Walk of Famen toinen puoli

Kuva Ylen uutisesta. Kuvaaja Robyn Beck.

Noteerasitte varmaan merkittävän uutistapahtuman: Ressu sai tähden Hollywoodin Walk of Famelle. Mikä maailmassa on tuo tyyppi Ressu-maskottipuvussa ja mikä on sen yhteys oikeaan Ressuun? Charles Schulz olisi pöyristynyt! (Olisi varmaan kuitenkin suostunut, kiltti mies kun oli, mutta purnannut itsekseen).
Uutisessa sanotaan, että Ressu sai tähden Charles Schulzin viereen. Schulzin tähti on puolestaan Walt Disneyn vieressä.
Kävin Hollywoodissa vuonna 2009 piirtäjäjärjestö National Cartoonists Societyn tapahtumassa, joten luontevimmalta kohteelta bongattavaksi Walk of Famelta tuntui juuri tuo Schulzin tähti. Siispä etsin sen käsiini.

En pitänyt Los Angelesista paikkana ollenkaan. Jo elokuvien perusteella tietää, että amerikkalaiset itsekin jakautuvat asian suhteen vahvasti: on niitä, jotka viihtyvät Kaliforniassa ja niitä, joille ainoa oikea kaupunki on New York. (Ja sitten tietysti niitä, jotka eivät pidä suurkaupungeista ollenkaan). Löysin itseni hyvin nopeasti Los Angelesia vierastavasta leiristä. Kaupunki on kauttaaltaan nuhjuinen. Sen asukkailla on valtavasti rahaa, mutta selvästikin rikkauden hyödyt suljetaan yksityisten porttien suojiin, vaurautta ei käytetä siihen, miltä yleiset alueet näyttävät. Ei, vaikka luulisi filmiväen pitävän hienoista kulisseista.
Kulisseista puheenollen: vierastin Los Angelesia niin paljon, että päästäkseni sieltä pois päädyin reissun viimeisinä päivinä ajamaan aavikon halki Las Vegasiin. Se paikka taas on pelkkää prameaa kulissia – mutta ei myöskään teeskentele olevansa mitään muuta, vaan on sitä jotenkin täysin avoimesti. Siitä suorasuokaisuudesta taas sitten yllätyksekseni huomasin jotenkin pitäväni: kaupunki on kuin aikuisten Disneyland (Las Vegas on Amerikassa halpa turistikohde, joten siellä itse asiassa käy nykyään päiväsaikaan paljon lapsiperheitä), mutta ilman sitä Disney'iin liittyvää hiukan imelää moralisoivaa sokerikuorrutusta.

Mutta takaisin Hollywoodiin. Paikan nuhjuisuus kiteytyi hyvin havainnollisesti juuri näihin kuuluisiin Walk of Fame -tähtiin. Niihin liitetään glamour-mielikuvia, mutta ei tarvinnut kuin kääntää kameraa vähän toiseen suuntaan ja konteksti on hyvin erilainen: Schulzin ja Walt Disneyn tähdet ovat bussipysäkin penkin takana, vastapäätä viinakauppaa. Hurmaavaa! Tästä olisi voinut tehdä Jaska Jokus -stripin: sain tähden Hollywoodiin, mutta tämä on se paikka, mihin ne sen länttäsivät...

Vasemmalla: Charles Schulzin tähti. Oikealla: viinakauppa.

Minähän sain tavata Charles Schulzin ensimmäisellä Amerikan matkallani. Itse asiassa, laitoin siitä kirjoittamani Sarjainfon jutun kokeilumielessä yhdeksi tämä blogin ensimmäiseksi merkinnäksi, silloin kun en vielä jakanut linkkejä missään julkisesti. Joten jos ja kun se on mennyt ohi, niin linkki siihen löytyy tästä.
Kun uutinen tästä Ressun tähdestä näytettiin tv:ssä, videoklipissä näkyi myös vilahdus Schulzista itsestään, piirtämässä täsmälleen samanlaista kuvaa, kuin hän teki myös minulle, Suomesta mukanani kantamaan Tenavat-jättikirjaan.

Onkohan tässä kuvassa karvapuvun sisällä se sama tyyppi?

*  *  *


Hollywood and reality. Charles Schulz's and Walt Disney's (and now, Snoopy's) stars on the Hollywood Walk of Fame are behind a bench, opposite a liquor store.

Älkää sotkeko ympyröitäni

Tornitouhua-piirros, Ruotuväki-lehti 20/2015. Pullotussi ja vesiväri paperille, 28 x 16 cm.

Sain idean armeijakuvaan siitä, että postimerkeissä on (tai no, siis oli ennen vanhaan) rei'ityksellä tehty repäisyreuna. Filatelisin termein perforoitu hammaste. Ajattelin, että armeijassa tietysti rei'ityksen voisi toteuttaa ampumalla sarjan rynnäkkökiväärillä. Niin että maalitaulusta saisi tehtyä postimerkin. 

Lyijykynäpiirros, 28 x 16 cm.

Helppo, hölmön kevyt idea. Mutta toteutuksessa kävi parikin ajatusvirhettä. Ensin, kuten lyijykynäluonnoksesta näkee, tein taulussa olevan reiän tarkalleen irtiolevan palan negatiiviksi. Niin että "postimerkin" hammastuksen kolojen kohdalla on taustassa nyppyjä. Paitsi että eihän se niin menisi, jos ajatuksena oli, että reiät on tehty ampumalla. Silloin taustapahvin reunassa olisi samanlainen kuvio kuin irtaantuneessa palasessa: molemmissa olisi reunassa reikien puolikkaat. Olin jo tussannut kuvan musteella, kun huomasin tämän. Oli yritettävä korjata asia hankalasti, maalaamalla peittävällä guassilla vesivärin päälle.

Ylärivi: renkaat niin kuin ne ovat piirroksessa. Alarivi: miten niiden olisi pitänyt mennä.

Toista virhettä en sitten huomannutkaan, ennen kuin kuva oli valmis. "Postimerkissä" ja taustassa on eri määrä renkaita. Tai ainakaan niiden kuviot eivät sovi yhteen. Olin luonnostellut kuvan rennosti lonkalta, enkä ollut suunnitellut sitä tarpeeksi huolellisesti. Jos olisin piirrosta laatiessa tehnyt tällaisen havainnekuvan, kuin nyt tässä, virhe olisi vältetty.

Kaikkihan te tietysti huomasitte tämän heti kuvan nähtyänne? 

Ette varmaankaan. Mutta siltikin jotenkin harmittaa!

Kuten viime aikojen keskustelu on jälleen osoittanut (tämä ja samaan aikaan toisella puolella poliittista kenttää tämä), pilakuvilla voi pahoittaa mielensä hyvin rajusti ja kovin monella eri tavalla.

Näköjään mielensä voi pahoittaa myös paljon mitättömämmällä tavalla, niitä itse piirtäessä.

Tussaamassa piirrosta valopöydällä.

*  *  *

The little things you notice only when the drawing is finished. Like that the circles on the target don't match.

Musta Pekka -kortit piirsi Bo Bjurström

Musta Pekka / Pekka-peli -kortteja on yhä myynnissä. Nykyään niitä valmistaa Peliko.

Kotimaisen käyttötaiteen historia on alan näkyvimpienkin teosten osalta huonosti tunnettua. Kuvat ovat voineet olla jatkuvassa käytössä vuosikymmeniä, mutta niiden tekijöiden nimet eivät ole tallentuneet muistiin. Jukka Vesterisen tuore kirja Piirtäjän elämänviivat – Osmo "Omppu" Omenamäki 75 vuotta (julkaisija Tarusto / Alfamer) tarjoaa sivulauseessa napakan listauksen aiheesta muistin tueksi:

- Elovena-tytön ensimmäisen version piirsi vuonna 1925 Joel Räsänen
- Sisu-askin logon ja klassisen ilmeen suunnitteli vuonna 1928 Arnold Tilgmann
- Koskenlaskija-juuston tunnuskuvan piirsi Veikko Sipinen

Aiemmin tässä blogissa kerroin, että Afrikan tähti -pelin kansikuvan maalasi Seppo Heinonen.
Samaan listaan voisi lisätä myös muutamat ikoniset kirjankannet:

- Tuntemattoman sotilaan kannen piirsi (kuten kaikki tietävät? joohan?) Martti Mykkänen
- Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kaikki 26 kansikuvaa laati Matti Louhi
- Sinuhe, egyptiläisen tunnetuimman kannen teki Björn Landström (mutta mihin painokseen?)

Musta Pekka -kortit piirsi alunperin Bo Bjurström.

Landström johdatti minut sattumalta uuden tällaisen löydön äärelle. Minulle selvisi, että Musta Pekka -pelikortit, ruotsiksi Svarte Petter (nykyään poliittisesti korrektimmin "Pekka-peli", Petter-spel) on kuvittanut Bo Bjurström.
En tiedä, voiko Pekka-kortteja nimittää aivan "ikonisiksi", mutta ainakin ne ovat kuvina olleet yhtäjaksoisessa käytössä monen sukupolven ajan. Alkuperäiset kortit tehtiin ilmeisesti 1930-luvun lopulla.
Mainitsin Bjurströmin (1916–1993) Kuvittaja-lehden 3/2015 Björn Landströmiä käsittelevässä artikkelissa. Landström meni tuttavansa Bjurströmin somistamoon töihin 30-luvun puolivälissä ja tämä suositteli Landströmille lähtöä opiskelemaan Tukholman mainoskouluun, niin kuin oli itse tehnyt. Landström noudatti neuvoa ja kuvaili Tukholmassa opiskelua merkittävimmäksi elämänsä suuntaa ohjanneeksi kokemukseksi. Landströmhän tunnetaan erityisesti laiva-aiheisten kirjojen kirjoittajana ja kuvittajana.
Landström ja Bjurström pysyivät hyvinä ystävinä koko elämänsä ajan.

Bo Bjurström vietti suurimman osan työurastaan Tampereella. Hän toimi ensin Tempo- ja Otra-tavaratalojen mainospäällikkönä ja Tampereen Kivipainon taiteellisena johtajana – siellä ollessaan hän laati Musta Pekka -kortit. Sodan jälkeen hän perusti A-mainos Oy:n ja työskenteli siinä vuoteen 1976 asti.
Eläkkeellä Bjurström muutti Kardragiin, Porvoon saaristoon, lapsuutensa kesien maisemiin ja ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi. Bjurström, joka signeerasi työnsä BoB, maalasi viimeisinä vuosinaan yli kolme sataa teosta ja piti niistä useita näyttelyitä.
Porvoon Kulttuuritalo Grandiin on tulossa tämän kuun lopulla Bo Bjurströmin 100-vuotisnäyttely. Se on nähtävillä 28.11. – 22.12.2015.

Bo Bjurström.

*  *  *


The card game Musta Pekka, later retitled Pekka-peli, in production since the late 1930's, was originally illustrated by Bo Bjurström (1916–1993).

Julisteiden käsin maalatut luonnokset

Syksyn kuva-aiheisia kirjauutuuksia.

Olemme työhuoneella harmitelleet ulkomaisia kuvituskirjoja katsellessa, että Suomessa olisi useitakin käyttötaiteen tekijöitä, jotka hyvinkin ansaitsisivat töistään kirjan. Mutta valitettavasti täällä sellaiset markkina-alueen pienuudesta johtuen ovat hyvin harvinaista herkkua.
Siksi olikin ilahduttavaa nähdä, että syksyn kirjauutuudet toivat mukanaan peräti kolme teosta kuva-alan pitkän linjan veteraanien töistä.
Docendolta on tullut kirja nimeltä Suvaitsevaisuus Jarmo "Kätsy" Koivusen pilakuvista. Kätsyllä (s. 1938) tuli syksyllä täyteen 50 vuotta Ilta-Sanomien piirtäjänä. Kirja paljastaa, että hänelläkin piirrosten tyyli oli uran alkuvaiheessa niin eri näköinen, että niitä ei tietämättä tunnistaisi saman piirtäjän tekemiksi.
Tarusto / Alfamer on puolestaan julkaissut Jukka Vesterisen kirjoittaman kirjan Piirtäjän elämänviivat Osmo "Omppu" Omenamäen 75-vuotisjuhlan kunniaksi. Tämä ilahduttavan runsaalla kuva-aineistolla varustettu kirja osoittaa, että lähinnä postikorteistaan tunnettu Omenamäki on tehnyt hyvin laajan ja monipuolisen uran myös muun käyttötaiteen puolella: hän on tehnyt useita satoja kirjankansia ja myös mm. upean graafisia julisteita.
Kolmas suomalaista käyttötaidetta käsittelevä uutuuskirja puolestaan tulee niinkin kaukaa kuin Japanista.

Japanilainen PIE books ("pretty, impressive, entertaining") on julkaissut kirjan Erik Bruun – Finnish graphic designer. Teos sisältää osin samaa aineistoa kuin Grafian vuonna 2007 julkaisema Sulka ja kynä – Erik Bruunin julisteita ja käyttögrafiikkaa, mutta painottuu tätä enemmän Bruunin piirrettyihin töihin. Grafian kirjassa käsitellään laajalti myös Bruunin valokuvapohjaisia suunnittelutöitä.
(Söderströms muuten julkaisi saman kirjan ruotsiksi vuonna 2010 nimellä Fjädern och pennan. Bruun itse pitää tämän laitoksen värejä suomenkielistä versiota parempina. Vihje: jos tämä alunperin kallis kuvateos kiinnostaa, mutta puuttuu hyllystä, niin sitä varten kannattaa ehkä matkustaa Suomenlinnaan. Kirjoja on nimittäin ollut myynnissä kahvila Jääkellarissa paljon ovh:ta halvemmalla.)
Japanilaiset olivat keväällä viettäneet viikon Bruunin työhuoneella, käyden läpi hänen arkistojaan ja valokuvaten materiaalia.Sama aineisto kiehtoi minuakin: olin katsellut Grafian julkaisemaa kirjaa useaan otteeseen, mutta en aina ollut ymmärtänyt kaikkea näkemääni. Olin utelias saamaan tietää lisää.

Erik Bruunin käsin maalaamia luonnoksia Jaffa-julisteiksi.

Bruunin työt ovat kiinnostavia tapauksia kaltaiselleni käyttötaiteen alkuperäispiirrosten keräilijälle. Useimmista hänen tunnetuimmista töistään ei nimittäin ole olemassa "originaalia" sanan varsinaisessa merkityksessä. Bruunin kuuluisat mainosjulisteet kun on alunperin painettu litografioina, eli siis kivipainossa. Niissä Bruun useimmiten piirsi lopullisen kuvan suoraan painolaatalle.
Sekä Grafian kirja, että tämä uusi japanilainen kirja, kuitenkin paljastivat, että näiden valmiiden painotöiden pohjalla oli silti myös käsin paperille tehtyjä versioita. Guassilla maalattuja "luonnoksia". Käytän lainausmerkkejä, sillä vaikka osa kirjoihin kuvatuista luonnoksista on todella sangen karkeatekoisia (niitä löytyy etenkin tästä japanilaisesta kirjasta), niin osa puolestaan taas näyttää täysin valmiilta kuvilta, teksteineen kaikkineen.
Halusin tietää aiheesta lisää. Asian järjestämiseen meni yli kaksi vuotta (kiinnostukseni oli virinnyt siis jo paljon ennen tätä japanilaisten kirjaa), mutta lopulta sain kuin sainkin audienssin vierailla Bruunien upeassa kodissa Suomenlinnassa.

Jaffa-juliste, jonka guassilla maalattua luonnosta sain pidellä käsissäni.

Hämmästyttävän vireässä kunnossa ollut Bruun, 89, esitteli erilaisia luonnoksiaan. Niitä oli ainakin kolmea eri päätyyppiä: Pieniä, noin postikortin kokoisia idealuonnoksia, joissa tekstit oli yleensä mallinnettu vain viitteellisesti. Vähän suurempia, noin A4-kokoisia luonnoksia, jotka olivat jo hyvin viimeistellyn näköisiä: kuva-aiheet oli tehty huolellisesti ja tekstit kuvattu tarkasti paikoilleen käsin.
Tämän tasoisina luonnoksina – toisin sanoen siis käsintehtyinä maalauksina – sain pidellä käsissäni mm. yhtä kuuluisaa Jaffa-julistetta ja "lohilentokone"-julistetta, jonka valmista versiota on käytetty myös japanilaisen kirjan kannessa. Molemmissa oli jo luonnosversiossa mukana yllättävän pitkälti valmiin julisteen yksityiskohdat ja tekstuurit.
Hämmentävin oli kuitenkin kolmas luonnostyyppi: ne, jotka kirjassa olivat näyttäneet täysin valmiilta julisteilta. Sitä ne tavallaan olivatkin: Bruun paljasti, että joihinkin projekteihin, etenkin sellaisiin, jotka eivät olleet tilaustöitä, vaan joita hän itse yritti saada myytyä asiakkaalle, hän oli tehnyt käsin myös mallin valmiista julisteesta. Eli siis maalannut kuvan käsin 70 x 100 cm julistekokoon.
(Minullahan on yksi tämän kaltainen työ Erkki Tantulta, 70 x 100 kokoon maalattu Seitsemän veljeksen mainosjuliste).

Valmiiseen 70 x 100 cm julistekokoon maalattu "luonnos".

Niin, minähän olin tietenkin liikkeellä myös tällä reissulla keräilymielessä. Ja sainkin myös hankittua kokoelmiini komean lisän. Sain esimerkit Bruunin kahdesta luonnostyypistä: postikortin kokoisesta idealuonnoksesta ja A4-kokoisesta viimeistellymmästä luonnoksesta.
Molemmat on tehty vuonna 1971 ja olivat esityksiä luonnonsuojeluaiheiseksi julistesarjaksi. Nämä julisteet olivat Bruunin oma idea, eikä niitä koskaan toteutettu valmiiksi asti.
Tällaista käsityötä siis vaati jo pelkästään ideoiden esittelyyn julistegraafikon homma aikana ennen tietokoneita.

Kaksi käsintehtyä luonnosta ympäristöaiheiseksi julistesarjaksi vuodelta 1971.

*  *  *


Erik Bruun (b. 1926) is a Finnish graphic designer with a long and varied career, but best known for his iconic poster designs.
Most of Bruun's illustrated posters were printed as lithographs, so they don't have "original drawings" as such. Bruun developed such a close working relationship with the printers, that he would draw the finished image directly on the printing plates himself.
The closest thing to a paper original he'd have would be idea sketches, or prelims. These would vary in size and precision: he could just do postcard-sized rough sketches, or more elaborate letter sheet size sketches. For a few projects, he would also hand-paint a full size mock-up of the finished poster.

In memoriam

Tornitouhua-piirros Ruotuväki-lehden numerosta 18/2015.

Taannoisessa blogitekstissä käsittelin vakavia pilakuvia. Yleisin vakavien pilakuvien muoto Suomessa ovat olleet muistokuvat. Merkkihenkilön kuollessa tai jonkun suuren katastrofin sattuessa (Estonia, kouluammuskelut) on tehty piirrosten muuten humoristisesta linjasta sävyltään selvästi eroava, vakavahenkinen piirros.
Minulle piirrosuran ensimmäinen muistopiirroksen teko tuli vastaan nyt. Ruotuväki-lehden pitkäaikainen toimitussihteeri ja uutispäällikkö Juha Heikkinen kuoli äkillisesti 62-vuotiaana.
Heikkinen oli Ruotuväessä koko sen ajan, kun minä olen lehteen piirtänyt. (Tornitouhua-sarja alkoi ilmestyä vuoden 1999 alusta). Vaikka itse asiassa tapasin hänet näinä vuosina vain muutamia kertoja kasvokkain, viimeisen kerran jo useampia vuosia sitten, hän oli se henkilö, jolle piirrokseni lehteen lähetin. Hän oli siis se henkilö, joka useimmin on saanut jännittää piirrosteni valmistumista ajoissa.
Anteeksi, sanoinko valmistumista ajoissa? Tarkoitin siis tietysti sanoa, että kun piirroksia on, öh... hiottu paremmaksi vielä aivan viime tinkaan saakka. Köh, köh.
Tämän takia olin jo mielessäni ajatellut, että kun Heikkinen jää eläkkeelle, minun on muistettava häntä jonkinlaisella piirroksella kiitokseksi pitkäpinnaisuudesta. Mutta näin ei siis kuitenkaan käynyt, vaan olikin tehtävä muistokuva.
Koska kyseessä oli henkilö, joka tunnettiin lähinnä lehden toimituksen sisällä, mutta ei niinkään sen ulkopuolella, koitin rakentaa kuvan, jolla olisi jonkinlainen tuplamerkitys: niin että muistokuva-roolia ei olisi piirroksessa väännetty rautalangasta, vaan että se pikemminkin olisi kuvassa näkyvillä rivien välissä asian tunteville.


*  *  *


Army cartoon done in the memory of the late editor-in-chief of the paper, Juha Heikkinen (1952–2015).

Älä koskaan pyydä piirtäjää pitämään pöytäkirjaa

Kokouspapereita, 2012.

Olen aina ollut järjestöihminen. Koko ikäni olen ollut partiossa (kuten monet heille tekemäni sarjakuvat ja kuvituksetkin todistavat) ja myöhemmin olen toiminut monissa kuva-alan järjestöissä. Olin yhden kolmivuotiskauden Kuvittajat ry:n puheenjohtajana ja toisen hallituksessa. Usean vuoden ajan olin myös Suomen sarjakuvaseuran hallituksessa ja tällä hetkellä olen Sarjakuvantekijät ry:ssä. Ja koska kokoukset johtavat herkästi toisiin kokouksiin, näiden järjestöhommien kautta on ollut useita palavereita myös muiden järjestöjen ja eri yhteistyötahojen kanssa.

Kokouspapereita, 2012.

Onko sanalle "doodle" sopivaa suomenkielen vastinetta? En kouluvuosien jälkeen ole juurikaan piirustellut silkkaa tajunnanvirtaa mielikuvituksesta. Luennoilla sitä tuli tehtyä silkaksi ajankuluksi ja hereillä pysyäkseen, mutta kun piirtämisestä tulee ammatti, vapaa piirustelu karsiutuu helposti pois.
Asiaan vaikutti sekin, että kun rupesin pitämään säännöllistä luonnoskirjaa, otin siinä tehtäväksi nimenomaan silmän ja käden yhteispelin harjoittamisen, eli piirtämisen joko elävästä elämästä tai mallikuvasta.
Sarjakuvien ja pilapiirrosten luonnokset taas ovat tarkoitushakuista idean etsintää, joten nekään eivät ole ihan puhdasta doodlailua.

Kokouspapereita, 2011–2012.

Kokouksissa sen sijaan tulee piirusteltua ihan puhdasta tajunnanvirtaa. Haluaisin ajatella, että kyse ei ole (ainakaan pelkästään) kyllästymisestä tai ajatusten harhailusta: kouluvuosista saakka olen tottunut siihen, että ajattelen kynä kädessä. Kun pohdin jotain asiaa, kynä vaeltelee paperilla. Voisi ajatella, että piirrokset ovat pohdiskelun sivutuote. Tai sitten vaikkapa, että kun tietoinen mieli on keskittynyt johonkin muuhun, käsi saa kerrankin piirustella ihan oman halunsa mukaan.
Tämän takia en mielelläni käytä sinisiä kuulakärkikyniä, enkä koskaan kanna sellaista mukanani. Jos käsi haluaa piirustella, sillä on oltava saatavilla mustaa viivaa tekevä kynä.


*  *  *


I don't do pure doodles that often, but occasionally that happens in meetings.

Pilapiirtäjien vihaamat lastenkirjat

John Tennielin "luonnos" pääministeri Disraelin muistokuvaan, 1881.

Kirjoitin aiemmin Punch-lehden piirtäjistä Linley Sambournesta ja Bernard Partridgesta. Totesin, että he edustivat ensimmäistä piirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista saada piirroksensa painettua fotomekaanisesti, siis paperilta valokuvattuina. Ensimmäistä sukupolvea, joilta näin muodoin on olemassa varsinaisia "originaalipiirroksia".
Minulla on kuitenkin myös, eräänlaisena piirrosoriginaalien keräilyn loogisena alkupisteenä, kokoelmissa eräs työ heidän maineikkaalta edeltäjältään.

Sir John Tenniel (1820–1914) noin vuonna 1904. Kuva: National Portrait Gallery.

John Tenniel (1820–1914) toimi Punch-lehden piirtäjänä yli viisikymmentä vuotta, alkaen vuodesta 1850. Lehti oli perustettu vuonna 1840 ja antoi pian ilmestymisensä jälkeen englannin kieleen sen nykymerkityksen sanalle cartoon. Alunperin termi tarkoittaa maalauksen tai freskon luonnosta. Vuonna 1845 rakennettiin Englannin parlamenttitalo ja pidettiin suunnittelukilpailu seinämaalauksista rakennusta koristamaan. Punch-lehti tarjosi aiheeseen oman satiirisen versionsa: tässä meidän cartoonimme parlamentille.
Tenniel siis piirsi pilakuvia ennen fotomekaniikkaa. Hänen piirroksensa painettiin kaiverruksina – joku painoalan käsityöläinen siis toteutti varsinaisen painolaatan annetun luonnoksen pohjalta. Minulla on lyijykynäluonnos Tennielin piirrokseen, joka on tehty pääministeri Benjamin Disraelin kuoleman johdosta vuonna 1881. (Disraelin arvonimenä oli Beaconsfieldin jaarli, joten siksi tuo on se nimi, joka on piirrokseen merkitty). Painetusta, kaiverretusta lopputuloksesta minulla on vain huonolaatuinen, kuvapankista löytynyt kuva.

Tennielin piirroksen painettu versio.

En ole täysin varma, miten Tenniel työskenteli: antoiko hän kaivertajalle tosiaankin paperille tehdyn luonnoksen, vai olisiko hän mahdollisesti luonnostellut suoraan kaiverrettavalle levylle. Siinä tapauksessa tämä lyijykynäpiirros saattaisi olla vasta jälkeenpäin tehty toisinto – sellaisiakin Tennielin tiedetään nimittäin tehneen. Ainakaan kuvassa ei nykymielessä ole mitään "luonnosmaista": siinä on piirretty jokikinen sävytysviiva tarkasti paikoilleen, lyijykynä ei missään vaiheessa ole tehnyt siksakkia, tai pelkistänyt sävytystä pelkäksi valööripinnaksi, tyyliin "tämänsävyistä aluetta tänne taustalle".
Alkuperäisyyteen viittaisi myös se, että saadessani taulun käsiini sen taakse oli kiinnitetty, ei vain kellastunut, vaan rusehtunut paperi, jossa luki "original sketch for Punch". Käsiala näyttäisi olevan Tennielin itsensä – ja paperin väri näyttää uskottavasti siltä, että päiväyksensä mukaisesti se tosiaan on ollut kiinni taulun takana vuodesta 1881 asti.

Kehystytin kuvan uudelleen ja halusin myös tämän kuvan otsikon ja Tennielin signeerauksen mukaan lasin alle. Pohdin, että en kyllä pysty irrottamaan lappua puisesta taustalevystä. Entä pystyisinkö jotenkin leikkaamaan puulevyä pienemmäksi hajottamatta sitä lastuiksi?
Vastaus: levy oli niin hapertunutta, että, yllättävää kyllä, sitä pystyi leikkaamaan Fiskarsin saksilla.

Vaikka Tenniel tekikin monikymmenvuotisen uran pilapiirtäjänä, se ei kuitenkaan ole se syy, miksi maailma tuntee hänen nimensä ja kynänjälkensä vielä tänäkin päivänä. Ei: kaikki Tennielin pilapiirrokset ovat jääneet sen varjoon, että lehtitöidensä sivussa hän tuli myös kuvittaneeksi kaksi pientä lastenkirjaa. Ne nimittäin olivat Liisa ihmemaassa (1865) ja Liisa peilimaailmassa (1871).
Mikä erikoisinta, puolta vuosisataa myöhemmin Tennielin seuraaja koki lähes täysin samanlaisen kohtalon. 

Ernest Shepard (1879–1976) noin vuonna 1970.

Linley Sambournen ja Bernard Partridgen jälkeen Punchin pääpiirtäjäksi nousi vuosiksi 1945–1954 Ernest Shepard (1879–1976). Myös hän piirsi poliittisia pilapiirroksia yli viidenkymmenen vuoden ajan – ja myös hänellä koko muu tuotanto jäi parin lastenkirjakuvituksen varjoon. Shepardilla nuo kirjat olivat Nalle Puh (1926), Nalle Puh rakentaa talon (1928) ja Kaislikossa suhisee (1931).
Shepardin sanotaan vanhoilla päivillään – ja hän eli todella vanhaksi, lähes satavuotiaaksi – olleen hyvin nyreä siitä, että kaikki kiinnittivät huomiota vain Puh-kuviin ja sivuuttivat hänen muut työnsä.
Myös Ernest Shepardilta, jonka Puh-piirrosten hinnat lasketaan sadoissa tuhansissa punnissa, minulla on yksi originaalipiirros. Tämä ei tietenkään ole Puhista, mutta kuitenkin samalta aikakaudelta, jolloin hän kuvitti nuo lastenkirjojen tulevat klassikot.
Minulla oleva piirros on kuvitus vuodelta 1933 olevaan kirjaan Everybody's Lamb, joka on kokoelma Charles Lambin (1775–1834) kirjoituksia.

Ernest Shepardin kuvitusoriginaali vuodelta 1933. Piirros teokseen Everybody's Lamb.

Shepardin kuollessa hänen todettiin olleen viimeinen jäljellä ollut vuosisadan vaihteen klassisen tussipiirrostyylin jatkaja. Ja tussipiirroksissa hän todellakin on omimmillaan: minusta on suuri sääli, että useimmiten hänen Puh-kuviaan näkee hänen vanhalla iällään värittäminä versioina. Niissä on pilattu alkuperäisten mustavalkoisten kuvien herkkyys.

Jälkikirjoitus. Kun Lontoossa toiminut (sittemmin jo ovensa sulkenut) pilapiirrosgalleria piti vuonna 2006 näyttelyn Shepardin poliittisista pilakuvista, he antoivat näyttelylle nimeksi "Mies joka vihasi Puhia".


*  *  *


Original art from two artists who both drew political cartoons for over fifty years, but whose all other work was overshadowed by illustrations done for children's books. John Tenniel (1820–1914) illustrated Alice in Wonderland (1865) and Ernest Shepard (1979–1976) illustrated Winnie the Pooh (1926) and Wind in the Willows (1931).