Monitulkintainen Ansu

Pop-taiteilijat lainasivat pilakuvien ja sarjakuvien kerrontakeinoja maalaustaiteen käyttöön. Mutta historia tuntee vain muutamia pilapiirtäjiä, jotka ovat töissään tehneet saman siirtymän toiseen suuntaan: siirtyneet pilakuvista, yksioikoisesta käyttötaiteesta enemmän galleriataiteen suuntaan.

Kyse onkin jossain määrin päinvastaisista pyrkimyksistä: siinä missä galleriataide tarkoituksella pyrkii monitulkintaisuuteen ja saamaan katsojat pohtimaan merkitystään, pilapiirrosten perinteisenä ajatuksena on ollut viestittää sanomansa mahdollisimman selkeästi ja iskevästi. Pilakuvien viesti kiteytyy humoristiseen piikkiin, jonka tulisi olla niin terävä ja yksiselitteinen kuin mahdollista. (*)

Vain muutamat tekijät, sellaiset kuin Saul Steinberg, Ronald Searle, Quino ja Sempé, ovat pyrkineet luomaan kuvia, jotka selkeästi ovat pilapiirroksia, mutta joissa yksioikoisen humoristinen sanoma ei silti ole mikään itsestäänselvyys. Suomessa tähän vähälukuiseen joukkoon kuului, oikeastaan ainoana lajissaan, Ansu, eli Antero Halla (1936–2007).

(*) Juuri tämä ristiriita saattaa olla yksi osasyy siihen, miksi pilapiirroksilla, huumorisarjakuvilla ja komedialla laajemminkin on kestänyt niin kauan tulla hyväksytyksi "oikeana taiteena". Taidemaailmassa on perinteisesti arvostettu monitulkintaisuutta – huumorin parhaan tehon saavuttaminen taas vaatii yleensä sen karsimista pois. Aina välillä näkee, että huumoria kuitenkin arvioidaan tämän monitulkintaisuuden mittapuun mukaan, edellytetään, että hyvä teos ei saisi olla liian yksiselitteinen. Silloin minusta syyllistytään siihen, että käytetään arviointiin aivan väärää mittatikkua, joka ei tähän ilmaisumuotoon sovellu.

Ansun äärimmäiseen pelkistykseen pyrkivä tussiviiva oli selvää sukua Steinbergille. Tämän tavoin Ansu myös hyödynsi töissään kollaasimaisesti käyttöesineitä, kirjekuoria, leimoja, informaatiografiikkaa. Yhteistä on myös tapa assosioida yhteyksiä kuvallisten elementtien välillä lajityyppi- ja mittakaavaeroista piittaamatta: Ansun kuvissa viivakoodipalkista tulee haitari, sormenjäljestä aivot ja silmälasin pyöreät sangat rinnastuvat polkupyörään.

Steinbergia tiukemmin Ansu kuitenkin kuvissaan pitäytyi pilakuvien totutussa mekaniikassa sikäli, että ne rakenteellisesti aina tuntuivat perustuvan kahden erilaisen asian rinnastamiseen. Mutta siinä missä pilakuvan perinteinen tehtävä on käyttää tätä kontrastia huumorin synnyttämiseen, Ansun kuvissa humoristinen tulkinta oli vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Valokuva Olavi Järven kirjassa Parhaat pilapiirtäjämme (1979).

Oulussa 1936 syntynyt Halla opiskeli Ateneumin graafisella osastolla 1958-62. Opiskeluaikanaan hän löysi ilmaisumuodokseen pilapiirtämisen ja aloitti uransa kolmiruutuisella sarjakuvalla Lennu Tekniikan Maailmassa vuosina 1964–67. Sen jälkeen piirrokset pelkistyivät yhteen kuvaan. Ansu teki niitä säännöllisesti Suomen Kuvalehteen 1974–76 ja 1977 alkaen Helsingin Sanomiin. Sarjakuvien pariin Ansu palasi piirtämällä Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisen kesäkuussa 1989. Valtion taiteilijaeläkkeen hän sai 1997. 
Ansun piirrokset olivat aiheiltaan ajattomia mietelmiä. Kuvaavasti hän itse totesi pilapiirrosten olevan kuva-aforismeja ja sarjakuvien kuvanovelleja. Hän totesi myös työtavoistaan, että kuvista on riisuttava pois kaikki epäolennainen. Kuvan teknisen toteutuksen tulisi myös nousta kuvan aiheesta, eikä piirtäjän omista maneereista tai mieltymyksistä.

Yhteistä kaikille Ansun kuville on tekstittömyys. Ne tekivät niistä myös luontevasti kansainvälisiä. Ansulla oli lukuisia omia ja yhteisnäyttelyitä eri puolilla maailmaa. Hänen töistään julkaistiin kolme kokoelmakirjaa, joista ensimmäinen, 1979 ilmestynyt Go-go, palkittiin Belgian kansainvälisillä pilapiirrosfestivaaleilla vuoden parhaana pilapiirroskirjana. Ansun töitä palkittiin lisäksi ainakin myös Saksassa, Italiassa ja Japanissa.

Tämän kuvan idea ei aukene minulle. Jotain samankaltaisista koiran ja huonekalujen jaloissa?

Ansu ei ehkä koskaan saanut osakseen sellaista huomiota, jotka hänen työnsä olisivat ansainneet. Uran etenemistä ja maailmanvalloitusta saattoi osaltaan hidastaa myös se, että hänenkin kohtalokseen näytti koituvan niin monen taiteilijan turma, alkoholi.

Minulla on kokoelmissani kolme Ansun originaalia.

(Perustuu Sarjainfoon kirjoittamaani muistokirjoitukseen, 2007.)

*  *  *

Ansu, Antero Halla (1936–2007) did aphoristic cartoons in a style clearly influenced by Saul Steinberg.

Nostalgiaa, vai myötähäpeää?

Pilapiirros Ilta-Sanomissa 22.11.2014.

Millaisiin tilanteisiin piirroksen tekeminen voi johtaa?
Marraskuun lopulla tein pilakuvan liittyen David Hasselhoffiin ja Berliinin muuriin.
Kuinka ollakaan, vuoden vaihteen jälkeen Hasselhoff tuli sattumalta Suomeen kuvaamaan omaa tv-ohjelmaa.
Asiat johtivat toiseen ja minulle tarjottiin tilaisuutta osallistua mukaan. Ensin palloteltiin ajatusta, josko olisin tullut tekemään jonkun piirroksen ihan itse ohjelmaan kameroiden eteen. Viime hetkessä tuotantotiimin suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja tästä luovuttiin. Mutta minulle annettiin kuitenkin liput kutsua muutama kaveri mukaan seuraamaan sarjan ensimmäisen jakson kuvauksia.
Meidät istutettiin aivan yleisön eturiviin. Kamerat tuijottelivat meitä useaan otteeseen – mutta lopulta itse tv:stä tulleessa jaksossa naamani armeliaasti vilahtaa vain pariin lyhyeen kertaan.
Hasselhoffin Twitteriin postaamassa yleisöselfiessä sen sijaan pönötän aivan etualalla:

Hesarin arvio luonnehti Hasselhoffin showta sekoitukseksi nostalgiaa ja myötähäpeää. Siltä se tuntui myös yleisön joukossa. Koko keikan läpi päässä tasapainotteli, että onko tämä tavallaan myös hiukan siistiä – vaiko ainoastaan pikkuisen noloa ja vaivaannuttavaa.
Hasselhoff on osoittanut, että kykenee suhtautumaan julkisuuskuvaansa itseironisesti, mikä on hyvä asia. Mutta myös nojaa tähän niin raskaasti, että tyylilaji menee överiksi täyden kitschin puolelle, mitä vähän vierastan.
No, joka tapauksessa: minä olin paikalla selvää päämäärää varten. Kysyin tuottajilta, että kun en kerran päässyt mukaan itse ohjelmaan, niin kai nyt sentään onnistuu, että saan moikata lapsuuden sankaria nimmarin verran. Ja näin kävikin. Nauhoitusten päätteeksi The Hoff kutsui yleisöstä halukkaita ottamaan kanssaan selfieitä.
Minä olin varustautunut ennakkoon ja mukanani oli valokuva ja musta huopakynä.

The Hoff signeerasi rintakarvansa. Kuinka se olisikaan voinut olla muuten?

Tv-shown läpi istuminen oli siis minulle lähinnä välttämätön paha, että sain nimmarin. (Kyllä: olen tässä sen verran vanhemman polven edustaja, että minulle nimmari on merkittävämpi asia kuin kaverikuva).
Tv-showsta en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella – mutta tätä nimmaroitua kuvaa kehtaan kuitenkin vilpittömästi pitää ihan siistinä juttuna. Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, oli se Ritari Ässä minun ikäluokalleni kuitenkin hetken aikaa oikeasti aika kova juttu. Joten tässä siis nostalgia kuitenkin voittaa sen myötähäpeän...
Mutta erityisen hauskaksi tapauksen kuitenkin tekee se, että se lähti liikkeelle tekemästäni piirroksesta. Tein pilakuvan sattumalta päähän putkahtaneesta aiheesta ja paria kuukautta myöhemmin sain tavata sen kohteen.

P.S. Olimme katsomassa shown ensimmäistä jaksoa. Se sisälsi lukuisia viittauksia sekä Ritari Ässään että Baywatchiin, KITT-auton, bändin soittamassa Knight Rider -tunnaria (soittajien ilmeet tekivät selväksi, että olivat suostuneet mukaan nimenomaan siksi, että saivat tilaisuuden soittaa tämän biisin), sekä Hasselhoffin esittämässä ainoan hittinsä Looking for Freedomin. Jos nämä olivat kaikki mukana jo ensimmäisellä kerralla, niin mitä ihmettä jäi jäljelle shown seuraaviin osiin??

*  *  *

After doing a cartoon about David Hasselhoff last November, I got a chance to meet him at a tv show taping and get his autograph.

Kevyttä kenttätutkimusta

Ronald Westrén-Dollin päiväämätön kuvituspiirros.

Kävelen sisään antikvariaattiin. Oven päällä seinällä roikkuu mustavalkoinen piirros. Sitä olisi voinut luulla painokuvaksi, mutta valkoinen korjauslakka erottui selvästi kellastuneesta paperista ja paljasti työn originaaliksi.
Työn on signeerannut on Ronald Westrén-Doll (1927–1980). Olin juuri hiljattain kuullut hänestä hurjia tarinoita hänet muistavilta kollegoilta. Uudessa Kuvalehdessä ja sen jälkeen Apu-lehdessä taittajana ja piirtäjänä toiminut, "Ronckiksi" kutsuttu Westrén-Doll oli jäänyt työtoverien mieleen kovana viinamäen miehenä, jopa aikana jolloin runsaskin alkoholin käyttö oli lehtialalla arkipäiväistä. Viinan viemänä taitava piirtäjä joutui sairaseläkkeelle jo nelikymppisenä.
Yksi hänestä kerrottu tarina oli, että Apu-lehden aikoinaan hänellä oli työhuoneessaan tapana heitellä puukkoa työhuoneen oveen. Arvattavin seurauksin: lopulta joku sisääntulija avasi oven juuri kun veitsi oli ilmassa. Vakavalta onnettomuudelta vältyttiin täpärästi, mutta jälkikäteen oli silti vähän vaikea selittää, että kyseessä ei ollut tarkoituksellinen hyökkäys ovesta tulijaa vastaan.

Westrén-Dollin piirros Olavi Järven kirjassa Parhaat pilapiirtäjämme (1979).

Alkoholi tuntuu värittäneen tämän löytämäni piirroksen matkaa itse taiteilijan jälkeenkin. Kysyn antikvariaatin pitäjältä, mikä taulu tämä on. Hän sanoo, että ei tiedä muuta, kuin että joku oli halunnut luopua siitä paria viiniryyppyä vastaan. Hän puolestaan voisi myydä sen "parin viinipullon hinnalla" eteenpäin. Tämä sopi minulle.
Alalle tyypilliseen tapaan piirroksessa ei ole tietoa, mihin tarkoitukseen se on tehty. Ainoastaan sen verran painomerkintöjä, että näkee, että se on julkaistu jossain. "16.10. ap" siinä lukee. Se lienee kuvan deadline, mutta ei vielä auta paljoa eteenpäin.
Sattumalta tällä kertaa kuitenkin piirroksen tunnistaminen onnistuu helposti.

Ilmari Turjan kirja Suuressa maassa ja pienessä (1957).

Netti kertoo Westrén-Dollin kuvittaneen noin tusinan verran kirjoja. Kun kuva on selvästi Kauko-itään liittyvä, katson Kansalliskirjaston tietokannasta, löytyykö Westrén-Dollin nimellä joku tämmöiseen aihepiiriin sopiva teos.
Löytyy. Ilmari Turjan kirja Suuressa maassa ja pienessä (1957), joka sisältää tekstejä hänen Kiinan-matkaltaan.
Uskon olevani oikeilla jäljillä. Etsin teoksen Helsingin kaupunginkirjaston tietokannasta ja jalkaudun pääkirjastoon Pasilaan, jolla on kirja varastossa. Etsitty piirros löytyy kirjasta saman tien. Koko tutkimustyö vie yhteensä alle puoli tuntia.

Westrén-Dollilta on Turjan kirjassa kymmenkunta piirrosta. Ne ovat tyyliltään hyvin vaihtelevia, joten oletan, että ne on tehty kuhunkin tekstiin erikseen, eikä kootusti tätä kirjaa varten. Joten voisi siis arvata, että kirjan jutut on ensin julkaistu yksitellen Uudessa kuvalehdessä, jonka päätoimittaja Turja oli.
Kävi siis hyvä tuuri. Vaikka piirroksessa ei ole julkaisumerkintää, eikä edes vuosilukua, sattumalta sen pystyi kuitenkin löytämään helposti. Useinkaan se ei ole yhtä helppoa. Laajan tuotannon tehneen piirtäjän merkkaamattoman piirroksen julkaisupaikan etsintä voi usein olla aivan silkkaa epätoivoista hakuammuntaa.

P.S. Westrén-Dollista löytyy valokuva Olavi Järven kirjasta Parhaat pilapiirtäjämme (joka ei aina lähdeteoksena ole valitettavasti tiedoiltaan kovin luotettava). Roncki näyttää kuvassa hurjalta kaverilta: kuin junarosvolta Villin lännen etsintäkuulutuksessa.

*  *  *

I picked up a cheap drawing by Ronald Westrén-Doll in a bookshop. It had no exact publication markings, but this time luckily identifying the drawing proved quite easy: it only took me half an hour to place it into a travel book by Ilmari Turja, published in 1957.

Trolliarmeija

Trolliarmeija. Pilakuva, Ilta-Sanomat 7.3.2015. Tussipiirros paperille ja Photoshop.

Viikonlopun Ilta-Sanomissa oli minulta piirros informaatiosodankäynnin trolliarmeijasta.
Mediassa on ollut useita juttuja siitä, kuinka Venäjä pyrkii aktiivisesti levittämään vaikutusvaltaansa myös tiedonvälityksessä ja kuinka Pietarissa on tarkoitusta varten kokonainen oma trollitehdas. Ajattelin, että piirtäjälle trolliarmeijan visualisoiminen on aika itsestään selvä, herkullinen kuva-aihe. En ole kuitenkaan nähnyt aihetta meillä vielä käsiteltävän ainakaan isoimpien lehtien muissa pilakuvissa, joten päätin tarttua siihen itse, silläkin uhalla, että samankaltainen idea saattaa olla jo jossain muuallakin nähty.

Idealuonnos. Lyijykynä paperille, 7 x 10 cm.

Kuva-aihe ilmaantui aika lailla suoraan valmiina päähän. Tein siitä pienen, karkean layout-luonnoksen, jossa etsin hahmoille sopivia asentoja ja paikkoja. Luonnoksesta näkee, että kuvan oikean reunan rajaa on kokeiltu useampaan paikkaan. Kokeilin eri vaihtoehtoja tälle vielä kuvan tussausvaiheessakin.
Tätä luonnosta tehdessä muovautui näppiksen ääressä olevan peikon asento ja "näppäinote", joka huvitti minua itseäni.
Luonnoksen päällä olevat henkselit eivät tarkoita idean hylkäämistä, vaan minulla yleensä päinvastoin, että idea on toteutettu: olen tottunut käyttämään tätä tapaa piirroksen siirtämiseen luonnoksesta isolle paperille. Vedän molempien päälle ruksit ja se auttaa hieman paremmin hahmottamaan kuvan sisäisiä mittasuhteita, mikä elementti tulee mihinkin paikkaan.

Malliluonnoksia erilaisista peikkotyypeistä.

Katsoin peikoille mallia ruotsalaisen John Bauerin satukuvituksista ja englantilaisen Paul Kidbyn Discworld-kirjoihin tekemistä kuvista. Päädyin lopulta kuitenkin itse vähän yksinkertaisempiin hahmoihin – ja kuvaa tussatessa sitten puskikin näköjään vahvasti läpi 80-luvun supersankarisarjakuvien vaikutus (mielessä oli myös Paul Chadwickin sarjakuvahahmo Concrete).

Lyijykynäluonnos paperille, 39 x 25 cm.

Olin syksyllä käyttänyt Ukraina-aiheisessa piirroksessa roiske-efektejä ja pidin itse siitä, miltä lopputulos näytti. Joten pohdin, sopisiko jotain vastaavaa myös tämän kuvan taustalle. Sitä silmällä pitäen piirsin kuvan isompaan kokoon, kuin mitä tämän tyyppinen kuva-aihe ehkä tyypillisesti minulla olisi vaatinut. Tein sen A3-arkille tavallisen A4:n sijaan – musteen roiskiminen tarvitsee paljon työskentelytilaa. Mutta luulen, että tässä tapauksessa myös kuvan muut yksityiskohdat hyötyivät isommasta koosta.
Tussasin kuvan valopöydällä luonnoksesta erilliselle paperiarkille. Pääsin myös hyödyntämään valopöydän etuja: päätin vielä tässä vaiheessa siirtää kuvan rajoja puoli senttiä oikealle, jotta etummaisena olevan hahmon nuijan ja selän ääriviivojen yhtymäkohta mahtui kuvaan mukaan. Se on pieni detalji, mutta kokemuksesta tiedän, että sellainen auttaa kuvan jäsentymistä yllättävän paljon.

Valmis tussipiirros. Pullomuste ja valkoinen guassi paperille, 39 x 25 cm.

Päädyin tällä kertaa yhdistelemään kuvan taustaan roiskeita, hivenen drybrush-siveltimenvetoja, sekä ennen kaikkia sormenjälkiä. Note to self, sekä tiedoksi kaikille, joita kiinnostaa kokeilla tätä kotona: jos levität mustetta sormiisi, muista sen jälkeen pestä kätesi hyvin huolellisesti, ellet sen jälkeen halua kiroillen löytää mustia sormenjälkiä kodin kaikilta vaaleilta pinnoilta.
Ja tekstiileistä.
Ja kirjoista.
Ja käyttämättömistä papereista.

P.S. Nyt näitä kuvia katsoessa huomaan, että tussatessa etummaisen peikon toinen korva on näköjään kadonnut jonnekin. Hups. Taistelussa saatu vamma, kenties?

*  *  *

A troll army. A cartoon published in Ilta-Sanomat, March 7, 2015.

I thought that Russia employing an army of internet trolls was an obvious thing to visualize, but since I didn't find a lot of cartoons already commenting on the issue, I decided to do one myself.

Ammattilainen ei ideaa odottele

Arvo "Tiikeri" Tigerstedtin originaalipiirros, tehty vappuaattona 1953.

"Luominen on 90% perspiraatiota, 10% inspiraatiota." Kun on deadline, niin silloin ammattilainen toimittaa tavaraa julkaistavaksi, oli sen tekoon sitten löytynyt varsinaista innostusta tai ei.
Aina silloin tällöin näkee piirroksia, joista huomaa, että nyt on tekijällä ollut todella kiire, tai ideat vähissä. Harvinaisen suorasukaisesti sen tekee tämä Helsingin Sanomien urheilusivujen piirtäjä Tiikerin (Arvo Tigerstedt, 1899-1969) piirros vuodelta 1953. Siinä Tiikeri sanoo suoraan lukijalle, että istuu vappuaattona töissä ilman ideaa, mutta mieli tekisi jo lähteä. Joten mikä neuvoksi? Ei muuta kuin kynä käteen ja hommiin. Alkaen sivun vasemmasta yläkulmasta Tiikeri alkaa jammailla mitä-sylki-suuhun-tuo -periaatteella vappuaiheisia tekstejä ja kuvia. Sitten kun hän pääsee tarpeeksi lähelle oikeaa alanurkkaa, hän päättäväisesti toteaa, että no niin, sivu on riittävän täynnä, eli piirros on valmis.
Ostin tämän Tiikerin sivun (pilkkahinnalla) eräästä huutokaupasta. Minua huvittaa ajatus, että kaikista Tiikerin piirroksista joku oli päättänyt kehystää tauluksi nimenomaan juuri tämän kiirerykäisyn.
Minulle tämä Tiikerin luonnosteleva tapa yhdistää tekstiä ja kuvaa tuo jotenkin mieleen tämän ajan omaelämäkerralliset sarjakuvablogit – ei kiireisyytensä takia, vaan tavassa, jolla se kuvaa piirtohetken välittömiä tunnelmia hyvin suoraan ja spontaanisti.

Arvo "Tiikeri" Tigerstedt, Helsingin Sanomien urheilusivujen pitkäaikainen pilapiirtäjä.

Huutokauppaan liittyy minulla myös eräs aiempi muisto Tiikeristä. Katselin erään toisen huutokaupan näyttelyssä Paasikivestä tehtyä karikatyyriä, jonka oli signeerannut Michael Tigerstedt. En juuri silloin varmaksi muistanut, mikä oli Tiikerin etunimi.
Asiaa pohtiessani huomasin, että sattumalta näyttelyyn oli samaan aikaan tutustumassa myös Wenzel Hagelstam. No siinähän on mies, jonka maineensa perusteella pitäisi tietää kaikki suomalaisesta taidehistoriasta, ajattelin. Rohkenin lähestyä häntä asiassa.

Wenzel ei tiennyt (tietenkään, tekee mieli sarkastisesti sanoa) mistään pilapiirtäjästä. ”Mutta tunnen kyllä hyvin Tigerstedtien suvun”, hän lisäsi auttavasti.

Näytin Paasikiven karikatyyrin ja sen signeerauksen. Sanoin, että muistaakseni Tiikerin nimi ei ollut Michael. ”Muistelisin, että hänellä olisi ollut suomenkielinen etunimi. Että se olisi ollut Arvo, tai jotain sinne päin.”

”Suomenkielinen etunimi?” Hagelstam hämmästeli. ”Ei, se ei kyllä kuulosta ainakaan niiltä Tigerstedteiltä, jotka minä tunnen.”

Tarkistin asian heti kotiin päästyäni. Tiikerin nimi siis tosiaankin oli Arvo Tigerstedt. Alleviivaanko tapauksen merkityksen huomauttamalla, että minä siis tiesin – noh, ainakin tässä asiassa – suomalaisesta piirroshistoriasta enemmän kuin Hagelstam?

Mikä vain osoittaa, että käyttökuvien historian tuntemus on tässä maassa sellaista autiomaata, että ei juuri ole ulkoisia auktoriteetteja, joiden tietämykseen voisi turvata. 

Jos joku asia tällä alalla kiinnostaa, pitää varautua siihen, että tieto siitä on kaivettava esiin itse.

Älä tee piirrokselle näin

Australialaisen pilapiirtäjä Norm Mitchellin (1920–1980) originaali. Mitchell oli Pat Oliphantin (s. 1935) oppi-isä.

Koska sarjakuvia, kuvituksia ja pilapiirroksia ei useinkaan ole osattu arvostaa oikeina taideteoksina, saa piirroskeräilijä tavan takaa törmätä piirroksiin, joita on kohdeltu huonosti.
Yleinen suuri koetinkivi keräilyharrastukselle on postilaitos. Posti kohtelee lähetyksiä kaikkea muuta kuin helläkätisesti, joten piirroksen turvallinen lähettäminen vaatii järeää paketointia. En tiedä, onko kyseessä useimmin kitsastelu lähetyskuluissa, vaiko hyväuskoisuus, tai aito tietämättömyys, mutta edelleenkin vastaan tulee lähetyksiä, joita ei ole välttämättä suojattu millään lailla: piirros on saatettu esimerkiksi laittaa aivan tavalliseen kirjekuoreen sellaiseen.
Keräilijän sydän ei suorastaan läikähtele runsaana lähimmäisenrakkaudesta, kun käteen annetaan vaikkapa tämän näköinen lähetys:

Tämä on oikea postista minulle ojennettu kirjekuori. Minä olin järkyttynyt. Tuskin se tilanne postin väellekään oli mikään ammattiylpeyden huippuhetki.
Jo päältä päin näki, että nyt on luvassa pahaa jälkeä myös kirjekuoren sisällä. Muotoa ei voi pitää kovin ihanteellisena piirrostavaran säilyttämiselle.
Tässä kunnossa olivat piirrokset – niitä oli useampia – kirjeen sisällä:

Mutta ei siinä vielä kaikki. Kansainvälinen postilaitos oli uurastanut lähetyksen kimpussa oikein urakalla – kirje oli tullut Australiasta asti – mutta kyllä myös piirrosten lähettäjä oli yltänyt melkoisen eeppiseen suoritukseen.
Pohtikaamme hetken, mitä voimme havaita seuraavasta kuvasta.

Piirroksen ostokuitti on niitattu kiinni originaaliin.
Kyllä vain, sanoin niitattu.
Varmemmaksi vakuudeksi myös koko piirrossatsi oli niitattu pinona yhteen ja kirjekuoreen kiinni.
Onko erikseen sanottava, että niin ei saisi tehdä?

Täältä siis näyttää piirroskuori, joka on kulkenut puolen maapallon ympäri au naturel, ilman suojapahveja. Mutta usein myös näkee, että vaikka jonkinlaista pahvia on käytetty, se on ollut vääränlaista: liian pehmeää ja taipuisaa, jotta se suojaisi sisältöä. Merkittävää ei ole, kuinka paksua pahvi on, vaan se, kuinka jämäkkää se on, kuinka paljon se suojaa taittumiselta ja kolhuilta.
Toinen asia sitten on piirrosten itsensä säilytys ja kohtelu. Mainitsin jo aiemmassa blogimerkinnässä, että minulla oleva Eero-Einari Nurmelan kansikuvapiirros on nurjalta puolelta täynnä liimatahroja.
En liioitellut sen huonoa kuntoa:

Ehkä on parempi olla ajattelematta, mitä nuo liimakemikaalit tekevät vuosien saatossa paperin rakenteelle.
En tiedä, ovatko juuri pilapiirtäjät erityisen epäonnisia tässä asiassa, mutta jostain syystä toinen piirtäjä, jolta olen nähnyt useita turmeltuja piirroksia, on amerikkalainen Paul Conrad (1924–2010), josta myös olen aiemmin kirjoittanut blogissa. Keräilijöiden käsissä on vain harvoja Conradin originaaleja – mikä saattaa olla hyväkin asia, päätellen siitä, miten niitä on kohdeltu.

Tämä on ensimmäinen kokoelmiini saama Conradin originaali. Siinä on lähes kaikkia niitä vikoja, joita paperitavaralle voi ilmetä: kuvan alaosa on saanut kosteutta ja on sen jäljiltä kupruilla. Kosteus on myös aiheuttanut homevaurioita. Homeläikkiä näkyy kuvan alaosassa ja erityisen tiheään vasemmalla istuvan hahmon ympärillä. Näiden lisäksi kuvan yläosan päälle on valunut jotain muuta nestettä, joka on aiheuttanut tahroja molemmissa laidoissa. Oikeassa laidassa se on levinnyt mustekynällä kirjoitetun omisteen päälle ja onnistunut liuottamaan musteen sinertäväksi lammikoksi.
Tämä kaikki kuitenkin kalpenee sille, mitä seuraaville löytämilleni Conradin piirroksille oli tapahtunut (niitä oli jälleen kerralla useampi kappale).

Tämän ymmärtäminen vaati jo hiukan pohdintaa, ennen kuin kykeni edes arvelemaan edellisen omistajan sielunelämää.
Ilmeisestikin säästääkseen rahaa kuvien kehystämisessä tämä keräilijä oli saanut "nerokkaan" idean: eikö piirroksia voisi lasin sijaan suojata... kontaktimuovilla!
Huomionarvoista on, että muovitusta ei ole tehty millään ammattilaisen laminointikoneella, vaan selvästikin käsin. Tuloksena on kotoisan ryppyinen muovitus, kuin koulukirjat ennen vanhaan.
Onko tarpeen todeta, että näinkään ei saisi tehdä? Ei, vaikka – ihmeen kaupalla – muovi on kuin onkin suojannut piirrosta jollain tavalla: kontaktimuovin liima ei ole sentään tuhonnut piirrosta sen näköiseksi, kuin Nurmelan piirroksen nurja puoli.
Piirroksille voi siis sattua kaikennäköistä. Ihan kaikkea en kuitenkaan minäkään kokoelmiini pelasta.
Tämä on JAKin pilapiirros, jonka joku ikuinen optimisti koetti myydä ebayllä:

* * *

Examples of some of the worst treated original drawings I've come across.

Kuka kirjoittaa kuvat?

Asmo Alhon piirtämä ja ideoima Kieku ja Kaiku -originaali Kotilieden numeroon 16/1968.

Opiskeluaikoina muistan sanoneeni jollekulle, että nyt minun pitää mennä, täytyy kirjoittaa seuraava sarjakuva. "Ai", yllättyi seurassani ollut henkilö. "Sinä myös kirjoitat?" Tähän kolmas paikalla ollut henkilö huomautti: "Jyrkin kirjoittaminen tarkoittaa myös piirtämistä."
Termistö kirjoittamisesta ja piirtämisestä sarjakuvien ja kuvakirjojen suhteen voi edelleenkin olla alaa tuntemattomalle kuulijalle vaikea hahmottaa. Kuvien tekeminen on piirtämistä – mutta ennen kuin kuvan voi piirtää, siihen on keksittävä idea, on tiedettävä, mitä kuvassa tapahtuu. Sarjakuvien, pilakuvien ja kuvakirjojen ideoinnista puhutaan niiden kirjoittamisena. Tällöin suunnitellaan siis sekä kuvien sisältö, että niiden yhteyteen tulevat sanat. Näiden ideoiden muistiinmerkitseminen paperille saattaa sisältää sekä tekstiä että luonnosteltuja kuvia.

Asmo Alho. Valokuva Suomen Kuvalehden 45/1975 muistojutusta.

Kiintoisa esimerkki termistön harhaanjohtavuudesta on Kieku ja Kaiku, suomalaisen sarjakuvahistorian tunnetuimpia sarjoja. On yleisesti tiedossa, että Kiekua ja Kaikua piirsi Asmo Alho ja että sen "kirjoitti Mika Waltari". Lähempi perehtyminen aiheeseen kuitenkin osoittaa, että kuvio ei ollut aivan näin yksiselitteinen. Waltari kylläkin kirjoitti lopullisessa julkaistussa sivussa olleet tekstit (ne kuuluisat kolmitavuiset riimit), mutta kuvien sisällöt, itse sarjakuvien juonet, ideoi, eli siis kirjoitti, Asmo Alho itse. Sarjakuva-alalle aika poikkeuksellisessa järjestelyssä Asmo Alho ensin ideoi ja piirsi sarjakuvasivun valmiiksi, mutta jätti siihen tyhjät paikat tekstille, johon Waltari sitten muotoili, Alhon keksimän juonen pohjalta, riimitetyt värssyt.

Asmo Alho kirjoitti kuvien alle tekstit, joiden tarkoitus oli selittää jutun juoni Mika Waltarille.

Eräs kokoelmani aarteita on, että minulla on yhden Kieku ja Kaiku -sivun originaali. Siitä näkyy kiintoisalla tavalla, miten Alhon ja Waltarin yhteistyö on pelannut. Alho on itse tehnyt lyijykynällä tekstimerkintöjä kuvien alle, ilmeisesti selittääkseen Waltarille, mitä kuvissa tapahtuu. Mutta on kiintoisaa havaita, että nämä merkinnät tosiaan ovat vain selittämässä sarjakuvan juonta: niissä ei ole ehdoteltu mitään riimittelyideoita. Toisin sanoen voi siis perustellusti todeta, että Kiekua ja Kaikua kirjoittivat sekä Alho, että Waltari: Alho kirjoitti juttujen juonet, Waltari kirjoitti niiden päälle riimit.

Rymy-Eetuunkin lisättiin riimit, vaikka jutut toimivat myös ilman niitä. Originaali Radiokuuntelija-lehdestä 1956.

Riimitetyt tekstit roikkuivat mukana suomalaisessa sarjakuvassa pitkään. Toinen tunnettu esimerkki tästä on Rymy-Eetu. Mutta on kuitenkin kiintoisaa havaita, että Rymy-Eetun tekstit toimivat aivan eri tavoin kuin Kieussa ja Kaiussa.
Rymy-Eetut julkaistiin alun perin ilman tekstejä. Tekstit lisättiin mukaan vasta, kun sarjoista jouluisin koostettiin 16-sivuinen sarjakuvalehti. Tämä tarkoittaa, että tekstit ovat väkisinkin turhaa päälleymppäystä: koska sarjat julkaistiin aluksi ilman sanoja, se tarkoittaa, että ideoiden oli oltava niin selkeitä, että ne eivät selittäviä tekstejä avukseen tarvinneet.
Kieku ja Kaiku taas julkaistiin alun perinkin tekstien kanssa. Tämän myötä myös kuvat oli koko ajan suunniteltu toimimaan tekstin kanssa yhteistyössä. Kieun ja Kaiun tekstit ja kuvat ovat siis Rymy-Eetua tiukemmin sidoksissa toisiinsa: Kieku ja Kaiku -sivujen idea ei välttämättä välittyisi lukijalle ilman tekstiä.