Saanko nimmarin?

Ensimmäisen suomalaisen sarjakuva-albumin piirtäjän Ilmari Vainion (ei sukua) omistuskirjoitus hänen 40 vuotta myöhemmin kirjoittamassaan Partiopoikain käsikirjassa.

Originaalipiirrosten keräily lähti minulla liikkeelle piirtäjien nimikirjoitusten keräilystä. Sarjakuvapiirtäjät kiertävät nykyään jos jonkinlaisissa tapahtumissa signeeraamassa kirjojaan. Mutta mistä koko hommassa on kysymys? Mikä saa ihmiset keräilemään toistensa nimikirjoituksia? Ja miksi juuri sarjakuvapiirtäjät kuuluvat siihen joukkoon ihmisiä, joilta nimmareita tullaan helpoimmin pyytämään?
Mikä kuuluisan käden paperille jättämässä kynänjäljessä on niin taianomaista? Maagisuuden jäljillä kuuluvat ainakin monet (erityisesti alaa itse harrastamattomien ihmisten) selitykset liikkuvan. Keskiajalla kristitty maailma keräili pyhäinjäännöksiä: pyhän ihmisen uskottiin kykenevän tekemään ihmeitä ja tämän voiman ajateltiin jäävän vaikuttamaan vielä henkilön kuoltuakin tämän maallisiin jäännöksiin. Jopa pyhän ihmisen aikanaan omistamat tavarat olivat taikavoimaisia. Ja tässä on asian ydin: tavallisuudesta poikkeava, pyhä ihminen on niin merkittävä olento, että kykenee pelkällä kosketuksellaan tekemään tavanomaisista, arkipäiväisestä esineestä arvokkaan, pyhän. Niin kuin kuuluisan ihmisen kirjoittama omakätinen nimikirjoitus tänä päivänä tekee sarjatuotantona tehdystä valokuvasta tai kirjasta yhtäkkiä erikoisen ja tavoittelemisen arvoisen.
Monetkaan nykyajan keräilijät tuskin ajattelevat kulkevansa vanhanaikaisen pyhäinkuvain palvonnan jäljillä, mutta minä ainakin tunsin vastaansanomattoman piston sydämessäni tämän ajatuksen kuultuani.

Fogelin piirtäjänimellään omistuskirjoittama Pekka Puupää -albumi vuodelta 1946.

Itse asiassa nimikirjoituksia keräiltiin jo ennen kristittyjä pyhimyksiä. Niin kuin lähes kaikesta muustakin, siitäkin voi sanoa, että sitä tekivät "jo muinaiset roomalaiset". Esimerkiksi Pompejin tuhossa kuollut kirjailija ja luonnontutkija Plinius vanhempi ei pelkästään keräillyt suurmiesten käsikirjoituksia ja kirjeitä, vaan myös antoi jälkipolville varhaisen kommentin niiden harvinaisuudesta: hän tiesi kertoa, että jo hänen aikanaan Julius Caesarin kirjeet olivat käyneet harvinaisiksi, kun taas Ciceron ja Augustuksen dokumentteja oli vielä helposti saatavilla. Ensimmäisten Rooman keisarien historian kirjoittanut Suetonius puolestaan kertoo tekstissään käsitelleensä Augustuksen, Neron ja Caesarin allekirjoittamia papereita ja kommentoi, miltä heidän käsialansa näyttivät.
Antiikin aikojen merkkihenkilöiden omakätisiä nimikirjoitusta ei ole meidän päiviimme asti säilynyt. Muutenkin alkuperäisten dokumenttien arvostus ja keräily sammui keskiajan myötä yli tuhanneksi vuodeksi.
1500-1600 -luvuilla tuli Euroopassa käyttöön ystäväkirjoja, joihin ihmiset rupesivat keräämään tuntemiensa henkilöiden allekirjoituksia ja toivotuksia. Jos joukkoon onnistui saamaan suurmiehiä, saattoi täten nostaa omaa statustaan, osoittaa olevansa hyvät suhteet omaava henkilö. Jopa siinä määrin, että näitä kirjoja saattoi käyttää suosituskirjeinä ja suojelun takaavina matkadokumentteina. Tällaista kirjaa piti mm. Englannin kuningas Kaarle I. Kenties se suojasikin hänen matkantekoaan – ainakin hänen mestaukseensa asti.

George Cruikshankin allekirjoittama pakettikortti 1800-luvun puolivälistä.

Historiallisten suurmiesten dokumenttien ja oman aikansa merkkihenkilöiden tervehdysten kerääminen yhdistyivät nykyaikaiseksi filografiaksi, nimikirjoitusten keräilyksi, 1800-luvulle tultaessa. Ensimmäinen asiaa käsittelevä kirja julkaistiin Englannissa vuonna 1788, alan huutokauppoja alettiin pitää 1830-luvulla. Vuosisadan puoliväliin mennessä oli tullut yleiseksi tapa pyytää nimikirjoituksia kuuluisuuksilta, vaikka ei tuntenutkaan heitä henkilökohtaisesti. Jo Abraham Lincoln koki nimikirjoituspyyntöjen tulvan niin suureksi, että pisti sihteerinsä kirjoittamaan nimiä hänen puolestaan.
Oman kokoelmani vanhin kohde on suunnilleen tältä ajalta: se on englantilaisen pilapiirtäjä George Cruikshankin (1792-1878) päiväämätön nimikirjoitus. Kyseessä on paketin osoitekortti; sarjakuva-alalle huvittavana yksityiskohtana lähetyksen saajana on Sir Edward Bulwer-Lytton, mies joka kirjoitti surullisen kuuluisan kirjan avausrepliikin "Oli synkkä ja myrskyinen yö".
Cruikshank kauhistui vuonna 1818 nähdessään joukon naisia hirtetyn, kun nämä olivat väärentäneet punnan seteleitä. Tästä suivaantuneena hän piirsi aiheesta pilakuvan – johon väärensi punnan setelin. "Eikä Englannissa sen jälkeen enää käytetty kuolemanrangaistusta pikkurikoksissa", totesi Cruikshank myöhemmin, tekoonsa tyytyväisenä ja turhaa vaatimattomuutta vältellen. Ei hassumpi saavutus pilapiirtäjältä.

Nalle Puhin kuvittajan Ernest Shepardin signeeraama ja numeroima rajoitettu painos vuodelta 1930.

 
Nimikirjoitukset liittyvät myös bibliofiliaan, kirjojen keräilyyn. 1900-luvun alussa tuli tavaksi tehdä kuvitettuja juhlapainoksia lastenkirjoista ja vanhoista saduista. On arveltu, että hienot painokset olivat toisaalta tapa tehdä lapsille suunnatusta aineistosta paremmin salonkikelpoista myös aikuisille kirjaharrastajille – toisaalta kuvituksen uudistaminen oli kustantajalta luonteva tapa kierrättää aiemmin julkaistu (ja suosittu) tarina uutena laitoksena.
Näitä juhlapainoksia kuvittivat mm. Arthur Rackham, Edmund Dulac ja Kay Nielsen. Asiaan kuului, että kirjoista tehtiin vielä erikoinen deluxe-versio, signeerattu ja numeroitu painos keräilijöille.
Sarjakuva-ala on ottanut tämän täsmälleen saman mallin sujuvasti käyttöönsä ja tahkoaa sillä rahaa keräilijöiltä tänäkin päivänä.

Francis Carruthers Gouldin signeeraama kortti. Gould oli pilapiirtäjä, joka myöhemmin valittiin parlamenttiin.

Minua itseänikin on keräilijänä mietityttänyt, miksi juuri sarjakuvapiirtäjät ovat yksi niistä ammattikunnista, joilta on tullut tavaksi pyytää nimikirjoituksia. Eihän niitä kuitenkaan pyydetä kaikilta ihmisiltä, ei yleensä esimerkiksi yritysjohtajilta, tiedemiehiltä tai tuomareilta.
Nykyaikaisen julkkiskulttuurin juuret ovat niin ikään 1800-luvulla. Kun valokuvaus yleistyi, alettiin esim. Englannissa tehdä ajan merkkihenkilöitä esitteleviä kuvakirjoja. Tuolloin tähän joukkoon laskettiin aatelisia, poliitikkoja, taiteilijoita, tiedemiehiä – ja usein myös kirkonmiehiä, jotka paikallisella tasolla olivat monien paikkakuntien kuuluisimpia henkilöitä.
Minulla on pilapiirtäjä Sir Francis Carruthers Gouldin signeeraama kortti, oletettavasti vuodelta 1905, jonka teksti kertoo sen olevan peräisin sairaalan hyväksi pidetystä huutokaupasta. Piirtäjän siis katsottiin kuuluvan maksavaa yleisöä mahdollisesti kiinnostavien julkkisten joukkoon jo ainakin tuolloin, vuosisadan vaihteessa.
Oma veikkaukseni on, että piirtäjien nimikirjoitukset kiinnostavat, koska heidän signeerauksensa ovat nimen lisäksi myös eräänlaisia tuotemerkkejä: ne ovat kuvantekijöiden tyyliteltyjä logoja, jotka ovat esillä heidän töissään. Päivittäisen lehtisarjakuvan piirtäjän nimikirjoitus esimerkiksi on hänen lukijoidensa silmien edessä joka päivä. Ja usein kyseessä nimenomaan on juuri visuaalisesti tyylitelty kokonaisuus: ei pelkkä nimi, vaan myös sen esittäminen näyttävällä tavalla.
En ole kuullut tästä asiasta juuri puhuttavan, mutta itse ainakin olen vakuuttunut nimikirjoitusten visuaalisen kiinnostavuuden merkityksestä keräilijälle. Harrastukseen liittyy siis myös esteettinen taso. Omalta kohdaltani ainakin tunnustan viehtymykseni erityisesti näyttävän näköisiin nimikirjoituksiin, jotka ovat paitsi peräisin arvostamiltani henkilöiltä, myöskin kirjoitettu hienolla käsialalla ja aseteltu sivulle kauniisti.

Myös Suomessa piirtäjät ovat jakaneet nimmareita alusta asti: Uuden Suomen Matti oli ensimmäinen suosittu suomalainen piirroshahmo. Tässä piirtäjä Eric Vasström on omistuskirjoittanut Matti-albumin jouluksi 1929.

Tämä saakin pohtimaan, mikä on nimikirjoitusten keräilyn tulevaisuus.  Ensinnäkin, aiemmin kyseessä on ollut ennen muuta harvinaisen tavaran metsästys: entisaikojen nimikirjoituksia on ollut saatavilla vain vähän, vähemmän kuin on ollut niiden keräilijöitä. Nykyään kirjailijat ja sarjakuvapiirtäjät kiertävät kaikenmoisissa tapahtumissa jakamassa nimikirjoituksia jatkuvasti. Tuleeko niistäkin tulevaisuudessa keräilykohteita, vaikka niitä on nykyään saatavilla paljon suurempina määrinä kuin vastaavia kohteita koskaan aikaisemmin? 
Toisekseen, tulevaisuudessa tulee ehkä uudella tavalla testattua nimikirjoitusten visuaalisen vetovoiman merkitys. Kun itse olen mieltynyt etenkin vanhojen aikojen kauniisti kirjoitettuihin omisteisiin, minun on ainakin todettava, että uusavuttoman tietokoneaikakauden harakanvarpaisella riipustuksella sutaistut nimmarit eivät vetoa minuun visuaalisesti ollenkaan samalla tavalla.
Kun kaikki nimmarit alkavat olla pelkkiä epämääräisiä sykkyröitä, tai lähes suoria viivoja, vieläkö niillä on silloin ihmisille jotain merkitystä, vieläkö ne koetaan jotenkin tavoittelemisen arvoisiksi?
Vai riittääkö pelkkä pyhän ihmisen käden kosketus yhä vieläkin tekemään tavarasta pyhän?

Näin Robin Williamsin esiintyvän Broadwaylla vuonna 2011 ja sain teatterin ovella nimmarin. Nimikirjoitus on lähinnä nimikirjaimet RW ja suora viiva. Voiko sitä vielä kutsua nimmariksi? Uskoisitko sen perusteella, että olen tavanut Williamsin? Nykyään moni haluaa todisteeksi tähtien tapaamisesta mieluummin selfien kuin nimmarin.

Monet Hollywood-tähdet ovat jo haastatteluissa todenneet, että heihin kohdistuneet nimmaripyynnöt ovat merkittävästi vähentyneet viime vuosina. Kun aikaisemmin heidät satunnaisesti kohdanneiden ihmisten välitön reaktio oli pyytää nimmaria, nykyihmiset pyytävät sen sijaan kimppakuvaa. Eli tämä tarjoaa vielä vaihtoehtoisen selityksen nimmareiden merkitykselle: monille ihmisille se on ennen muuta ollut todiste siitä, että "katso kenet tapasin". Mutta useimmille ihmisille valokuva on tässä asiassa voimakkaampi todiste. Jos taskussa on kännykkäkamera, nimmarilla ei ole enää entisenlaista merkitystä.

(Pohjautuu Sarjainfossa 4/2010 julkaistuun artikkeliin).

* * *

Even the Romans collected autographs from the great figures of history. Modern autograph collecting started in the 19th century, and cartoonists have been among the targets of autograph requests right from the start. But does autograph collecting have a future? More and more people's autographs today are little more than an indecipherable squiggle. Hollywood stars are already saying most people they meet today ask for selfies rather than autographs.