Tunnearvo ja rahallinen arvo

A cartoon by Chon Day, published in the Wall Street Journal in 1991.

Ostin kerran ebaylta kaksi pilapiirrosoriginaalia. Niiden piirtäjä oli mm. New Yorkeriin kuvia tehnyt Chon (Chauncey) Day (1907–2000). Hänet muistetaan etenkin piirroksista, joiden päähenkilönä oli munkki nimeltä Brother Sebastian.
Piirrosten mukana tuli tarina. Myyjä kertoi, että eräänä päivänä hänen talonsa pihalle oli kurvannut kadulta auto. Ulos astui vanha herra, jolla oli juhlavaatteet päällä. Hän sanoi, että oli vaimonsa kanssa menossa häihin, mutta autosta oli puhjennut rengas.
Talon omistaja vaihtoi auton renkaan, koska kuljettaja oli ikämies ja tällä oli parhaat päällä. Vanha mies kiitteli kovasti ja jatkoi matkaansa.
Parin viikon päästä postissa tuli kirje, joka sisälsi kaksi pilapiirrosta ja pienen kirjelapun.

 

Muistelen maksaneeni pilakuvista 50 dollaria. Siis $ 25 per alkuperäinen, käsin tehty piirros. Minusta jo tämän tarinan tunnearvon olisi pitänyt olla myyjälle enemmän, kuin hänen näistä saamansa rahallinen korvaus.
Tämä liittyy populaarikulttuurin keräilyn ja arvostuksen suhteen olennaiseen asiaan. Keräilyn kohteilla on monenlaista arvoa: tunnearvoa, nostalgia-arvoa, kulttuurillista arvoa, historiallista arvoa, sekä sitten sitä rahallista arvoa.
Usein vain on niin, että se rahallinen arvo voi olla näistä mitättömin. Olen huomannut, että Suomessa monista asioista ihmisten tyypillinen reaktio on supattaa: "Ooo, tuo on varmaan todella arvokas". Mutta näille ihmisille ei tulisi mieleenkään kysyä, kuinka paljon kohde tosiassa oikein maksaisi, saati sitten käydä paikassa, jossa sellaisia on myynnissä. Niin tehdessä yllätys saattaa nimittäin olla melkoinen: "todella arvokkaitten" asioiden arvo on meilläkin usein rahassa mitattuna vain pari kymppiä.
Kun minä puolestani olen sitä tyyppiä, joka tonkii näitä kaikennäköisiä huutokauppoja ja kirpputoreja, olen tietysti itse hyötynyt tästä asetelmasta kovasti: minä olen saanut haltuuni melkoisen määrän näitä "todella arvokkaita" kulttuuriaarteita ihan pilkkahinnalla. Mutta aina välillä ihmetyttää, että eikö näillä kohteilla tosiaankaan ole toisille edes tarinoina ja muistoina enempää arvoa, kuin ne pari kymppiä.

A cartoon dated 1993.

* * *

I bought these two Chon Day cartoons on ebay for $50. The seller had helped the elderly artist change the tyre of his car on his way to a wedding. These cartoons arrived with a thank you note in the mail a few weeks later. On occasions like this, I wonder if the story and memory alone shouldn't be worth more to the seller than the few bucks they get for selling the art.

Ilta-Sanomien pilapiirros Ukrainasta

Ilta-Sanomissa 16.8.2014 julkaistu piirros.

 
Viikonlopun Ilta-Sanomissa (16.8.2014) oli tekemäni pilapiirros Ukrainan tilanteesta. Viikonlopun aikana kuva levisi sosiaalisessa mediassa, niin että Twitterin kautta sitä nähtiin myös paikan päällä Ukrainassa.
Kuva syntyi poikkeuksellisen nopeasti perjantaina. Idea tuli kuunnellessani puolen päivän aikaan National Public Radion uutisia Yle Mondolta ja otsikoissa olivat toisaalta Ukrainan konflikti ja toisaalta Afrikan Ebola-epidemia, jota on mukana torjumassa Lääkärit ilman rajoja -järjestö. Kun nämä törmäytti yhteen, syntyi piirroksen idea aika lailla itsestään.

Pieni layout-luonnos ja mallikuvia.

Tulin maininneeksi ideasta Ilta-Sanomiin ja harmittelin, että ajankohtainen juttu ei taida enää viikonlopun lehteen ehtiä. Siellä oltiin kuitenkin toista mieltä: minulle annettiin neljä tuntia aikaa.
Se oli sen verran kireä aikataulu, että en edes ehtinyt jäädä stressaamaan, olisiko kuvan tekeminen siinä ajassa mahdollista vai ei – oli vaan ruvettava saman tien tekemään. Tein ensin nopean layout-hahmotelman ja sitten etsin netistä muutamia lähdekuvia malliksi. Sitten olikin vain heittäydyttävä suoraan itse piirroksen tekoon, ehtimättä murehtia sen enempää.

Lopullisen kuvan lyijykynäluonnos.

Lyijykynäpiirrosta tehdessäni keksin, että kun kuvassa tulee etualalle yhden kuorma-auton peruutuspeili, siitä voisi heijastua autokolonnan jatkuminen toiseen suuntaan. Jatkoin samaa ideaa myös vartiokopin ikkunoissa. Näin kuvaan sai lisättyä viitteen autojonon pituudesta, vaikka varsinaisessa kuvassa näkyy vain muutama auto.
Koska tykkään panostaa kuvieni huolelliseen tussaamiseen, on se minulla yleensä piirroksen työläin vaihe. Tässä kuvassa se jännitti eniten, sillä aikaa oli vain vähän ja kuva oli aika yksityiskohtainen.
Ilahduttavaa kyllä, työ eteni hyvin ja sain tehtyä aikarajan puitteissa huolellisemman tussipiirroksen, kuin olisin ehkä edes kuvitellut mahdolliseksi.

Lopullinen tussipiirros. Sivellin ja pullomuste paperille, 17 x 28 cm.

Aikaraja tuli sitten vastaan siinä, että kuvan väritys jäi karkeammaksi, kuin ehkä olisin halunnut. Lehti yllätti myös siinä, että kuva julkaistiin suuremmassa koossa, kuin olin ennakoinut: koko sivun levyisenä, lähes piirroskoossa. Hiukan punastelin sitä katsoessani, että toivottavasti kuva kantoi koko sen tilan, joka sille oli annettu.
Ilmeisesti kuva tavoitti yleisönsä: lehdestä otettua valokuvaa on jaettu sosiaalisessa mediassa, myös Ukrainassa. Laitan kiinnostuneille oheen kuvan myös englanninkielisillä teksteillä.

* * *

Last weekend's Ilta-Sanomat (Aug. 16, 2014) printed a cartoon of mine, relating to the situation in Ukraine. Over the weekend, a photo of the cartoon has been shared in social media, also reaching Ukraine itself.
The cartoon came about very quickly on Friday: I only had four hours to work on it, start to finish.
Here it is with English captions. You can also find it on Twitter, @jyrkivainio.

Cartoon published in Ilta-Sanomat, Aug. 16, 2014.

20 vuotta julkaistuna piirtäjänä

Piirtämässä kuvia partioleirillä Sveitsissä kesällä 1994.

Tänään tulee täyteen 20 vuotta piirroksesta, josta katson julkaistun urani piirtäjänä alkaneen.
Kesällä 1994 olin 16-vuotias ja partion suurleirillä Sveitsissä. Piirtelin huvikseni kuvia kavereille leirin tapahtumista, etenkin leirillä jaettujen kangaskassien kylkiin. Huomasin, että huopakynä tarttui niihin mukavasti, niin että oli helppo tehdä niihin eräänlaista drybrush-sävytystä.
Eräänä päivänä meidän Suomi-osastollamme piipahti leirin lehden päätoimittaja. Niin kuin suomalaisillakin suurleireillä, kyseessä oli "oikea", paperille painettu päivittäinen sanomalehti.
Hän pyysi minua piirtämään kuvan heidän lehteensä. Leirillä oli tavoiteltu Guinnessin ennätystä rakentamalla maailman pisin riippusilta, joten tein piirroksen siitä.
Kuin sattumalta, minulla oli myös ammattimaiset piirrosvälineet rinkassa mukana. Edellisenä kesänä 1993 olin saanut kielikurssilla Englannissa käsiini ensimmäisen Winsor & Newton -siveltimeni. Olin talven aikana piirtänyt sillä pari kuvaa, mutta nyt loksahti kerralla monta palikkaa kohdalleen: piirsin ensimmäistä kertaa sarjakuvastripin siveltimellä ja se painettiin oikeaan sanomalehteen.
Lehdellä oli myös omakin piirtäjä, mutta hänen piirroksensa jäi sinä päivänä lehdestä väliin. (Se olisi pitänyt ehkä osata ottaa varhaisena opetuksena siitä, miten ihmisiä saatetaan tällä alalla kohdella...)
Muutamaa päivää myöhemmin ostin, samalla matkalla, uuden Winsor & Newtonin siveltimen. Series 7 -mallia, kokoa nolla. Se on ollut keskeisin piirtotyökaluni siitä lähtien.

Ensimmäinen julkaistu partio-sarjakuvani. Tussi ja korjauslakka paperille, 28 x 9 cm, 1.8.1994.

Päästyäni kotiin piirsin leirin tuomista ideoista syksyn aikana kymmenen strippiä lisää. Niiden avulla sain seuraavana keväänä ensimmäisen vakituisen julkaisupaikkani turkulaisessa Aamuset-lehdessä. Aamusten sarjaa ei ihmeemmin kannata muistella – mutta partio taas on säilynyt yhtenä piirrosteni kestoaiheena siitä lähtien. Samaisten partiostrippien voimalla olin nimittäin myös piirtäjänä kotimaisen Loisto-suurleirin lehdessä kesällä 1996 ja sieltä minut poimittiin tekemään sarjakuvaa Partio-lehteen.
Sarjani Närhivartio on ilmestynyt Partio-lehdessä siitä lähtien: tänä keväänä siitä ilmestyi sattumalta juuri sadas jakso. Sen yhteydessä lehdessä julkaistiin pieni haastattelu, joka on nähtävissä digimuodossa täällä. Myös useimmat näistä vuoden 1994 stripeistä on sittemmin nähty Partio-lehdessä.

* * *

Today marks the 20th anniversary of what I concider the start of my career as a pulished cartoonist. I was 16 years old and on a scouting jamboree in Switzerland. A strip of mine was printed in the camp newspaper. This was the first time I had drawn a comic strip with a brush – and my first public drawing featuring scouts. I have been drawing for the scouts ever since: this spring, my series Närhivartio in the Finnish scout magazine Partio featured its hundreth episode.

Nopea luonnos, työläs kuva

Tornitouhua-piirros, tussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Joskus nopea idealuonnos voi johtaa tuntikausien puurtamiseen, ennen kuin käsissä on valmis piirros.
Tämän Ruotuväki-lehden Tornitouhua-piirroksen (julkaistu numerossa 13/2014) suhteen ero on erityisen dramaattinen. Sangen pitkälle työstetyn kuvan taustalla on nimittäin näinkin yksinkertainen muistiinpano ideasta:

Kun teen projekteja, joissa idealuonnokset esitellään asiakkaalle ennen lopullisen kuvan tekoa, ovat luonnokseni ymmärrettävästi sangen pitkälle puunattuja. Mutta kun kyseessä on vain idean tallentaminen omaa myöhempää käyttöä varten, huomaan taantuvani lähes tikku-ukkotasolle...
Huomaatko olennaisen eron julkaistun työn ja luonnoksen välillä? Kuva on matkan varrella kääntynyt peilikuvaksi. Tämä on hiukan kummallinen seikka, jonka huomaan tapahtuvan sangen usein. Uskoisin sen johtuvan siitä, että vitsikuvaa katsottaessa, länsimaisessa lukusuunnassa vasemmalta oikealle, pitäisi ensin tulla jonkinlainen pohjustus tilanteelle ja vasta sen jälkeen se kuvan varsinainen juju. Näin saadaan yhdenkin kuvan sisään perinteinen vitsin kerrontarakenne (set up => punchline).
Mutta kuvaa ideoitaessa ymmärrettävästi se pääidea, juju, on keksittävä ensin. Joten usein käy niin, että se tallentuu paperille ensimmäisenä, siis kuvan vasempaan reunaan. Ja useimmiten näissä tilanteissa on helppo huomata, että idea toimii paremmin, jos kuvan järjestyksen kääntää toisin päin.
Lopulliseen kuvaan päätin lisätä vielä yhden hahmon, joka repliikillään pohjustaa tilannetta.

Luonnostelen piirrokset ensin lyijykynällä. Olen huomannut, että minulla lyijykynäpiirrokseen muodostuu tavallaan kolme "layeria", käyn kuvan läpi kolmeen kertaan. Ensimmäisenä tulee kuvan pääelementtien nopea sommittelu. Tämä tapahtuu hyvin vauhdikkaasti, kuta kuinkin idealuonnoksen kaltaisilla tikku-ukoilla, palloilla ja palkeilla. Tämän päälle rakentuu kuvan tarkempi hahmottelu, jossa etsitään hahmojen anatomiaa ja asentoja, taustan elementtien tarkempaa määrää. Lopuksi teen luonnokseen vähän tummemmalla lyijykynällä ikään kuin "lopullisen" viivan, jonka perusteella sitten tussaan piirroksen siveltimellä ja pullomusteella.
Jos käytän paksua vesivärikartonkia, teen lyijykynäpiirroksen suoraan lopulliselle paperille ja tussaan sen päälle. Tällöin lyijykynäpiirros pyyhkiytyy tussaamisen jälkeen olemattomiin. Tämän kuvan maalasin kuitenkin niin ohuelle Archesin vesiväripaperille, että sen pinta ei olisi kestänyt lyijykynäluonnostelua ja sen kumittamista. Sen takia tein luonnoksen ihan tavalliselle kopiopaperille ja tussasin kuvan sitten lopulliselle paperille valopöydän avulla. Näin myös lyijykynäpiirros jäi talteen.

Tornitouhua-piirrosten haasteena on, miten piirtää selkeästi jäsentyviä ja helposti luettavia kuvia maastopukuisista hahmoista metsässä – kun todellisuudessahan sen maastokuvion tehtävänä on juuri sulauttaa kohde maastoon niin hyvin, että se ei erotu taustastaan.
Tässä tapauksessa tausta oli sen verran monimutkainen, siihen muodostui niin monia eri syvyystasoja, että kuvasta tuli vielä paljon työläämpi, kuin itsekään olin ajatellut. Pelkkään kuvan värittämiseen meni kokonainen työpäivä ja lyijykynäluonnostelu ja tussaus tuli vielä siihen päälle.

* * *

The initial concept sketch doesn't always reveal how much work is involved in turning that into a finished picture. This army cartoon was particularly laborious, the painting alone took a whole day. Note also, how the idea sketch is a mirror image of the finished cartoon. I've noticed that this happens to me quite often.

Koska oli tänään?

Nykynäkökulmasta tulee helposti unohtaneeksi, että Helsingin Sanomissa oli pilapiirroksia myös ennen Kari Suomalaista. Ajankohtaiset päivän piirrokset vakiinnutti kuitenkin lehteen Oki (Oskari) Räisänen (1890–1950). Räisänen piirsi Hesariin 1930-luvun alusta, läpi sotavuosien.
Ehkä unohduksen syynä on, että Räisäsen piirrokset eivät ole kauhean purevia: eivät sen paremmin hauskoja kuin lujasti kohteeseensa iskeviäkään. Monet Räisäsen "päivän piirrot" olivat myös hengeltään enemmänkin lehtitekstin kuvituksia, kuin itsellään seisovia pilakuvia.
Ajankohtaispiirrosten lisäksi Räisäsen tuotanto kattaa laajan määrän kansankuvausta. Etenkin hänen piirtämiään savolaisjuttuja on julkaisu lukuisissa eri lehdissä.

Yhdessä asiassa Räisäsen kuvat viehättävät nykykatsojan silmää: Karin vaikutus levisi Suomessa 50-luvun jälkeen pilapiirrosalalla niin hallitsevaksi, että hänen pelkistävä teräskynäviivansa tuli useimpien alalla toimivien esikuvaksi. Siihen verrattuna Räisäsen kuvat ovat jotain aivan muuta. Suomessa jostain syystä lehtipiirtäjien keskuudessa siveltimen käyttäjät tuntuvat aina olleen vähemmistönä terällä piirtäjiin nähden, mutta Räisäsen kuvissa sivellin kulkee taitavana ja itsevarmana. Sävytystä on tehty puolikuivalla siveltimellä, ns. drybrush-tekniikalla.

Minulla on kaksi Räisäsen originaalia. Toinen on selkeästi päivätty vuodelle 1949 – mutta mihin käyttötarkoitukseen, siitä ei ole mitään viitettä. Monet Räisäsen kuvat ovat niin samanhenkisiä, että kuvan perusteella julkaisupaikkaa on mahdoton päätellä.
Toinen piirros taas onnistuu samaan aikaan olemaan hyvin spesifi, että ärsyttävän epämääräinen. Sen alareunaan on kirjattu merkintä: Ansun pakinaan – Suomenmaa, 2 palstaa TÄNÄÄN.
Voiko sen tarkemmin sanoa. Mutta koska se tänään oli?
Ongelma on tyypillinen piirrosharrastajalle: kun saa jonkun vanhan piirroksen käsiinsä, voi olla hyvin työlästä selvittää, missä se on julkaistu. Tai kuka sen on edes tehnyt.
Olavi Järven kirja Parhaat pilapiirtäjämme (1979, monin paikoin vanhentunut, mutta edelleen alan ainoita perusteoksia) toteaa, että Räisänen piirsi Suomenmaahan pari vuotta ennen Hesarissa aloittamistaan. Se ajoittaisi piirroksen välille 1930–32. Ansu oli Räisäsen itse käyttämä nimimerkki.
Pilapiirroksia useammin Räisäseltä liikkuu taidehuutokaupoissa etsauksia. Useita näkemiäni teoksia on vaivannut vanhan taidegrafiikan näköjään yleinen ongelma Suomessa: jos kuva on kehystetty liian halvalla, työ lasia vasten, ovat etsausprosessin jälkeensä jättämät hapot saattaneet vuosikymmenten saatossa tehdä kehyksen sisällä tuhoisaa jälkeä.

* * *

Oki Räisänen was a prolific cartoonist in the early 20th century, whose works are now poorly remembered. He pioneered daily editorial cartooning in Finnish newspapers, and specialized in depicting rural people. I have two originals from Räisänen. One is clearly dated 1949, but the other one is irritatingly marked "two columns, TODAY" – but when was today?

Puhetta piirroksista radiossa

Piirros Gummeruksen julkaisemaan englannin kirjaan Ready, Set, Go! vuodelta 2000.

Helsinkiin on ilmestynyt uusi puheradiokanava, Radio Rapu. (Radiossa FM 89,7).
Perjantaina iltapäivälähetyksen teemana oli huumori ja sen osana minua jututettiin tunnin verran. Haastattelijoina Kimmo Wilska ja Lilli Earl (os. Suomalainen).
Puhetta mm. Ruotuväki-lehden kuvista ja muista minun töistäni, sekä sarjakuvista ja pilakuvista ylipäätään. Niin ja manga-sanan oikeasta ääntämyksestä.

Haastattelun voi kuunnella täältä.

Strippisarjojen kuningas Schulz

Charles M. Schulz työhuoneellaan, Kalifornian Santa Rosassa.

Santa Rosasta, noin tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta pohjoiseen, löytyy helposti sarjakuvafaneille tuttu Charles Schulzin jääareena. Se ei ole mikä tahansa kuplahalli, vaan kaunis, hyvin hoidettu puurakennus viihtyisän puistikon keskellä.
Minun käydessäni paikan päällä oli Schulzin yhteys areenaan ilmiselvää: jäähallin vieressä oli erillinen matkamuistomyymälä, joka oli tulvillaan kaikkea kuviteltavissa olevaa Ressu-krääsää. Sen ylätasanteella oli pieni galleriatila, jossa oli näytteillä Tenavat-originaaleja ja muiden piirtäjien Schulzille lahjoittamia töitä, joihin useimpiin sisältyy joku enemmän tai vähemmän suora Tenavat-viittaus. Erityisesti monet poliittiset pilapiirtäjät ovat käyttäneet Jaska Jokusta kuvallisena symbolina piirroksissaan. Näkymä on melkoinen sarjakuva-alan kuka-kukin-on kattaus.
Vitriinissä oli Schulzin voittamia palkintoja Emmystä kahteen Reubeniin. (Nyt kaikki tämä tavara voi tosin jo olla muualla, kun Schulzille on rakennettu kaupunkiin oma varsinainen museo).

Muiden piirtäjien Schulzille tekemiä tribuutteja. Mitkä kaikki sarjat tunnistat kuvasta?

Schulzin läsnäolo paikkakunnalla oli yleisessä tiedossa. Vähemmän tunnettua kuitenkin on, että hänen työhuoneensa sijaitsee areenasta vain pienen kävelymatkan päässä, mutta kuitenkin kätevästi ohikulkijoilta puiden kätkössä.
Matkamuistomyymälän kassatyttö suhtautui epäilevästi oikeutukseeni kysellä ohjeita paikan löytämiseksi. Asia selvisi vasta varmistussoiton jälkeen.
Schulzin studio, osoitteena One Snoopy Place, muistuttaa ulkoa pientä rivitaloa. Epäilin aluksi, olinko tullut oikeaan paikkaan, kunnes näin ison Ressun kuvan talon ovessa.

One Snoopy Place, vain runsaan korttelin matkan päässä Schulzin jääareenasta.

Astun sisään.
Ensimmäisenä on edessä vastaanottotiski, jonka takana istuu sihteeri. Alan esitellä asiaani, kun oikealta aukeaa ovi ja luokseni astelee pitkän huiskea valkotukkainen mies, joka käskee astua peremmälle.
Schulzin työhuone on jaettuna kahteen tasoon, ensin tulee vastaan neuvottelutila sohvakalusteineen ja sen takana, pari askelmaa ylempänä, on työtila piirustuspöytineen. Toista pitkää seinää reunustaa kirjahylly, josta luvussa sohvapöydällä näyttää olevan joku ikääntymistä ja kuolemaa käsittelevä teos.
Istutaan piirustuspöydän ääreen. Sen vieressä on pieni televisio, takana seinällä Schulzin ihaileman Andrew Wyethin maalaus.
"Olet siis Suomesta?" Schulz kysyy.
"Meillä oli täällä jääareenalla ikämiesten jääkiekkoturnaus, jossa oli mukana suomalainenkin joukkue", hän sanoo.
"Hyvin hiljaisia miehiä."
Esittelen omia töitäni. Olin aloittanut Ruotuväki-lehden piirtäjänä vuoden alussa, joten käsillä oli ensimmäisiä koskaan tekemiäni nelivärisiä piirroksia. Schulz tekee niistä muutamia pieniä, käytännöllisiä huomautuksia.
"Älä koskaan piirrä hahmoa näin, täysin sivulta, se latistaa kuvan kaksitasoiseksi. Vaikka hahmo olisikin sivuttain, näytä aina myös vähän toista puolta, jotta syvyys säilyy."
Schulz kaivaa kirjahyllystä malliksi opuksen hyvästä viivankäytöstä. Se on Percy Crosbyn Skippy, sarja, jota hän on useassa yhteydessä kehunut.
Kerron olevani matkalla San Diegon sarjakuvafestivaaleille, jonne olisi tulossa myös hänen hyvä ystävänsä Patrick McDonnell.
Schulz rupeaa kirjoittamaan itselleen muistilappua ja kuuluisa kätten vapina erottuu selvästi. Hänen käsialansa on hyvin suurta, ilmeisesti jotta siinä säilyisi edes jotain tolkkua.
Viiva tärisee pahoin. Katselen sitä vähän epäuskoisena. Schulzin tunnetusti sanottiin edelleen piirtävän sarjansa jokaisen viivan itse, ilman apulaisia – mutta onko se noilla käsillä oikeasti mahdollista?
"Ei käsissäni varsinaisesti mitään vikaa ole. Olen vain vanha", Schulz toteaa. Hän oli tuolloin 77-vuotias.
Saan tilaisuuden käytännön testiin. Kaivan laukusta Suomesta asti raahaamani Tenavat-jättikirjan. Osoitan siitä Schulzille kaikkien aikojen suosikkistrippini, Jaska Jokusesta ja pienestä punatukkaisesta tytöstä. (Tietenkin – olisiko se nuorelle miespuoliselle sarjakuvaharrastajalle voinut olla jostain muusta aiheesta?)
Saan kirjaan mestarin suurikokoisen signeerauksen. Ja siihen oheen syntyy myös, tärisevistä käsistä huolimatta, piirros Ressusta. Kynä kulkee paperilla nopeasti – paljolti varmasti rutiinin ansiosta, mutta osittain ehkä myös tarkoituksena minimoida kätten tärinän vaikutus.

Schulzin kädet tärisivät näkyvästi, kun hän kirjoitti.

Yksi kysymys minun on kuitenkin vielä ennen lähtöäni esitettävä, silläkin uhalla, että kuulostan röyhkeältä. Olisikohan mitenkään mahdollista, että voisin taivutella Schulzin luopumaan jostain originaalistaan?
"Tottahan toki", Schulz huikkaa iloisesti. "Haen sinulle yhden", hän sanoo ja poistuu huoneesta.
Jään hiukan hämmentyneenä kertaamaan mielessäni, mitä juuri äsken tapahtui. Sanoiko hän todella niin, kuin kuvittelen hänen sanoneen?
Mutta toden totta, Schulz palaa takaisin ja ojentaa minulle ihka aidon Tenavat-stripin. Kysyn, voisiko hän signeerata sen. Tarkoitin sanoa, että voisiko hän omistuskirjoittaa sen minulle, mutta en tuolloin osannut englanniksi tarkkaa sanamuotoa "inscribe", joten käytin sanaa "sign".
"Tiedätkö, en ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset pyytävät tuota", Schulz sanoo. "Sehän on jo signeerattu, tuossa!" hän osoittaa stripin viimeistä ruutua.
"Pyytäisitkö sellaista maalaukseen? Olisiko tuo Wyethin maalaus parempi, jos hän olisi kirjoittanut siihen 'parhain terveisin'? Pyytäisikö joku sitä Picassolta?"
Kerron kuulleeni tarinan, jossa joku teki Picassolle juuri niin. Tämä oli piirtänyt kahvilassa viereisessä pöydässä istuneen viehkeän neidon kuvan ja esitellyt sitten tälle tulosta. Kun tämä oli pyytänyt, voisiko maestro signeerata kuvan, tämä oli kirjoittanut isoin kirjaimin kuvan poikki: P-I-C-A-S-S-O.
"Hän oli kamalan töykeä mies", Schulz nauraa. Mutta koska hän itse on kaikkea muuta, hän tietenkin nimmaroi stripin kiltisti. Parhain terveisin.

"Parhain terveisin" signeerattu Tenavat-originaali.

Schulz saattelee minut ovelle ja vinkkaa aulasta toiseen suntaan johtavaan käytävään.
"Minä en originaaleja koskaan varsinaisesti ole keräillyt, mutta näitä nyt on vain... kertynyt". Käytävän seinä on vieri vieressä täynnä alkuperäispiirroksia. Ensimmäisenä sattuu silmään George Herrimanin Krazy Kat -sunnuntaisivu ja Hal Fosterin Prinssi Rohkea. Myöhemmin kuulen, että siellä olisi ollut myös Bill Wattersonin käsin värittämä Lassi ja Leevi -strippi. Matkamuistomyymälän galleria olikin siis vain kokoelman pieni, julkinen osa.

Palaan majapaikkaani San Franciscoon. Keräilijätuttavani Steve pitää minua hyvin onnekkaana. Schulz on perinteisesti ollut hyvin vieraanvarainen kävijöitä kohtaan. Hän ei tykkää festivaaleista tai muista julkisista esiintymisistä, mutta on pitänyt sen vastapainoksi oveaan auki niille, jotka vaivautuvat tulemaan hänen luokseen – kuulemma jopa hänen kotinumeronsa löytyi puhelinluettelosta. Viime aikoina hän oli kuitenkin kuulemma ruvennut rajoittamaan tavoitettavuuttaan.
Steve avustaa San Franciscon sarjakuvamuseota. Matkatessamme San Diegon festivaaleille hän ottaa messuosastolle myyntiin muutaman Schulzin tähän tarkoitukseen lahjoittaman originaalin.
"Paljonko näistä pyydetään?" kysyy Steve museon johtajalta.
"Ajateltiin, että tuhat kolmesataa".
"Laitetaan tuhat viisisataa, ei se mies siitä enää nuorene", toteaa Steve, lakimies kun on.
Ei nuorentunut, ei. Tuolloin oli elokuun alku 1999. Vain paria kuukautta myöhemmin Schulz yllätti sarjakuvamaailman ilmoittamalla Tenavien loppumisesta. Hänellä oli todettu syöpä.
Helmikuun puolivälissä oli sitten jo suruviestien aika. Minulle sen toimitti tekstiviestillä ystäväni, joka oli jo pannut merkille orastavan maineeni vanhojen piirtäjien viikatemiehenä: "Hetken hän jaksoi taistella, mutta kohtalo oli väistämätön sinun vierailusi jälkeen!"

Olen ajatellut Schulzin tapaamista jälkikäteen paljon. Sen merkitys on vain kasvanut minulle ajan myötä. Olen vuosien mittaan saanut tavata suuren määrän piirtäjiä, mutta vain muutama heistä on tehnyt suuren vaikutuksen töidensä lisäksi myös persoonallaan. Vain parin tapaamisen myötä on tullut sellainen olo, että nyt ollaan suuruuden äärellä. Schulz oli sellainen tapaus.
Hän oli Amerikassa alansa kiistaton ykkönen. Minä olin 21-vuotias aloittelija. Tämä tapaaminen ei mitenkään voinut merkitä hänelle likimainkaan sitä, mitä se merkitsi minulle, mutta siltikin hän oli valmis antamaan minulle puoli tuntia arvokkaasta ajastaan. Siitä kuvastui sellainen uskomaton nöyryys omaa tekemistä ja asemaa kohtaan, joka teki suuren vaikutuksen. (Tai sitten vain on niin, kuten Steve sanoi: "Schulz nyt vaan tykkää jutella toisten piirtäjien kanssa.")
Kuten Steven hinta-arviosta paljastui, saamani stripin arvo ylitti kevyesti San Franciscon lentolippuihin käyttämäni hinnan jo tämän tapahtuessa. Sen jälkeen arvo lienee kymmenkertaistunut. Olen saanut siitä useita ostotarjouksia toisilta toiveikkailta keräilijöiltä, etenkin koska strippiin ei nyt sitten tullut minun nimeäni omistuskirjoitukseen. Mutta minulle sen merkitys on tietysti vielä rahaakin suurempi.
Sain kuin sainkin tavata Charles M. Schulzin, kun tartuin heti ensimmäiseen tilaisuuteen, joka minulle tapaamiseen tuli – enkä voinut tietää, että toista mahdollisuutta ei koskaan olisikaan ollut.
Olen varmasti aivan viimeisiä nuoria piirtäjiä, jotka saivat tavata Schulzin livenä.

(Perustuu juttuun, joka lyhyemmässä muodossa on julkaistu Sarjainfo-lehdessä 1/2004).


* * *


In the summer of 1999, I got to meet Charles Schulz just a couple of months before he died. He impressed me not only with his work, but with his humble personality. He was at the top of his field and I was 21-year-old working on some of my first published cartoons, yet he had the time for meeting me. (Not to mention giving me an original strip). I must've been one of the very last young cartoonists who got to meet him in person.