Walk of Famen toinen puoli

Kuva Ylen uutisesta. Kuvaaja Robyn Beck.

Noteerasitte varmaan merkittävän uutistapahtuman: Ressu sai tähden Hollywoodin Walk of Famelle. Mikä maailmassa on tuo tyyppi Ressu-maskottipuvussa ja mikä on sen yhteys oikeaan Ressuun? Charles Schulz olisi pöyristynyt! (Olisi varmaan kuitenkin suostunut, kiltti mies kun oli, mutta purnannut itsekseen).
Uutisessa sanotaan, että Ressu sai tähden Charles Schulzin viereen. Schulzin tähti on puolestaan Walt Disneyn vieressä.
Kävin Hollywoodissa vuonna 2009 piirtäjäjärjestö National Cartoonists Societyn tapahtumassa, joten luontevimmalta kohteelta bongattavaksi Walk of Famelta tuntui juuri tuo Schulzin tähti. Siispä etsin sen käsiini.

En pitänyt Los Angelesista paikkana ollenkaan. Jo elokuvien perusteella tietää, että amerikkalaiset itsekin jakautuvat asian suhteen vahvasti: on niitä, jotka viihtyvät Kaliforniassa ja niitä, joille ainoa oikea kaupunki on New York. (Ja sitten tietysti niitä, jotka eivät pidä suurkaupungeista ollenkaan). Löysin itseni hyvin nopeasti Los Angelesia vierastavasta leiristä. Kaupunki on kauttaaltaan nuhjuinen. Sen asukkailla on valtavasti rahaa, mutta selvästikin rikkauden hyödyt suljetaan yksityisten porttien suojiin, vaurautta ei käytetä siihen, miltä yleiset alueet näyttävät. Ei, vaikka luulisi filmiväen pitävän hienoista kulisseista.
Kulisseista puheenollen: vierastin Los Angelesia niin paljon, että päästäkseni sieltä pois päädyin reissun viimeisinä päivinä ajamaan aavikon halki Las Vegasiin. Se paikka taas on pelkkää prameaa kulissia – mutta ei myöskään teeskentele olevansa mitään muuta, vaan on sitä jotenkin täysin avoimesti. Siitä suorasuokaisuudesta taas sitten yllätyksekseni huomasin jotenkin pitäväni: kaupunki on kuin aikuisten Disneyland (Las Vegas on Amerikassa halpa turistikohde, joten siellä itse asiassa käy nykyään päiväsaikaan paljon lapsiperheitä), mutta ilman sitä Disney'iin liittyvää hiukan imelää moralisoivaa sokerikuorrutusta.

Mutta takaisin Hollywoodiin. Paikan nuhjuisuus kiteytyi hyvin havainnollisesti juuri näihin kuuluisiin Walk of Fame -tähtiin. Niihin liitetään glamour-mielikuvia, mutta ei tarvinnut kuin kääntää kameraa vähän toiseen suuntaan ja konteksti on hyvin erilainen: Schulzin ja Walt Disneyn tähdet ovat bussipysäkin penkin takana, vastapäätä viinakauppaa. Hurmaavaa! Tästä olisi voinut tehdä Jaska Jokus -stripin: sain tähden Hollywoodiin, mutta tämä on se paikka, mihin ne sen länttäsivät...

Vasemmalla: Charles Schulzin tähti. Oikealla: viinakauppa.

Minähän sain tavata Charles Schulzin ensimmäisellä Amerikan matkallani. Itse asiassa, laitoin siitä kirjoittamani Sarjainfon jutun kokeilumielessä yhdeksi tämä blogin ensimmäiseksi merkinnäksi, silloin kun en vielä jakanut linkkejä missään julkisesti. Joten jos ja kun se on mennyt ohi, niin linkki siihen löytyy tästä.
Kun uutinen tästä Ressun tähdestä näytettiin tv:ssä, videoklipissä näkyi myös vilahdus Schulzista itsestään, piirtämässä täsmälleen samanlaista kuvaa, kuin hän teki myös minulle, Suomesta mukanani kantamaan Tenavat-jättikirjaan.

Onkohan tässä kuvassa karvapuvun sisällä se sama tyyppi?

*  *  *


Hollywood and reality. Charles Schulz's and Walt Disney's (and now, Snoopy's) stars on the Hollywood Walk of Fame are behind a bench, opposite a liquor store.

Nuottien mukaan

Aivoutouksia, 2005. Lapin ylioppilaslehti, Vaasan ylioppilaslehti ja Otaniemen Polyteekkari-lehti.

Kun Charles M. Schulz kuoli alkuvuodesta 2000, Helsingissä oli sattumoisin juuri samaan aikaan Tennispalatsissa näytteillä hänen alkuperäispiirroksiaan. Vaikka olinkin nähnyt hänen originaalejaan jo sitä ennen, ne tarjosivat minulle ainakin yhden yllätyksen.

Schulz käytti sarjassaan silloin tällöin nuottipartituureja kuvallisen huumorin lähteenä. Nämä nuottisitaatit olivat paikoin hyvin monimutkaisia. Minä olin ilman muuta olettanut, että Schulz käytti nuotteina valokopioita tms. jäljennöksiä.

Näyttely todisti toisin: Tenavien nuottisitaatit oli kirjoitettu käsin.

Charles M. Schulz, Tenavat, 1975. Schulz kirjoitti sarjan musiikkisitaatit itse, omin käsin.

Tästä minä sain päähänpinttymän, että jahas: oikeiden tekijämiehesten kuuluu näköjään sitten osata tehdä piirroksiin nuottikirjoitusta käsin.

Muutamassa piirroksessa olenkin vuosien mittaan nuotteja käyttänyt. Tässäpä uutisväläys, yllätyksenä ei kellekään muulle kuin itselleni: siistin näköisen nuottikirjoituksen tekeminen on todella vaikeata!

Yritysviestintä yhteen ääneen. Kuvitus Diacorille, 2011.

Kerran tein Ruotuväki-lehden joulunumeroon koko sivuisen laajuisen sarjakuvan. Kun olin sanaleikkinä saanut päähäni, että Tiernapojista saisi nimenä väännettyä Tornipojat, niin minun oli sitten joku henkinen pakko tehdä tästä aiheesta armeijahenkinen mukaelma. Ja luonnollisesti (?) todistaakseni, että olin oikeasti miettinyt laulujen sanoitukset musiikkiin sopivaksi, minun oli tekstattava nuotit puhekupliin mukaan.

Järkevää tekemistä? Ei varmasti, mutta saipahan siihen ainakin kulutettua runsaasti aikaa.

Tornipojat, Ruotuväki-lehti 22/2004. Tämä oli aivan ensimmäisiä tietokoneella värittämiäni sarjakuvia.

Toisessa Tornitouhua-piirroksessa esitän niinikään hölmön sanaleikin: varusmies vastaa "viheltää"-komentoon (joka merkitsee ilmavaaraa, pommin vihellystä taivaalta alas) kirjaimellisesti rupeamalla viheltämään.

Halusin sisällyttää musiikkiin lisävitsin niille, jotka osaavat lukea nuotteja. Tarkoitus oli, että sotilas viheltäisi (tietysti) marssia elokuvasta Kwai-joen silta. Mutta tässä minulla kävi joku ajatusvirhe: koitin etsiä netistä kappaleen nuotteja, ja tämä pohjautuu ensimmäiseen versioon, jonka löysin. Mutta... eihän se kappale näin mene, tässähän on intervallit ihan pielessä, eikö niin?

Jos lopultakin joskus saisin koottua näistä armeijakuvista kirjan (kiinnostuneet kustantajat: ottakaa yhteyttä – kuvan lähettäneille varma vastaus) niin nämä nuotithan pitäisi ilman muuta korjata oikein.

Tornitouhua-piirros nro 116, Ruotuväki-lehti 2004.

P.S. Laitoin tämän postauksen alkuun piirroksen Aivoutouksia-sarjasta, koska kuvan repliikki sopi aiheeseen. Mutta siihen kätkeytyy toinenkin kytkös – jälleen esimerkki siitä, miten kuvan tekoon saa halutessaan tuhrattua hyvinkin paljon ylimääräistä aikaa ja energiaa.

Kun olin saanut kuvan idean, halusin, että maestrolla olisi joku partituuri sylissä. Ajattelin, että eikö olisi hauska lisäjuttu, jos partituurin pystyisi oikeasti tunnistamaan. Laitoin siihen tempomerkinnän Allegro ma non troppo, koska se on minusta aina kuulostanut jotenkin humoristiselta. Sitten menin kirjastoon etsimään jotain partituuria, jossa olisi tämmöinen merkintä. Aloitin Beethovenista, koska se tuntui ilmeisimmältä ja myös linkittyisi silloin nuottien kautta niihin Schulzin piirroksiin.

Ja kas: Beethovenin yhdeksännen sinfonian ensimmäinen osa on Allegro ma non troppo e un poco meastoso. Mutta: teos alkaa hiljaisuudesta. Ensimmäisellä sivulla on hädin tuskin nuotteja ollenkaan. Joten siitä ei oikein piirroksen visuaaliseksi elementiksi ole.
Jos nyt muistan oikein, niin taisin sitten karsia partituurin ensimmäisen sivun pois ja mukailla piirrokseen teoksen nuotteja toiselta sivulta alkaen. Silläkin sivulla on kuitenkin nuotteja vielä niin vähän, että tuskin kukaan piirroksen katsoja pystyi siitä teosta tunnistamaan...

Oh, well.

*  *  *

Inspired by Charles Schulz, I've occasionally used musical notation as part of my drawings. Suprise suprise, it turn out writing notes neatly is really difficult!

Strippisarjojen kuningas Schulz

Charles M. Schulz työhuoneellaan, Kalifornian Santa Rosassa.

Santa Rosasta, noin tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta pohjoiseen, löytyy helposti sarjakuvafaneille tuttu Charles Schulzin jääareena. Se ei ole mikä tahansa kuplahalli, vaan kaunis, hyvin hoidettu puurakennus viihtyisän puistikon keskellä.
Minun käydessäni paikan päällä oli Schulzin yhteys areenaan ilmiselvää: jäähallin vieressä oli erillinen matkamuistomyymälä, joka oli tulvillaan kaikkea kuviteltavissa olevaa Ressu-krääsää. Sen ylätasanteella oli pieni galleriatila, jossa oli näytteillä Tenavat-originaaleja ja muiden piirtäjien Schulzille lahjoittamia töitä, joihin useimpiin sisältyy joku enemmän tai vähemmän suora Tenavat-viittaus. Erityisesti monet poliittiset pilapiirtäjät ovat käyttäneet Jaska Jokusta kuvallisena symbolina piirroksissaan. Näkymä on melkoinen sarjakuva-alan kuka-kukin-on kattaus.
Vitriinissä oli Schulzin voittamia palkintoja Emmystä kahteen Reubeniin. (Nyt kaikki tämä tavara voi tosin jo olla muualla, kun Schulzille on rakennettu kaupunkiin oma varsinainen museo).

Muiden piirtäjien Schulzille tekemiä tribuutteja. Mitkä kaikki sarjat tunnistat kuvasta?

Schulzin läsnäolo paikkakunnalla oli yleisessä tiedossa. Vähemmän tunnettua kuitenkin on, että hänen työhuoneensa sijaitsee areenasta vain pienen kävelymatkan päässä, mutta kuitenkin kätevästi ohikulkijoilta puiden kätkössä.
Matkamuistomyymälän kassatyttö suhtautui epäilevästi oikeutukseeni kysellä ohjeita paikan löytämiseksi. Asia selvisi vasta varmistussoiton jälkeen.
Schulzin studio, osoitteena One Snoopy Place, muistuttaa ulkoa pientä rivitaloa. Epäilin aluksi, olinko tullut oikeaan paikkaan, kunnes näin ison Ressun kuvan talon ovessa.

One Snoopy Place, vain runsaan korttelin matkan päässä Schulzin jääareenasta.

Astun sisään.
Ensimmäisenä on edessä vastaanottotiski, jonka takana istuu sihteeri. Alan esitellä asiaani, kun oikealta aukeaa ovi ja luokseni astelee pitkän huiskea valkotukkainen mies, joka käskee astua peremmälle.
Schulzin työhuone on jaettuna kahteen tasoon, ensin tulee vastaan neuvottelutila sohvakalusteineen ja sen takana, pari askelmaa ylempänä, on työtila piirustuspöytineen. Toista pitkää seinää reunustaa kirjahylly, josta luvussa sohvapöydällä näyttää olevan joku ikääntymistä ja kuolemaa käsittelevä teos.
Istutaan piirustuspöydän ääreen. Sen vieressä on pieni televisio, takana seinällä Schulzin ihaileman Andrew Wyethin maalaus.
"Olet siis Suomesta?" Schulz kysyy.
"Meillä oli täällä jääareenalla ikämiesten jääkiekkoturnaus, jossa oli mukana suomalainenkin joukkue", hän sanoo.
"Hyvin hiljaisia miehiä."
Esittelen omia töitäni. Olin aloittanut Ruotuväki-lehden piirtäjänä vuoden alussa, joten käsillä oli ensimmäisiä koskaan tekemiäni nelivärisiä piirroksia. Schulz tekee niistä muutamia pieniä, käytännöllisiä huomautuksia.
"Älä koskaan piirrä hahmoa näin, täysin sivulta, se latistaa kuvan kaksitasoiseksi. Vaikka hahmo olisikin sivuttain, näytä aina myös vähän toista puolta, jotta syvyys säilyy."
Schulz kaivaa kirjahyllystä malliksi opuksen hyvästä viivankäytöstä. Se on Percy Crosbyn Skippy, sarja, jota hän on useassa yhteydessä kehunut.
Kerron olevani matkalla San Diegon sarjakuvafestivaaleille, jonne olisi tulossa myös hänen hyvä ystävänsä Patrick McDonnell.
Schulz rupeaa kirjoittamaan itselleen muistilappua ja kuuluisa kätten vapina erottuu selvästi. Hänen käsialansa on hyvin suurta, ilmeisesti jotta siinä säilyisi edes jotain tolkkua.
Viiva tärisee pahoin. Katselen sitä vähän epäuskoisena. Schulzin tunnetusti sanottiin edelleen piirtävän sarjansa jokaisen viivan itse, ilman apulaisia – mutta onko se noilla käsillä oikeasti mahdollista?
"Ei käsissäni varsinaisesti mitään vikaa ole. Olen vain vanha", Schulz toteaa. Hän oli tuolloin 77-vuotias.
Saan tilaisuuden käytännön testiin. Kaivan laukusta Suomesta asti raahaamani Tenavat-jättikirjan. Osoitan siitä Schulzille kaikkien aikojen suosikkistrippini, Jaska Jokusesta ja pienestä punatukkaisesta tytöstä. (Tietenkin – olisiko se nuorelle miespuoliselle sarjakuvaharrastajalle voinut olla jostain muusta aiheesta?)
Saan kirjaan mestarin suurikokoisen signeerauksen. Ja siihen oheen syntyy myös, tärisevistä käsistä huolimatta, piirros Ressusta. Kynä kulkee paperilla nopeasti – paljolti varmasti rutiinin ansiosta, mutta osittain ehkä myös tarkoituksena minimoida kätten tärinän vaikutus.

Schulzin kädet tärisivät näkyvästi, kun hän kirjoitti.

Yksi kysymys minun on kuitenkin vielä ennen lähtöäni esitettävä, silläkin uhalla, että kuulostan röyhkeältä. Olisikohan mitenkään mahdollista, että voisin taivutella Schulzin luopumaan jostain originaalistaan?
"Tottahan toki", Schulz huikkaa iloisesti. "Haen sinulle yhden", hän sanoo ja poistuu huoneesta.
Jään hiukan hämmentyneenä kertaamaan mielessäni, mitä juuri äsken tapahtui. Sanoiko hän todella niin, kuin kuvittelen hänen sanoneen?
Mutta toden totta, Schulz palaa takaisin ja ojentaa minulle ihka aidon Tenavat-stripin. Kysyn, voisiko hän signeerata sen. Tarkoitin sanoa, että voisiko hän omistuskirjoittaa sen minulle, mutta en tuolloin osannut englanniksi tarkkaa sanamuotoa "inscribe", joten käytin sanaa "sign".
"Tiedätkö, en ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset pyytävät tuota", Schulz sanoo. "Sehän on jo signeerattu, tuossa!" hän osoittaa stripin viimeistä ruutua.
"Pyytäisitkö sellaista maalaukseen? Olisiko tuo Wyethin maalaus parempi, jos hän olisi kirjoittanut siihen 'parhain terveisin'? Pyytäisikö joku sitä Picassolta?"
Kerron kuulleeni tarinan, jossa joku teki Picassolle juuri niin. Tämä oli piirtänyt kahvilassa viereisessä pöydässä istuneen viehkeän neidon kuvan ja esitellyt sitten tälle tulosta. Kun tämä oli pyytänyt, voisiko maestro signeerata kuvan, tämä oli kirjoittanut isoin kirjaimin kuvan poikki: P-I-C-A-S-S-O.
"Hän oli kamalan töykeä mies", Schulz nauraa. Mutta koska hän itse on kaikkea muuta, hän tietenkin nimmaroi stripin kiltisti. Parhain terveisin.

"Parhain terveisin" signeerattu Tenavat-originaali.

Schulz saattelee minut ovelle ja vinkkaa aulasta toiseen suntaan johtavaan käytävään.
"Minä en originaaleja koskaan varsinaisesti ole keräillyt, mutta näitä nyt on vain... kertynyt". Käytävän seinä on vieri vieressä täynnä alkuperäispiirroksia. Ensimmäisenä sattuu silmään George Herrimanin Krazy Kat -sunnuntaisivu ja Hal Fosterin Prinssi Rohkea. Myöhemmin kuulen, että siellä olisi ollut myös Bill Wattersonin käsin värittämä Lassi ja Leevi -strippi. Matkamuistomyymälän galleria olikin siis vain kokoelman pieni, julkinen osa.

Palaan majapaikkaani San Franciscoon. Keräilijätuttavani Steve pitää minua hyvin onnekkaana. Schulz on perinteisesti ollut hyvin vieraanvarainen kävijöitä kohtaan. Hän ei tykkää festivaaleista tai muista julkisista esiintymisistä, mutta on pitänyt sen vastapainoksi oveaan auki niille, jotka vaivautuvat tulemaan hänen luokseen – kuulemma jopa hänen kotinumeronsa löytyi puhelinluettelosta. Viime aikoina hän oli kuitenkin kuulemma ruvennut rajoittamaan tavoitettavuuttaan.
Steve avustaa San Franciscon sarjakuvamuseota. Matkatessamme San Diegon festivaaleille hän ottaa messuosastolle myyntiin muutaman Schulzin tähän tarkoitukseen lahjoittaman originaalin.
"Paljonko näistä pyydetään?" kysyy Steve museon johtajalta.
"Ajateltiin, että tuhat kolmesataa".
"Laitetaan tuhat viisisataa, ei se mies siitä enää nuorene", toteaa Steve, lakimies kun on.
Ei nuorentunut, ei. Tuolloin oli elokuun alku 1999. Vain paria kuukautta myöhemmin Schulz yllätti sarjakuvamaailman ilmoittamalla Tenavien loppumisesta. Hänellä oli todettu syöpä.
Helmikuun puolivälissä oli sitten jo suruviestien aika. Minulle sen toimitti tekstiviestillä ystäväni, joka oli jo pannut merkille orastavan maineeni vanhojen piirtäjien viikatemiehenä: "Hetken hän jaksoi taistella, mutta kohtalo oli väistämätön sinun vierailusi jälkeen!"

Olen ajatellut Schulzin tapaamista jälkikäteen paljon. Sen merkitys on vain kasvanut minulle ajan myötä. Olen vuosien mittaan saanut tavata suuren määrän piirtäjiä, mutta vain muutama heistä on tehnyt suuren vaikutuksen töidensä lisäksi myös persoonallaan. Vain parin tapaamisen myötä on tullut sellainen olo, että nyt ollaan suuruuden äärellä. Schulz oli sellainen tapaus.
Hän oli Amerikassa alansa kiistaton ykkönen. Minä olin 21-vuotias aloittelija. Tämä tapaaminen ei mitenkään voinut merkitä hänelle likimainkaan sitä, mitä se merkitsi minulle, mutta siltikin hän oli valmis antamaan minulle puoli tuntia arvokkaasta ajastaan. Siitä kuvastui sellainen uskomaton nöyryys omaa tekemistä ja asemaa kohtaan, joka teki suuren vaikutuksen. (Tai sitten vain on niin, kuten Steve sanoi: "Schulz nyt vaan tykkää jutella toisten piirtäjien kanssa.")
Kuten Steven hinta-arviosta paljastui, saamani stripin arvo ylitti kevyesti San Franciscon lentolippuihin käyttämäni hinnan jo tämän tapahtuessa. Sen jälkeen arvo lienee kymmenkertaistunut. Olen saanut siitä useita ostotarjouksia toisilta toiveikkailta keräilijöiltä, etenkin koska strippiin ei nyt sitten tullut minun nimeäni omistuskirjoitukseen. Mutta minulle sen merkitys on tietysti vielä rahaakin suurempi.
Sain kuin sainkin tavata Charles M. Schulzin, kun tartuin heti ensimmäiseen tilaisuuteen, joka minulle tapaamiseen tuli – enkä voinut tietää, että toista mahdollisuutta ei koskaan olisikaan ollut.
Olen varmasti aivan viimeisiä nuoria piirtäjiä, jotka saivat tavata Schulzin livenä.

(Perustuu juttuun, joka lyhyemmässä muodossa on julkaistu Sarjainfo-lehdessä 1/2004).


* * *


In the summer of 1999, I got to meet Charles Schulz just a couple of months before he died. He impressed me not only with his work, but with his humble personality. He was at the top of his field and I was 21-year-old working on some of my first published cartoons, yet he had the time for meeting me. (Not to mention giving me an original strip). I must've been one of the very last young cartoonists who got to meet him in person.