Kevyttä kenttätutkimusta

Ronald Westrén-Dollin päiväämätön kuvituspiirros.

Kävelen sisään antikvariaattiin. Oven päällä seinällä roikkuu mustavalkoinen piirros. Sitä olisi voinut luulla painokuvaksi, mutta valkoinen korjauslakka erottui selvästi kellastuneesta paperista ja paljasti työn originaaliksi.
Työn on signeerannut on Ronald Westrén-Doll (1927–1980). Olin juuri hiljattain kuullut hänestä hurjia tarinoita hänet muistavilta kollegoilta. Uudessa Kuvalehdessä ja sen jälkeen Apu-lehdessä taittajana ja piirtäjänä toiminut, "Ronckiksi" kutsuttu Westrén-Doll oli jäänyt työtoverien mieleen kovana viinamäen miehenä, jopa aikana jolloin runsaskin alkoholin käyttö oli lehtialalla arkipäiväistä. Viinan viemänä taitava piirtäjä joutui sairaseläkkeelle jo nelikymppisenä.
Yksi hänestä kerrottu tarina oli, että Apu-lehden aikoinaan hänellä oli työhuoneessaan tapana heitellä puukkoa työhuoneen oveen. Arvattavin seurauksin: lopulta joku sisääntulija avasi oven juuri kun veitsi oli ilmassa. Vakavalta onnettomuudelta vältyttiin täpärästi, mutta jälkikäteen oli silti vähän vaikea selittää, että kyseessä ei ollut tarkoituksellinen hyökkäys ovesta tulijaa vastaan.

Westrén-Dollin piirros Olavi Järven kirjassa Parhaat pilapiirtäjämme (1979).

Alkoholi tuntuu värittäneen tämän löytämäni piirroksen matkaa itse taiteilijan jälkeenkin. Kysyn antikvariaatin pitäjältä, mikä taulu tämä on. Hän sanoo, että ei tiedä muuta, kuin että joku oli halunnut luopua siitä paria viiniryyppyä vastaan. Hän puolestaan voisi myydä sen "parin viinipullon hinnalla" eteenpäin. Tämä sopi minulle.
Alalle tyypilliseen tapaan piirroksessa ei ole tietoa, mihin tarkoitukseen se on tehty. Ainoastaan sen verran painomerkintöjä, että näkee, että se on julkaistu jossain. "16.10. ap" siinä lukee. Se lienee kuvan deadline, mutta ei vielä auta paljoa eteenpäin.
Sattumalta tällä kertaa kuitenkin piirroksen tunnistaminen onnistuu helposti.

Ilmari Turjan kirja Suuressa maassa ja pienessä (1957).

Netti kertoo Westrén-Dollin kuvittaneen noin tusinan verran kirjoja. Kun kuva on selvästi Kauko-itään liittyvä, katson Kansalliskirjaston tietokannasta, löytyykö Westrén-Dollin nimellä joku tämmöiseen aihepiiriin sopiva teos.
Löytyy. Ilmari Turjan kirja Suuressa maassa ja pienessä (1957), joka sisältää tekstejä hänen Kiinan-matkaltaan.
Uskon olevani oikeilla jäljillä. Etsin teoksen Helsingin kaupunginkirjaston tietokannasta ja jalkaudun pääkirjastoon Pasilaan, jolla on kirja varastossa. Etsitty piirros löytyy kirjasta saman tien. Koko tutkimustyö vie yhteensä alle puoli tuntia.

Westrén-Dollilta on Turjan kirjassa kymmenkunta piirrosta. Ne ovat tyyliltään hyvin vaihtelevia, joten oletan, että ne on tehty kuhunkin tekstiin erikseen, eikä kootusti tätä kirjaa varten. Joten voisi siis arvata, että kirjan jutut on ensin julkaistu yksitellen Uudessa kuvalehdessä, jonka päätoimittaja Turja oli.
Kävi siis hyvä tuuri. Vaikka piirroksessa ei ole julkaisumerkintää, eikä edes vuosilukua, sattumalta sen pystyi kuitenkin löytämään helposti. Useinkaan se ei ole yhtä helppoa. Laajan tuotannon tehneen piirtäjän merkkaamattoman piirroksen julkaisupaikan etsintä voi usein olla aivan silkkaa epätoivoista hakuammuntaa.

P.S. Westrén-Dollista löytyy valokuva Olavi Järven kirjasta Parhaat pilapiirtäjämme (joka ei aina lähdeteoksena ole valitettavasti tiedoiltaan kovin luotettava). Roncki näyttää kuvassa hurjalta kaverilta: kuin junarosvolta Villin lännen etsintäkuulutuksessa.

*  *  *

I picked up a cheap drawing by Ronald Westrén-Doll in a bookshop. It had no exact publication markings, but this time luckily identifying the drawing proved quite easy: it only took me half an hour to place it into a travel book by Ilmari Turja, published in 1957.

Trolliarmeija

Trolliarmeija. Pilakuva, Ilta-Sanomat 7.3.2015. Tussipiirros paperille ja Photoshop.

Viikonlopun Ilta-Sanomissa oli minulta piirros informaatiosodankäynnin trolliarmeijasta.
Mediassa on ollut useita juttuja siitä, kuinka Venäjä pyrkii aktiivisesti levittämään vaikutusvaltaansa myös tiedonvälityksessä ja kuinka Pietarissa on tarkoitusta varten kokonainen oma trollitehdas. Ajattelin, että piirtäjälle trolliarmeijan visualisoiminen on aika itsestään selvä, herkullinen kuva-aihe. En ole kuitenkaan nähnyt aihetta meillä vielä käsiteltävän ainakaan isoimpien lehtien muissa pilakuvissa, joten päätin tarttua siihen itse, silläkin uhalla, että samankaltainen idea saattaa olla jo jossain muuallakin nähty.

Idealuonnos. Lyijykynä paperille, 7 x 10 cm.

Kuva-aihe ilmaantui aika lailla suoraan valmiina päähän. Tein siitä pienen, karkean layout-luonnoksen, jossa etsin hahmoille sopivia asentoja ja paikkoja. Luonnoksesta näkee, että kuvan oikean reunan rajaa on kokeiltu useampaan paikkaan. Kokeilin eri vaihtoehtoja tälle vielä kuvan tussausvaiheessakin.
Tätä luonnosta tehdessä muovautui näppiksen ääressä olevan peikon asento ja "näppäinote", joka huvitti minua itseäni.
Luonnoksen päällä olevat henkselit eivät tarkoita idean hylkäämistä, vaan minulla yleensä päinvastoin, että idea on toteutettu: olen tottunut käyttämään tätä tapaa piirroksen siirtämiseen luonnoksesta isolle paperille. Vedän molempien päälle ruksit ja se auttaa hieman paremmin hahmottamaan kuvan sisäisiä mittasuhteita, mikä elementti tulee mihinkin paikkaan.

Malliluonnoksia erilaisista peikkotyypeistä.

Katsoin peikoille mallia ruotsalaisen John Bauerin satukuvituksista ja englantilaisen Paul Kidbyn Discworld-kirjoihin tekemistä kuvista. Päädyin lopulta kuitenkin itse vähän yksinkertaisempiin hahmoihin – ja kuvaa tussatessa sitten puskikin näköjään vahvasti läpi 80-luvun supersankarisarjakuvien vaikutus (mielessä oli myös Paul Chadwickin sarjakuvahahmo Concrete).

Lyijykynäluonnos paperille, 39 x 25 cm.

Olin syksyllä käyttänyt Ukraina-aiheisessa piirroksessa roiske-efektejä ja pidin itse siitä, miltä lopputulos näytti. Joten pohdin, sopisiko jotain vastaavaa myös tämän kuvan taustalle. Sitä silmällä pitäen piirsin kuvan isompaan kokoon, kuin mitä tämän tyyppinen kuva-aihe ehkä tyypillisesti minulla olisi vaatinut. Tein sen A3-arkille tavallisen A4:n sijaan – musteen roiskiminen tarvitsee paljon työskentelytilaa. Mutta luulen, että tässä tapauksessa myös kuvan muut yksityiskohdat hyötyivät isommasta koosta.
Tussasin kuvan valopöydällä luonnoksesta erilliselle paperiarkille. Pääsin myös hyödyntämään valopöydän etuja: päätin vielä tässä vaiheessa siirtää kuvan rajoja puoli senttiä oikealle, jotta etummaisena olevan hahmon nuijan ja selän ääriviivojen yhtymäkohta mahtui kuvaan mukaan. Se on pieni detalji, mutta kokemuksesta tiedän, että sellainen auttaa kuvan jäsentymistä yllättävän paljon.

Valmis tussipiirros. Pullomuste ja valkoinen guassi paperille, 39 x 25 cm.

Päädyin tällä kertaa yhdistelemään kuvan taustaan roiskeita, hivenen drybrush-siveltimenvetoja, sekä ennen kaikkia sormenjälkiä. Note to self, sekä tiedoksi kaikille, joita kiinnostaa kokeilla tätä kotona: jos levität mustetta sormiisi, muista sen jälkeen pestä kätesi hyvin huolellisesti, ellet sen jälkeen halua kiroillen löytää mustia sormenjälkiä kodin kaikilta vaaleilta pinnoilta.
Ja tekstiileistä.
Ja kirjoista.
Ja käyttämättömistä papereista.

P.S. Nyt näitä kuvia katsoessa huomaan, että tussatessa etummaisen peikon toinen korva on näköjään kadonnut jonnekin. Hups. Taistelussa saatu vamma, kenties?

*  *  *

A troll army. A cartoon published in Ilta-Sanomat, March 7, 2015.

I thought that Russia employing an army of internet trolls was an obvious thing to visualize, but since I didn't find a lot of cartoons already commenting on the issue, I decided to do one myself.

Ammattilainen ei ideaa odottele

Arvo "Tiikeri" Tigerstedtin originaalipiirros, tehty vappuaattona 1953.

"Luominen on 90% perspiraatiota, 10% inspiraatiota." Kun on deadline, niin silloin ammattilainen toimittaa tavaraa julkaistavaksi, oli sen tekoon sitten löytynyt varsinaista innostusta tai ei.
Aina silloin tällöin näkee piirroksia, joista huomaa, että nyt on tekijällä ollut todella kiire, tai ideat vähissä. Harvinaisen suorasukaisesti sen tekee tämä Helsingin Sanomien urheilusivujen piirtäjä Tiikerin (Arvo Tigerstedt, 1899-1969) piirros vuodelta 1953. Siinä Tiikeri sanoo suoraan lukijalle, että istuu vappuaattona töissä ilman ideaa, mutta mieli tekisi jo lähteä. Joten mikä neuvoksi? Ei muuta kuin kynä käteen ja hommiin. Alkaen sivun vasemmasta yläkulmasta Tiikeri alkaa jammailla mitä-sylki-suuhun-tuo -periaatteella vappuaiheisia tekstejä ja kuvia. Sitten kun hän pääsee tarpeeksi lähelle oikeaa alanurkkaa, hän päättäväisesti toteaa, että no niin, sivu on riittävän täynnä, eli piirros on valmis.
Ostin tämän Tiikerin sivun (pilkkahinnalla) eräästä huutokaupasta. Minua huvittaa ajatus, että kaikista Tiikerin piirroksista joku oli päättänyt kehystää tauluksi nimenomaan juuri tämän kiirerykäisyn.
Minulle tämä Tiikerin luonnosteleva tapa yhdistää tekstiä ja kuvaa tuo jotenkin mieleen tämän ajan omaelämäkerralliset sarjakuvablogit – ei kiireisyytensä takia, vaan tavassa, jolla se kuvaa piirtohetken välittömiä tunnelmia hyvin suoraan ja spontaanisti.

Arvo "Tiikeri" Tigerstedt, Helsingin Sanomien urheilusivujen pitkäaikainen pilapiirtäjä.

Huutokauppaan liittyy minulla myös eräs aiempi muisto Tiikeristä. Katselin erään toisen huutokaupan näyttelyssä Paasikivestä tehtyä karikatyyriä, jonka oli signeerannut Michael Tigerstedt. En juuri silloin varmaksi muistanut, mikä oli Tiikerin etunimi.
Asiaa pohtiessani huomasin, että sattumalta näyttelyyn oli samaan aikaan tutustumassa myös Wenzel Hagelstam. No siinähän on mies, jonka maineensa perusteella pitäisi tietää kaikki suomalaisesta taidehistoriasta, ajattelin. Rohkenin lähestyä häntä asiassa.

Wenzel ei tiennyt (tietenkään, tekee mieli sarkastisesti sanoa) mistään pilapiirtäjästä. ”Mutta tunnen kyllä hyvin Tigerstedtien suvun”, hän lisäsi auttavasti.

Näytin Paasikiven karikatyyrin ja sen signeerauksen. Sanoin, että muistaakseni Tiikerin nimi ei ollut Michael. ”Muistelisin, että hänellä olisi ollut suomenkielinen etunimi. Että se olisi ollut Arvo, tai jotain sinne päin.”

”Suomenkielinen etunimi?” Hagelstam hämmästeli. ”Ei, se ei kyllä kuulosta ainakaan niiltä Tigerstedteiltä, jotka minä tunnen.”

Tarkistin asian heti kotiin päästyäni. Tiikerin nimi siis tosiaankin oli Arvo Tigerstedt. Alleviivaanko tapauksen merkityksen huomauttamalla, että minä siis tiesin – noh, ainakin tässä asiassa – suomalaisesta piirroshistoriasta enemmän kuin Hagelstam?

Mikä vain osoittaa, että käyttökuvien historian tuntemus on tässä maassa sellaista autiomaata, että ei juuri ole ulkoisia auktoriteetteja, joiden tietämykseen voisi turvata. 

Jos joku asia tällä alalla kiinnostaa, pitää varautua siihen, että tieto siitä on kaivettava esiin itse.

Älä tee piirrokselle näin

Australialaisen pilapiirtäjä Norm Mitchellin (1920–1980) originaali. Mitchell oli Pat Oliphantin (s. 1935) oppi-isä.

Koska sarjakuvia, kuvituksia ja pilapiirroksia ei useinkaan ole osattu arvostaa oikeina taideteoksina, saa piirroskeräilijä tavan takaa törmätä piirroksiin, joita on kohdeltu huonosti.
Yleinen suuri koetinkivi keräilyharrastukselle on postilaitos. Posti kohtelee lähetyksiä kaikkea muuta kuin helläkätisesti, joten piirroksen turvallinen lähettäminen vaatii järeää paketointia. En tiedä, onko kyseessä useimmin kitsastelu lähetyskuluissa, vaiko hyväuskoisuus, tai aito tietämättömyys, mutta edelleenkin vastaan tulee lähetyksiä, joita ei ole välttämättä suojattu millään lailla: piirros on saatettu esimerkiksi laittaa aivan tavalliseen kirjekuoreen sellaiseen.
Keräilijän sydän ei suorastaan läikähtele runsaana lähimmäisenrakkaudesta, kun käteen annetaan vaikkapa tämän näköinen lähetys:

Tämä on oikea postista minulle ojennettu kirjekuori. Minä olin järkyttynyt. Tuskin se tilanne postin väellekään oli mikään ammattiylpeyden huippuhetki.
Jo päältä päin näki, että nyt on luvassa pahaa jälkeä myös kirjekuoren sisällä. Muotoa ei voi pitää kovin ihanteellisena piirrostavaran säilyttämiselle.
Tässä kunnossa olivat piirrokset – niitä oli useampia – kirjeen sisällä:

Mutta ei siinä vielä kaikki. Kansainvälinen postilaitos oli uurastanut lähetyksen kimpussa oikein urakalla – kirje oli tullut Australiasta asti – mutta kyllä myös piirrosten lähettäjä oli yltänyt melkoisen eeppiseen suoritukseen.
Pohtikaamme hetken, mitä voimme havaita seuraavasta kuvasta.

Piirroksen ostokuitti on niitattu kiinni originaaliin.
Kyllä vain, sanoin niitattu.
Varmemmaksi vakuudeksi myös koko piirrossatsi oli niitattu pinona yhteen ja kirjekuoreen kiinni.
Onko erikseen sanottava, että niin ei saisi tehdä?

Täältä siis näyttää piirroskuori, joka on kulkenut puolen maapallon ympäri au naturel, ilman suojapahveja. Mutta usein myös näkee, että vaikka jonkinlaista pahvia on käytetty, se on ollut vääränlaista: liian pehmeää ja taipuisaa, jotta se suojaisi sisältöä. Merkittävää ei ole, kuinka paksua pahvi on, vaan se, kuinka jämäkkää se on, kuinka paljon se suojaa taittumiselta ja kolhuilta.
Toinen asia sitten on piirrosten itsensä säilytys ja kohtelu. Mainitsin jo aiemmassa blogimerkinnässä, että minulla oleva Eero-Einari Nurmelan kansikuvapiirros on nurjalta puolelta täynnä liimatahroja.
En liioitellut sen huonoa kuntoa:

Ehkä on parempi olla ajattelematta, mitä nuo liimakemikaalit tekevät vuosien saatossa paperin rakenteelle.
En tiedä, ovatko juuri pilapiirtäjät erityisen epäonnisia tässä asiassa, mutta jostain syystä toinen piirtäjä, jolta olen nähnyt useita turmeltuja piirroksia, on amerikkalainen Paul Conrad (1924–2010), josta myös olen aiemmin kirjoittanut blogissa. Keräilijöiden käsissä on vain harvoja Conradin originaaleja – mikä saattaa olla hyväkin asia, päätellen siitä, miten niitä on kohdeltu.

Tämä on ensimmäinen kokoelmiini saama Conradin originaali. Siinä on lähes kaikkia niitä vikoja, joita paperitavaralle voi ilmetä: kuvan alaosa on saanut kosteutta ja on sen jäljiltä kupruilla. Kosteus on myös aiheuttanut homevaurioita. Homeläikkiä näkyy kuvan alaosassa ja erityisen tiheään vasemmalla istuvan hahmon ympärillä. Näiden lisäksi kuvan yläosan päälle on valunut jotain muuta nestettä, joka on aiheuttanut tahroja molemmissa laidoissa. Oikeassa laidassa se on levinnyt mustekynällä kirjoitetun omisteen päälle ja onnistunut liuottamaan musteen sinertäväksi lammikoksi.
Tämä kaikki kuitenkin kalpenee sille, mitä seuraaville löytämilleni Conradin piirroksille oli tapahtunut (niitä oli jälleen kerralla useampi kappale).

Tämän ymmärtäminen vaati jo hiukan pohdintaa, ennen kuin kykeni edes arvelemaan edellisen omistajan sielunelämää.
Ilmeisestikin säästääkseen rahaa kuvien kehystämisessä tämä keräilijä oli saanut "nerokkaan" idean: eikö piirroksia voisi lasin sijaan suojata... kontaktimuovilla!
Huomionarvoista on, että muovitusta ei ole tehty millään ammattilaisen laminointikoneella, vaan selvästikin käsin. Tuloksena on kotoisan ryppyinen muovitus, kuin koulukirjat ennen vanhaan.
Onko tarpeen todeta, että näinkään ei saisi tehdä? Ei, vaikka – ihmeen kaupalla – muovi on kuin onkin suojannut piirrosta jollain tavalla: kontaktimuovin liima ei ole sentään tuhonnut piirrosta sen näköiseksi, kuin Nurmelan piirroksen nurja puoli.
Piirroksille voi siis sattua kaikennäköistä. Ihan kaikkea en kuitenkaan minäkään kokoelmiini pelasta.
Tämä on JAKin pilapiirros, jonka joku ikuinen optimisti koetti myydä ebayllä:

* * *

Examples of some of the worst treated original drawings I've come across.

Kuka kirjoittaa kuvat?

Asmo Alhon piirtämä ja ideoima Kieku ja Kaiku -originaali Kotilieden numeroon 16/1968.

Opiskeluaikoina muistan sanoneeni jollekulle, että nyt minun pitää mennä, täytyy kirjoittaa seuraava sarjakuva. "Ai", yllättyi seurassani ollut henkilö. "Sinä myös kirjoitat?" Tähän kolmas paikalla ollut henkilö huomautti: "Jyrkin kirjoittaminen tarkoittaa myös piirtämistä."
Termistö kirjoittamisesta ja piirtämisestä sarjakuvien ja kuvakirjojen suhteen voi edelleenkin olla alaa tuntemattomalle kuulijalle vaikea hahmottaa. Kuvien tekeminen on piirtämistä – mutta ennen kuin kuvan voi piirtää, siihen on keksittävä idea, on tiedettävä, mitä kuvassa tapahtuu. Sarjakuvien, pilakuvien ja kuvakirjojen ideoinnista puhutaan niiden kirjoittamisena. Tällöin suunnitellaan siis sekä kuvien sisältö, että niiden yhteyteen tulevat sanat. Näiden ideoiden muistiinmerkitseminen paperille saattaa sisältää sekä tekstiä että luonnosteltuja kuvia.

Asmo Alho. Valokuva Suomen Kuvalehden 45/1975 muistojutusta.

Kiintoisa esimerkki termistön harhaanjohtavuudesta on Kieku ja Kaiku, suomalaisen sarjakuvahistorian tunnetuimpia sarjoja. On yleisesti tiedossa, että Kiekua ja Kaikua piirsi Asmo Alho ja että sen "kirjoitti Mika Waltari". Lähempi perehtyminen aiheeseen kuitenkin osoittaa, että kuvio ei ollut aivan näin yksiselitteinen. Waltari kylläkin kirjoitti lopullisessa julkaistussa sivussa olleet tekstit (ne kuuluisat kolmitavuiset riimit), mutta kuvien sisällöt, itse sarjakuvien juonet, ideoi, eli siis kirjoitti, Asmo Alho itse. Sarjakuva-alalle aika poikkeuksellisessa järjestelyssä Asmo Alho ensin ideoi ja piirsi sarjakuvasivun valmiiksi, mutta jätti siihen tyhjät paikat tekstille, johon Waltari sitten muotoili, Alhon keksimän juonen pohjalta, riimitetyt värssyt.

Asmo Alho kirjoitti kuvien alle tekstit, joiden tarkoitus oli selittää jutun juoni Mika Waltarille.

Eräs kokoelmani aarteita on, että minulla on yhden Kieku ja Kaiku -sivun originaali. Siitä näkyy kiintoisalla tavalla, miten Alhon ja Waltarin yhteistyö on pelannut. Alho on itse tehnyt lyijykynällä tekstimerkintöjä kuvien alle, ilmeisesti selittääkseen Waltarille, mitä kuvissa tapahtuu. Mutta on kiintoisaa havaita, että nämä merkinnät tosiaan ovat vain selittämässä sarjakuvan juonta: niissä ei ole ehdoteltu mitään riimittelyideoita. Toisin sanoen voi siis perustellusti todeta, että Kiekua ja Kaikua kirjoittivat sekä Alho, että Waltari: Alho kirjoitti juttujen juonet, Waltari kirjoitti niiden päälle riimit.

Rymy-Eetuunkin lisättiin riimit, vaikka jutut toimivat myös ilman niitä. Originaali Radiokuuntelija-lehdestä 1956.

Riimitetyt tekstit roikkuivat mukana suomalaisessa sarjakuvassa pitkään. Toinen tunnettu esimerkki tästä on Rymy-Eetu. Mutta on kuitenkin kiintoisaa havaita, että Rymy-Eetun tekstit toimivat aivan eri tavoin kuin Kieussa ja Kaiussa.
Rymy-Eetut julkaistiin alun perin ilman tekstejä. Tekstit lisättiin mukaan vasta, kun sarjoista jouluisin koostettiin 16-sivuinen sarjakuvalehti. Tämä tarkoittaa, että tekstit ovat väkisinkin turhaa päälleymppäystä: koska sarjat julkaistiin aluksi ilman sanoja, se tarkoittaa, että ideoiden oli oltava niin selkeitä, että ne eivät selittäviä tekstejä avukseen tarvinneet.
Kieku ja Kaiku taas julkaistiin alun perinkin tekstien kanssa. Tämän myötä myös kuvat oli koko ajan suunniteltu toimimaan tekstin kanssa yhteistyössä. Kieun ja Kaiun tekstit ja kuvat ovat siis Rymy-Eetua tiukemmin sidoksissa toisiinsa: Kieku ja Kaiku -sivujen idea ei välttämättä välittyisi lukijalle ilman tekstiä.

TEDx Turku

Piirroksia professori Sabrina Maniscalcon Ted Talkiin.

Osallistuin joulukuussa TEDx Turku -tapahtumaan. Oli hauska päästä kerrankin seuraamaan maineikkaita Ted talkeja livenä paikan päällä, yleensä kun niitä on tilaisuus katsoa vain ruudulta.
Osallistuin tapahtumaan kahdella tavalla. Ensinnäkin piirsin kuvia Turun yliopiston teoreettisen fysiikan professori Sabrina Maniscalcon puheenvuoroon.

Piirrokset oli suunniteltu osumaan sanatarkasti yhteen puheen käsikirjoituksen kanssa, niin että niistä tuli jonkinlainen sarjakuvan ja animaation keinoja yhdistelevä luentovisualisointi.
Professori Maniscalcon TED talk, samoin kuin tapahtuman muutkin puheenvuorot, on katsottavissa YouTubessa.

Luentovisualisointi USA:n suurlähettiläs Bruce Oreckin TED talkiin.

Luentovisualisointi Jussi Venäläisen TED talkiin.

Etukäteen valmisteltujen kuvien lisäksi olin paikan päällä myös tekemässä live-piirroksia. Tämä tapahtumavisualisointi dokumentoitiin tapahtuman kuluessa Twitteriin. Pääsin myös itse haastateltavaksi tapahtuman nettilähetykseen. (Kolmen minuutin pätkä alkaen kohdasta 31:40).

Kuva: Joonas Salo

Taiteilija puhuu käsillään. Johanna Molin haastattelee.

Puhujina tapahtumassa olivat mm. USA:n väistyvä suurlähettiläs, bisneskonsultiksi siirtyvä Bruce Oreck ja sisu-tutkija Emilia Lahti.
Sykähdyttävänä päätöksenä illalle puhui Pekka Hyysalo. 24-vuotias freestyle-laskija joutui neljä vuotta sitten onnettomuuteen, josta seurauksena oli vakava aivovamma. Vastoin lääkäreiden odotuksia Hyysalo onnistui nousemaan takaisin jaloilleen – ja varovasti jopa suksille – alle vuosi tapahtuneen jälkeen. Hyysalo toimii nyt loukkaantuneiden urheilijoiden puolestapuhujana ja edistää tietoutta päähän kohdistuneista vammoista. TED talkissaan Hyysalo piti ensimmäisen julkisen puheenvuoronsa englanniksi.

Luentovisualisointi Pekka Hyysalon TED talkiin.

* * *

In December, I got a chance to do some drawings for TEDx Turku. I prepared slides for professor Sabrina Maniscalco's TED talk and also did live visualisation throughout the event. These drawings were posted on Twitter and featured on the event's live webcast.

Saanko nimmarin?

Ensimmäisen suomalaisen sarjakuva-albumin piirtäjän Ilmari Vainion (ei sukua) omistuskirjoitus hänen 40 vuotta myöhemmin kirjoittamassaan Partiopoikain käsikirjassa.

Originaalipiirrosten keräily lähti minulla liikkeelle piirtäjien nimikirjoitusten keräilystä. Sarjakuvapiirtäjät kiertävät nykyään jos jonkinlaisissa tapahtumissa signeeraamassa kirjojaan. Mutta mistä koko hommassa on kysymys? Mikä saa ihmiset keräilemään toistensa nimikirjoituksia? Ja miksi juuri sarjakuvapiirtäjät kuuluvat siihen joukkoon ihmisiä, joilta nimmareita tullaan helpoimmin pyytämään?
Mikä kuuluisan käden paperille jättämässä kynänjäljessä on niin taianomaista? Maagisuuden jäljillä kuuluvat ainakin monet (erityisesti alaa itse harrastamattomien ihmisten) selitykset liikkuvan. Keskiajalla kristitty maailma keräili pyhäinjäännöksiä: pyhän ihmisen uskottiin kykenevän tekemään ihmeitä ja tämän voiman ajateltiin jäävän vaikuttamaan vielä henkilön kuoltuakin tämän maallisiin jäännöksiin. Jopa pyhän ihmisen aikanaan omistamat tavarat olivat taikavoimaisia. Ja tässä on asian ydin: tavallisuudesta poikkeava, pyhä ihminen on niin merkittävä olento, että kykenee pelkällä kosketuksellaan tekemään tavanomaisista, arkipäiväisestä esineestä arvokkaan, pyhän. Niin kuin kuuluisan ihmisen kirjoittama omakätinen nimikirjoitus tänä päivänä tekee sarjatuotantona tehdystä valokuvasta tai kirjasta yhtäkkiä erikoisen ja tavoittelemisen arvoisen.
Monetkaan nykyajan keräilijät tuskin ajattelevat kulkevansa vanhanaikaisen pyhäinkuvain palvonnan jäljillä, mutta minä ainakin tunsin vastaansanomattoman piston sydämessäni tämän ajatuksen kuultuani.

Fogelin piirtäjänimellään omistuskirjoittama Pekka Puupää -albumi vuodelta 1946.

Itse asiassa nimikirjoituksia keräiltiin jo ennen kristittyjä pyhimyksiä. Niin kuin lähes kaikesta muustakin, siitäkin voi sanoa, että sitä tekivät "jo muinaiset roomalaiset". Esimerkiksi Pompejin tuhossa kuollut kirjailija ja luonnontutkija Plinius vanhempi ei pelkästään keräillyt suurmiesten käsikirjoituksia ja kirjeitä, vaan myös antoi jälkipolville varhaisen kommentin niiden harvinaisuudesta: hän tiesi kertoa, että jo hänen aikanaan Julius Caesarin kirjeet olivat käyneet harvinaisiksi, kun taas Ciceron ja Augustuksen dokumentteja oli vielä helposti saatavilla. Ensimmäisten Rooman keisarien historian kirjoittanut Suetonius puolestaan kertoo tekstissään käsitelleensä Augustuksen, Neron ja Caesarin allekirjoittamia papereita ja kommentoi, miltä heidän käsialansa näyttivät.
Antiikin aikojen merkkihenkilöiden omakätisiä nimikirjoitusta ei ole meidän päiviimme asti säilynyt. Muutenkin alkuperäisten dokumenttien arvostus ja keräily sammui keskiajan myötä yli tuhanneksi vuodeksi.
1500-1600 -luvuilla tuli Euroopassa käyttöön ystäväkirjoja, joihin ihmiset rupesivat keräämään tuntemiensa henkilöiden allekirjoituksia ja toivotuksia. Jos joukkoon onnistui saamaan suurmiehiä, saattoi täten nostaa omaa statustaan, osoittaa olevansa hyvät suhteet omaava henkilö. Jopa siinä määrin, että näitä kirjoja saattoi käyttää suosituskirjeinä ja suojelun takaavina matkadokumentteina. Tällaista kirjaa piti mm. Englannin kuningas Kaarle I. Kenties se suojasikin hänen matkantekoaan – ainakin hänen mestaukseensa asti.

George Cruikshankin allekirjoittama pakettikortti 1800-luvun puolivälistä.

Historiallisten suurmiesten dokumenttien ja oman aikansa merkkihenkilöiden tervehdysten kerääminen yhdistyivät nykyaikaiseksi filografiaksi, nimikirjoitusten keräilyksi, 1800-luvulle tultaessa. Ensimmäinen asiaa käsittelevä kirja julkaistiin Englannissa vuonna 1788, alan huutokauppoja alettiin pitää 1830-luvulla. Vuosisadan puoliväliin mennessä oli tullut yleiseksi tapa pyytää nimikirjoituksia kuuluisuuksilta, vaikka ei tuntenutkaan heitä henkilökohtaisesti. Jo Abraham Lincoln koki nimikirjoituspyyntöjen tulvan niin suureksi, että pisti sihteerinsä kirjoittamaan nimiä hänen puolestaan.
Oman kokoelmani vanhin kohde on suunnilleen tältä ajalta: se on englantilaisen pilapiirtäjä George Cruikshankin (1792-1878) päiväämätön nimikirjoitus. Kyseessä on paketin osoitekortti; sarjakuva-alalle huvittavana yksityiskohtana lähetyksen saajana on Sir Edward Bulwer-Lytton, mies joka kirjoitti surullisen kuuluisan kirjan avausrepliikin "Oli synkkä ja myrskyinen yö".
Cruikshank kauhistui vuonna 1818 nähdessään joukon naisia hirtetyn, kun nämä olivat väärentäneet punnan seteleitä. Tästä suivaantuneena hän piirsi aiheesta pilakuvan – johon väärensi punnan setelin. "Eikä Englannissa sen jälkeen enää käytetty kuolemanrangaistusta pikkurikoksissa", totesi Cruikshank myöhemmin, tekoonsa tyytyväisenä ja turhaa vaatimattomuutta vältellen. Ei hassumpi saavutus pilapiirtäjältä.

Nalle Puhin kuvittajan Ernest Shepardin signeeraama ja numeroima rajoitettu painos vuodelta 1930.

 
Nimikirjoitukset liittyvät myös bibliofiliaan, kirjojen keräilyyn. 1900-luvun alussa tuli tavaksi tehdä kuvitettuja juhlapainoksia lastenkirjoista ja vanhoista saduista. On arveltu, että hienot painokset olivat toisaalta tapa tehdä lapsille suunnatusta aineistosta paremmin salonkikelpoista myös aikuisille kirjaharrastajille – toisaalta kuvituksen uudistaminen oli kustantajalta luonteva tapa kierrättää aiemmin julkaistu (ja suosittu) tarina uutena laitoksena.
Näitä juhlapainoksia kuvittivat mm. Arthur Rackham, Edmund Dulac ja Kay Nielsen. Asiaan kuului, että kirjoista tehtiin vielä erikoinen deluxe-versio, signeerattu ja numeroitu painos keräilijöille.
Sarjakuva-ala on ottanut tämän täsmälleen saman mallin sujuvasti käyttöönsä ja tahkoaa sillä rahaa keräilijöiltä tänäkin päivänä.

Francis Carruthers Gouldin signeeraama kortti. Gould oli pilapiirtäjä, joka myöhemmin valittiin parlamenttiin.

Minua itseänikin on keräilijänä mietityttänyt, miksi juuri sarjakuvapiirtäjät ovat yksi niistä ammattikunnista, joilta on tullut tavaksi pyytää nimikirjoituksia. Eihän niitä kuitenkaan pyydetä kaikilta ihmisiltä, ei yleensä esimerkiksi yritysjohtajilta, tiedemiehiltä tai tuomareilta.
Nykyaikaisen julkkiskulttuurin juuret ovat niin ikään 1800-luvulla. Kun valokuvaus yleistyi, alettiin esim. Englannissa tehdä ajan merkkihenkilöitä esitteleviä kuvakirjoja. Tuolloin tähän joukkoon laskettiin aatelisia, poliitikkoja, taiteilijoita, tiedemiehiä – ja usein myös kirkonmiehiä, jotka paikallisella tasolla olivat monien paikkakuntien kuuluisimpia henkilöitä.
Minulla on pilapiirtäjä Sir Francis Carruthers Gouldin signeeraama kortti, oletettavasti vuodelta 1905, jonka teksti kertoo sen olevan peräisin sairaalan hyväksi pidetystä huutokaupasta. Piirtäjän siis katsottiin kuuluvan maksavaa yleisöä mahdollisesti kiinnostavien julkkisten joukkoon jo ainakin tuolloin, vuosisadan vaihteessa.
Oma veikkaukseni on, että piirtäjien nimikirjoitukset kiinnostavat, koska heidän signeerauksensa ovat nimen lisäksi myös eräänlaisia tuotemerkkejä: ne ovat kuvantekijöiden tyyliteltyjä logoja, jotka ovat esillä heidän töissään. Päivittäisen lehtisarjakuvan piirtäjän nimikirjoitus esimerkiksi on hänen lukijoidensa silmien edessä joka päivä. Ja usein kyseessä nimenomaan on juuri visuaalisesti tyylitelty kokonaisuus: ei pelkkä nimi, vaan myös sen esittäminen näyttävällä tavalla.
En ole kuullut tästä asiasta juuri puhuttavan, mutta itse ainakin olen vakuuttunut nimikirjoitusten visuaalisen kiinnostavuuden merkityksestä keräilijälle. Harrastukseen liittyy siis myös esteettinen taso. Omalta kohdaltani ainakin tunnustan viehtymykseni erityisesti näyttävän näköisiin nimikirjoituksiin, jotka ovat paitsi peräisin arvostamiltani henkilöiltä, myöskin kirjoitettu hienolla käsialalla ja aseteltu sivulle kauniisti.

Myös Suomessa piirtäjät ovat jakaneet nimmareita alusta asti: Uuden Suomen Matti oli ensimmäinen suosittu suomalainen piirroshahmo. Tässä piirtäjä Eric Vasström on omistuskirjoittanut Matti-albumin jouluksi 1929.

Tämä saakin pohtimaan, mikä on nimikirjoitusten keräilyn tulevaisuus.  Ensinnäkin, aiemmin kyseessä on ollut ennen muuta harvinaisen tavaran metsästys: entisaikojen nimikirjoituksia on ollut saatavilla vain vähän, vähemmän kuin on ollut niiden keräilijöitä. Nykyään kirjailijat ja sarjakuvapiirtäjät kiertävät kaikenmoisissa tapahtumissa jakamassa nimikirjoituksia jatkuvasti. Tuleeko niistäkin tulevaisuudessa keräilykohteita, vaikka niitä on nykyään saatavilla paljon suurempina määrinä kuin vastaavia kohteita koskaan aikaisemmin? 
Toisekseen, tulevaisuudessa tulee ehkä uudella tavalla testattua nimikirjoitusten visuaalisen vetovoiman merkitys. Kun itse olen mieltynyt etenkin vanhojen aikojen kauniisti kirjoitettuihin omisteisiin, minun on ainakin todettava, että uusavuttoman tietokoneaikakauden harakanvarpaisella riipustuksella sutaistut nimmarit eivät vetoa minuun visuaalisesti ollenkaan samalla tavalla.
Kun kaikki nimmarit alkavat olla pelkkiä epämääräisiä sykkyröitä, tai lähes suoria viivoja, vieläkö niillä on silloin ihmisille jotain merkitystä, vieläkö ne koetaan jotenkin tavoittelemisen arvoisiksi?
Vai riittääkö pelkkä pyhän ihmisen käden kosketus yhä vieläkin tekemään tavarasta pyhän?

Näin Robin Williamsin esiintyvän Broadwaylla vuonna 2011 ja sain teatterin ovella nimmarin. Nimikirjoitus on lähinnä nimikirjaimet RW ja suora viiva. Voiko sitä vielä kutsua nimmariksi? Uskoisitko sen perusteella, että olen tavanut Williamsin? Nykyään moni haluaa todisteeksi tähtien tapaamisesta mieluummin selfien kuin nimmarin.

Monet Hollywood-tähdet ovat jo haastatteluissa todenneet, että heihin kohdistuneet nimmaripyynnöt ovat merkittävästi vähentyneet viime vuosina. Kun aikaisemmin heidät satunnaisesti kohdanneiden ihmisten välitön reaktio oli pyytää nimmaria, nykyihmiset pyytävät sen sijaan kimppakuvaa. Eli tämä tarjoaa vielä vaihtoehtoisen selityksen nimmareiden merkitykselle: monille ihmisille se on ennen muuta ollut todiste siitä, että "katso kenet tapasin". Mutta useimmille ihmisille valokuva on tässä asiassa voimakkaampi todiste. Jos taskussa on kännykkäkamera, nimmarilla ei ole enää entisenlaista merkitystä.

(Pohjautuu Sarjainfossa 4/2010 julkaistuun artikkeliin).

* * *

Even the Romans collected autographs from the great figures of history. Modern autograph collecting started in the 19th century, and cartoonists have been among the targets of autograph requests right from the start. But does autograph collecting have a future? More and more people's autographs today are little more than an indecipherable squiggle. Hollywood stars are already saying most people they meet today ask for selfies rather than autographs.