Itsekin sain sanoa aiheesta sanasen Suomen Kuvalehdessä.
En ole tavannut ketään Charlie Hebdo -iskun uhreista. Toisen lehden veteraanin, Willemin kylläkin (joka sanoi oksentavansa lehden uusien sympatiseeraajien päälle).
Mutta ajattelin, että tämän blogin teemaan sopien voisin laittaa tähän jutun toisesta räävittömien pilakuvien tekijästä, englantilaisesta Gerald Scarfesta, jota haastattelin vuonna 2006. Nostaisin sen kautta esiin parikin huomiota pilapiirrosten voimakkaasta kulttuurisidonnaisuudesta ja erilaisista traditioista eri maissa: Scarfe tekee tunnetuista henkilöistä karikatyyrejä, jotka ovat täynnä verta ja ruumiin eritteitä. Suomessa sellaisia ei näe missään. Englannissa niitä julkaisee kaikista mahdollisista lehdistä establishmentin vankin tukipilari Sunday Times – ja tekijä itse saa viettää vanhanaikaisen herrasmiehen vaurasta elämää upeassa talossa Thamesin rannalla.
* * *
 |
| Gerald Scarfe: Margaret Thatcher leikkuukirveenä. |
Englantilainen lehdistö tunnetaan maailmalla
räväkkyydestään. Mutta hurjia voivat olla myös lehtien pilapiirtäjät:
karikatyristi Gerald Scarfen piirroksissa veri ja ulosteet lentävät, niissä näytetään
ujostelematta seksiä ja väkivaltaa kuvallisen kommentoinnin ja satiirin
välikappaleina. Ja vaikka Scarfe aloittikin uransa 60-luvulla uskalluksestaan
tunnetussa pilalehdessä Private Eye, nyt jo yli 35 vuoden ajan näitä rankkoja
kuvia on julkaissut, hämmästyttävää kyllä, sunnuntainumerossaan The Times.
Piirrostensa perusteella Scarfea (s. 1936) voisi
pitää melkoisena underground-miehenä. Kontrasti ei voisi olla yllättävämpi, kun
tarjoutuu tilaisuus tavata hänet henkilökohtaisesti.
Scarfen talo sijaitsee kalliilla paikalla Lontoon
Chelseassa, aivan Thamesin rannassa. Oven avaa sisäkkö, joka ottaa vieraan
takin ja saattelee olohuoneeseen istumaan. Hetken odottelun jälkeen paikalle
saapuu itse talon isäntä, joka laskeutuu alas portaita yläkerran työhuoneestaan.
Olemus on hillitty ja puhetapa sivistynyt. Pitää oikein muistuttaa itselleen,
että tässä on kuitenkin mies, joka juuri hiljattain on piirtänyt kuvan, jossa
apinamaisesti tyypitelty George Bush kaikesta päätellen harrastaa seksiä
sylikoiransa kanssa - joka on Tony Blair.
 |
| Gerald Scarfe: Tony Blairilla on verta käsissään Lähi-idässä. |
Suomessa Scarfe tunnetaan ehkä parhaiten
animaatioistaan. Niitä nähdään Kyllä, herra ministeri tv-sarjan tunnuksissa ja
Pink Floydin musiikkielokuvassa The Wall. Nämä johtivat 90-luvulla Scarfen
tekemään hahmosuunnittelua myös Disneyn animaatio-elokuvaan Hercules.
Scarfen ura on poikennut monilla taiteen aloilla
veistoksista teatterisuunnitteluun, mutta elämäntyönsä hän on tehnyt ennen
muuta kuvittajana, etenkin räävittömänä karikatyristinä.
Vastakulttuurin parissa uransa aloittanut Scarfe
poimittiin 60-luvun puolivälissä piirtäjäksi Daily Mail -sanomalehteen ja
sieltä edelleen muihin Britannian valtalehtiin. Hän sai tehtäväkseen
harvinaisen paljon paikan päällä toteutettavaa kuvajournalismia: hän dokumentoi
luonnoslehtiönsä kanssa Robert Kennedyn ja Richard Nixonin kampanjointia USA:n
presidenttiehdokkuudesta, sai piirtäen seurata Beatlesejä Help-elokuvan
kuvauksissa ja jopa käydä todistamassa Vietnamin sodan kaaosta.
Kuvittaja tekee piirroksia yleensä työhuoneessaan,
tuottaa niitä omista mielikuvistaan sisältä ulos. Kuvajournalisti taas
dokumentoi asioita ulkoa sisälle, pitää lähtökohtanaan havaintoaan siitä, miltä
asiat näyttävät. Scarfe pohtii, että näissä lähestymistavoissa on kyllä vissi
ero. Hän toteaa, että on kyllä aina pystynyt käsittelemään kauheita asioita
symbolisesti piirroksissa, jotka syntyvät oman studion uumenissa – mutta kun
kauhut todella olivat silmien edessä Vietnamissa, tuli eteen sekin hetki, ettei
kaikkea nähtyä enää pystynyt piirtämään. "Mutta siitä lähtien se kokemus
on kyllä ohjannut kaikkia niitä töitä, jotka sen jälkeen olen näistä aiheista
tehnyt täällä työhuoneellani".
 |
| Pink Floyd. Scarfen varhaisempaa, psykedeelisempää tyyliä. |
Piirrostyyli on vuosien mittaan kokenut Scarfen
töissä melkoisia muutoksia. Alkuvuosien moniviivaisuus ja psykedeelisesti
valuvat ihmishahmot ovat pelkistyneet tehokkaan lennokkaiksi viivapiirroksiksi,
jotka nykyään useimmiten saavat tuekseen vesiväriä. Ne toistuvat lehdessä
hyvin, pysyvät selkeinä hyvin pienessäkin koossa.
Satuin näkemään Scarfen originaalitöitä kerran
näyttelyssä Lontoon National Portrait Galleryssä. Vaikka tyyli olikin niissä
yksinkertaisen pelkistetty, oli töiden alkuperäiskoko valtava: kuvat oli tehty
julistekokoon, jokainen niistä oli suuruusluokkaa 60 x 80 senttiä.
Näkemäni työt oli tehty varta vasten museon näyttelyyn,
joten uskoin mittakaavan johtuvan niiden käyttötarkoituksesta. Vilkaisu Scarfen
työhuoneeseen kuitenkin paljastaa jotain sangen yllättävää: hän tekee kaikki piirroksensa yhtä suureen kokoon, myöskin lehtiin
tarkoitetut käyttökuvat.
Scarfen työpöydällä on avatussa paketissa pino suuria
piirustusarkkeja. Vieraillessani joulukuussa 2006 hän on juuri piirtänyt Sunday
Timesille kuvan, jossa presidentti Bush makaa vuoteessa, jonka peittona on
tähtilippu ja päätylautana hautakivi, jossa lukee Irak. Sängyn jalkopäähän on
käpertynyt puudeliksi piirretty Tony Blair.
 |
| Scarfe työhuoneessaan Lontoossa isokokoisen piirrosoriginaalin äärellä. |
Samasta kuvasta kiirii pöydän vieressä lattialla
viisi, kuusi keskeneräistä, hylättyä versiota. Scarfe kertoo tämän olevan
hänelle tavanomainen työtapa: hän piirtää kuvansa suoraan musteella, ilman minkäänlaisia
lyijykynäluonnoksia.
"Minun piirrokseni eivät lähde sormista, eivätkä
ranteesta, vaan olkapäästä asti. Siksi piirrän kuvat seisten, suureen kokoon.
Yleensä karikatyristit lisäävät kuvaamansa kohteen nenään pari senttiä - minä
voin lisätä saman tien vaikka kokonaisen metrin".
Luonnostelematon työtapa juontaa Scarfen
pyrkimyksestä välittää ajatuksensa mahdollisimman suoraan paperille.
"Syötän ajatuksia aivojeni tietokoneeseen ja toivon, että se tulostuu
automaattisesti kädestä ulos. Pyrin saamaan jonkinlaisen keskeisen tunteen,
ensireaktion, heti ensimmäiseen kynänvetoon. Se pitää saada paperille
välittömästi: ideat ovat kuin unia, jos niitä ei heti kirjaa talteen, ne
haihtuvat olemattomiin".
Suoran työtavan hintana on, että virheisiin ei ole
varaa. Kun ei tee luonnoksia, pitää idean kehittyessä tai lipsahduksen
sattuessa aloittaa kuva alusta. "Tyypillisesti joudun tekemään piirroksen
pariin kolmeen kertaan uudelleen. Tällä kertaa niitä tuli monta, kun kuvassa on
kaksi hahmoa: vaikka sain ensin toisen lopulta oikein, silti jos toinen meni
pieleen, meni kuva kokonaan uusiksi".
Tässäpä oppitunti nöyrästä työetiikasta, joka kelpaa
monelle kuvittajalle malliksi: vaikka työtapa onkin spontaani ja jälki
lennokasta, se ei silti tarkoita, että on tarpeen kelpuuttaa huolimatonta tai
epätyydyttävää lopputulosta!
 |
| Gerald Scarfe: Prinsessa Diana ja julkisuus. |
Scarfen karikatyyrit tunnetaan kovin pureviksi. Hän
toteaa kuitenkin itse, että vuosien mittaan suora raaka hyökkäävyys on ehkä
vaihtunut enemmänkin yleiseen naurunalaiseksi tekemiseen. Edelleen hän pohtii,
että poliitikoille hirveinkin pilakuva tuntuu kuitenkin olevan mieluisampaa
kuin jääminen kokonaan huomiotta. "Kuva on kuitenkin aina jonkinlainen
huomionosoitus, siitä on tullut eräällä tavalla statuksen merkki".
Säännöllisesti ilmestyvissä sanomalehtipiirroksissa
Scarfe näkee pitkäjänteisen vuorovaikutussuhteen piirtäjän ja lukijoiden
välillä. Lukija oppii muistamaan ne piirteet, jotka piirtäjä nostaa kohteensa
tunnusmerkiksi. "Eihän esimerkiksi Tony Blairillä oikeasti ole isoja
korvia, mutta kun piirroksissa hänelle aina sellaiset tehtiin, oppivat ihmiset
hänet niistä tunnistamaan. Lopulta pelkät valtavat korvat riittävät kertomaan
ihmisille, että sillä tarkoitetaan Tony Blairiä".
Piirtäjä voi siis Scarfen mukaan näin johdatella
lukijaa haluamaansa suuntaan. "Luulenpa, että jos niin haluaisi tehdä,
voisi vähän kerrassaan edeten opettaa ihmisiä tunnistamaan vaikka kaksi
päällekkäistä kolmiota Tony Blairiksi. Minusta joka tapauksessa karikatyyrissä
on keskeisempää kuvata kohteensa luonnetta kuin varsinaista ulkonäköä".
Mutta pystyykö piirroksella sitten todella
vaikuttamaan asioihin, muuttavatko ne oikeasti mitään - sitä Scarfe ei oikein
usko. "Miljoonat ihmiset protestoivat Englannissa kaduilla Irakin sotaa
vastaan, eikä sekään muuttanut mitään, joten miten sitten joku piirros. Se voi
ehkä korkeintaan nostaa joitain asioita esiin, kiinnittää ihmisten
huomiota".
"Minulle itselleni piirtäminen on terapiaa.
Sairastelin paljon lapsena ja opin silloin ulkoistamaan pelkoni kuviksi. Se on
minulle tapa käsitellä vaikeitakin asioita", Scarfe miettii. "Siten
en myöskään täällä yksin piirtäessäni koskaan varsinaisesti ajattele lehden
lukijoita. Joten kun töitäni joskus asetetaan näytteille, tuntuu se silloin
hyvin paljastavalta. Tuntuu niin kuin siinä olisi silloin housut
kintuissa".
Ei voi mitään, on pakko tunnustaa, että Englanti
todella on melkoinen vanha sivistysvaltio: täällä räväkän rivo pilapiirtäjäkin
voi kuitenkin olla sivistynyt, kaunopuheinen herrasmies.
* * *
 |
| Palanen Blair–Bush-pilapiirroksen hylätystä versiosta. |
Edellä oleva juttu julkaistiin Kuvittaja-lehden numerossa 2/2008.
Kun Scarfe näytti lattialla olevat, kesken jääneet versiot Bush–Blair-piirroksesta, jotka oli aikeissa heittää roskiin, kysyin minä opportunistisesti: "Olisikohan minun mahdollista pelastaa noista yksi?"
Scarfe nappasi yhden kuvan, tarkasteli sitä kriittisesti ja sanoi: "Ei kokonaan." Sitten hän repi kuvan paloiksi.
Scarfe otti yhden palasen ja siisti sen reunat saksilla: hän oli leikannut kuvasta irti puudeli-Blair -osuuden, jonka hän katsoi sen version onnistuneeksi osaksi. Sen hän ojensi minulle, huomauttaen, että ei yleensä tee näin. Sen uskon: gallerioissa Scarfen täydet originaalit voivat maksaa yli kymmenen tuhatta puntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti