutisia ja arvosteluja myöten. Niinpä myös minä tein Keräilijän tunnustuksia -kolumnini (josta siis olen mukauttanut myös tämän blogin nimen) sarjakuvana. Omakuvahahmoni esiintyy sen avausruuduissa.

Piirsin omakuvani polttelemassa piippua tupakkatakissa ja fetsi päässä. Fetsin innoittajana toimi mieleeni jäänyt valokuva Outsiderista, kirjailija Aarne Haapakoskesta. Mielestäni oli mahtavaa ja huvittavaa taiteilijapersoonan rakentamista, että eskapistinen pulp-kirjailija Suomessa muka sonnustautuisi kirjoituskoneensa ääressä fetsiin.

Outsider, Aarne Haapakoski.

Aina sitä ei tiedä, mitä tulee vahingossa laskeneeksi liikkeelle. Minä laitoin fetsin päähäni vain piirroksessa, mutta sen jälkeen olen saanut todistaa sellaisten käyttöä myös ihan tosielämässä mm. toisen työhuonekaverini Ossi Hiekkalan, Aapo Kukon, ja itsejulistautuneen "Suomen saastaisimman divaristin", Antti Vainion (*), päissä. Fetsejä on saatavilla ainakin Varustelekasta.

(*) ei onneksi tiettävästi mitään sukua

*  *  *

Finally got around to designing myself a proper business card. The other side neatly fitted a single panel cartoon.

Tornitouhua, ajan kanssa

Tornitouhua-piirros Ruotuväki-lehteen, heinäkuu 2015. Pullotussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Aina silloin tällöin tunnen tarvetta heittäytyä nypertämään jotain piirrosta huomattavasti pitempään ja suuremmalla vaivalla, kuin idean kannalta olisi mitenkään täysin välttämätöntä. Näin kävi jälleen uusimman Ruotuväki-lehden Tornitouhua-piirroksen kanssa.
Käytin useita tunteja siihen, että saisin tehtyä kuvassa olevaan riimukiveen oikean näköisen tekstuurin. Ennen lopputulokseen pääsemistä olin tullut käyttäneeksi sekä pesusientä, muovista maskikalvoa, että myöskin nestemäistä maskikumia.
Oliko mikään tästä täysin välttämätöntä? Tuskin. Mutta jonkinlaista tyydytystä se väkertäminen silti tuotti.

Idealuonnos, lyijykynä paperille, 5 x 6 cm.

Käytän nykyään Tornitouhua-kuvissa lähinnä kahdenlaista paperia: tukevaa, 640-grammaista Fabrianon vesivärikartonkia, sekä Archesin ohuempaa, 300-grammaista paperia. Molemmista käytän sileintä saatavilla olevaa päällystevaihtoehtoa. Englanniksi termi on "hot pressed", ranskaksi "grain satiné". Molemmat ostan suurina irtoarkkeina.
Vaikka grammojen perusteella Archesin paperinkin pitäisi olla aika tukevaa, se on kuitenkin niin tiiviisti tehtyä, että on itse asiassa sangen ohutta. Jos sille maalaa sellaisenaan, paperi kupruilee ikävästi. Sen takia paperi onkin syytä ennen maalaamista pingottaa kostuttamalla ja liimapaperilla kiinnittämällä, mikä tietysti pidentää työaikaa. Jos deadline huohottaa niskaan, ei ole kivaa odotella paperin kuivumista. Mielellään paperin jättäisi pingottumaan yli yön.

Layout-luonnoksia, mallikuvia. Lyijykynä ja kuulakärkikynä paperille, 23 x 13 cm.

Archesin paperin ohuus mahdollistaa, oikeastaan jopa edellyttää, sen, että piirroksen voi luonnostella toiselle arkille ja tussata läpi valopöydällä. Se tarkoittaa, että se on silloin erityisen hyvä vaihtoehto monimutkaista piirtämistä vaativille kuville.
Fabrianon paksumpi paperi on nopeampikäyttöistä, sitä ei tarvitse pingottaa. Mutta se on niin paksua, että luonnosta ei pysty heijastamaan läpi: kaikki luonnostelu on tehtävä suoraan samalle arkille ja lyijykynäviivat pyyhittävä sitten pois tussatun kuvan alta. Tällöin vaarana on, että hinkkaa paperin pinnan maalausta ajatellen pilalle, sekä kuluttaa tussiviivat niin haaleiksi, että ne eivät skannatessa rekisteröidy tarpeeksi mustina.
Archesin paperi tavallaan siis mahdollistaa pidemmälle viedyn työskentelyn – mutta myös vaatii, että käytettävissä on enemmän aikaa. Tällä kertaa, keskellä heinäkuuta, sitä oli tarpeeksi.
Usein, etten sanoisi "normitapauksissa", piirrokset syntyvät sellaisessa kiireessä, että Fabriano on ainoa vaihtoehto.

Lopullisen piirroksen lyijykynäluonnos, 28 x 16 cm.

*  *  *

A recent watercolor cartoon for my series Tornitouhua, for the Finnish army newspaper Ruotuväki.

Nopea luonnos, työläs kuva

Tornitouhua-piirros, tussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Joskus nopea idealuonnos voi johtaa tuntikausien puurtamiseen, ennen kuin käsissä on valmis piirros.
Tämän Ruotuväki-lehden Tornitouhua-piirroksen (julkaistu numerossa 13/2014) suhteen ero on erityisen dramaattinen. Sangen pitkälle työstetyn kuvan taustalla on nimittäin näinkin yksinkertainen muistiinpano ideasta:

Kun teen projekteja, joissa idealuonnokset esitellään asiakkaalle ennen lopullisen kuvan tekoa, ovat luonnokseni ymmärrettävästi sangen pitkälle puunattuja. Mutta kun kyseessä on vain idean tallentaminen omaa myöhempää käyttöä varten, huomaan taantuvani lähes tikku-ukkotasolle...
Huomaatko olennaisen eron julkaistun työn ja luonnoksen välillä? Kuva on matkan varrella kääntynyt peilikuvaksi. Tämä on hiukan kummallinen seikka, jonka huomaan tapahtuvan sangen usein. Uskoisin sen johtuvan siitä, että vitsikuvaa katsottaessa, länsimaisessa lukusuunnassa vasemmalta oikealle, pitäisi ensin tulla jonkinlainen pohjustus tilanteelle ja vasta sen jälkeen se kuvan varsinainen juju. Näin saadaan yhdenkin kuvan sisään perinteinen vitsin kerrontarakenne (set up => punchline).
Mutta kuvaa ideoitaessa ymmärrettävästi se pääidea, juju, on keksittävä ensin. Joten usein käy niin, että se tallentuu paperille ensimmäisenä, siis kuvan vasempaan reunaan. Ja useimmiten näissä tilanteissa on helppo huomata, että idea toimii paremmin, jos kuvan järjestyksen kääntää toisin päin.
Lopulliseen kuvaan päätin lisätä vielä yhden hahmon, joka repliikillään pohjustaa tilannetta.

Luonnostelen piirrokset ensin lyijykynällä. Olen huomannut, että minulla lyijykynäpiirrokseen muodostuu tavallaan kolme "layeria", käyn kuvan läpi kolmeen kertaan. Ensimmäisenä tulee kuvan pääelementtien nopea sommittelu. Tämä tapahtuu hyvin vauhdikkaasti, kuta kuinkin idealuonnoksen kaltaisilla tikku-ukoilla, palloilla ja palkeilla. Tämän päälle rakentuu kuvan tarkempi hahmottelu, jossa etsitään hahmojen anatomiaa ja asentoja, taustan elementtien tarkempaa määrää. Lopuksi teen luonnokseen vähän tummemmalla lyijykynällä ikään kuin "lopullisen" viivan, jonka perusteella sitten tussaan piirroksen siveltimellä ja pullomusteella.
Jos käytän paksua vesivärikartonkia, teen lyijykynäpiirroksen suoraan lopulliselle paperille ja tussaan sen päälle. Tällöin lyijykynäpiirros pyyhkiytyy tussaamisen jälkeen olemattomiin. Tämän kuvan maalasin kuitenkin niin ohuelle Archesin vesiväripaperille, että sen pinta ei olisi kestänyt lyijykynäluonnostelua ja sen kumittamista. Sen takia tein luonnoksen ihan tavalliselle kopiopaperille ja tussasin kuvan sitten lopulliselle paperille valopöydän avulla. Näin myös lyijykynäpiirros jäi talteen.

Tornitouhua-piirrosten haasteena on, miten piirtää selkeästi jäsentyviä ja helposti luettavia kuvia maastopukuisista hahmoista metsässä – kun todellisuudessahan sen maastokuvion tehtävänä on juuri sulauttaa kohde maastoon niin hyvin, että se ei erotu taustastaan.
Tässä tapauksessa tausta oli sen verran monimutkainen, siihen muodostui niin monia eri syvyystasoja, että kuvasta tuli vielä paljon työläämpi, kuin itsekään olin ajatellut. Pelkkään kuvan värittämiseen meni kokonainen työpäivä ja lyijykynäluonnostelu ja tussaus tuli vielä siihen päälle.

* * *

The initial concept sketch doesn't always reveal how much work is involved in turning that into a finished picture. This army cartoon was particularly laborious, the painting alone took a whole day. Note also, how the idea sketch is a mirror image of the finished cartoon. I've noticed that this happens to me quite often.

Iso aivastus

Miltä näyttää, jos aivastaisi niin kovaa, että vaatteista lentävät kuviot irti?
Olen pilapiirtäjä, joten minun työnäni on pohtia tällaisia asioita.
(Kyllä, välillä tämä havainto ihmetyttää minua itseänikin.)
Piirros Ruotuväki-lehden Tornitouhua-sarjaan, jota olen piirtänyt vuodesta 1999.
(Kuva: tussi ja vesiväri paperille, 16 x 28 cm.)

* * *

What would it look like if you sneezed so hard the patterns on your clothes would fall off?
I'm a cartoonist, so it's my actual job to think about stuff like this.
Cartoon for the Finnish army newspaper Ruotuväki, ink and watercolor on paper.