TEDx Turku

Piirroksia professori Sabrina Maniscalcon Ted Talkiin.

Osallistuin joulukuussa TEDx Turku -tapahtumaan. Oli hauska päästä kerrankin seuraamaan maineikkaita Ted talkeja livenä paikan päällä, yleensä kun niitä on tilaisuus katsoa vain ruudulta.
Osallistuin tapahtumaan kahdella tavalla. Ensinnäkin piirsin kuvia Turun yliopiston teoreettisen fysiikan professori Sabrina Maniscalcon puheenvuoroon.

Piirrokset oli suunniteltu osumaan sanatarkasti yhteen puheen käsikirjoituksen kanssa, niin että niistä tuli jonkinlainen sarjakuvan ja animaation keinoja yhdistelevä luentovisualisointi.
Professori Maniscalcon TED talk, samoin kuin tapahtuman muutkin puheenvuorot, on katsottavissa YouTubessa.

Luentovisualisointi USA:n suurlähettiläs Bruce Oreckin TED talkiin.

Luentovisualisointi Jussi Venäläisen TED talkiin.

Etukäteen valmisteltujen kuvien lisäksi olin paikan päällä myös tekemässä live-piirroksia. Tämä tapahtumavisualisointi dokumentoitiin tapahtuman kuluessa Twitteriin. Pääsin myös itse haastateltavaksi tapahtuman nettilähetykseen. (Kolmen minuutin pätkä alkaen kohdasta 31:40).

Kuva: Joonas Salo

Taiteilija puhuu käsillään. Johanna Molin haastattelee.

Puhujina tapahtumassa olivat mm. USA:n väistyvä suurlähettiläs, bisneskonsultiksi siirtyvä Bruce Oreck ja sisu-tutkija Emilia Lahti.
Sykähdyttävänä päätöksenä illalle puhui Pekka Hyysalo. 24-vuotias freestyle-laskija joutui neljä vuotta sitten onnettomuuteen, josta seurauksena oli vakava aivovamma. Vastoin lääkäreiden odotuksia Hyysalo onnistui nousemaan takaisin jaloilleen – ja varovasti jopa suksille – alle vuosi tapahtuneen jälkeen. Hyysalo toimii nyt loukkaantuneiden urheilijoiden puolestapuhujana ja edistää tietoutta päähän kohdistuneista vammoista. TED talkissaan Hyysalo piti ensimmäisen julkisen puheenvuoronsa englanniksi.

Luentovisualisointi Pekka Hyysalon TED talkiin.

* * *

In December, I got a chance to do some drawings for TEDx Turku. I prepared slides for professor Sabrina Maniscalco's TED talk and also did live visualisation throughout the event. These drawings were posted on Twitter and featured on the event's live webcast.

Saanko nimmarin?

Ensimmäisen suomalaisen sarjakuva-albumin piirtäjän Ilmari Vainion (ei sukua) omistuskirjoitus hänen 40 vuotta myöhemmin kirjoittamassaan Partiopoikain käsikirjassa.

Originaalipiirrosten keräily lähti minulla liikkeelle piirtäjien nimikirjoitusten keräilystä. Sarjakuvapiirtäjät kiertävät nykyään jos jonkinlaisissa tapahtumissa signeeraamassa kirjojaan. Mutta mistä koko hommassa on kysymys? Mikä saa ihmiset keräilemään toistensa nimikirjoituksia? Ja miksi juuri sarjakuvapiirtäjät kuuluvat siihen joukkoon ihmisiä, joilta nimmareita tullaan helpoimmin pyytämään?
Mikä kuuluisan käden paperille jättämässä kynänjäljessä on niin taianomaista? Maagisuuden jäljillä kuuluvat ainakin monet (erityisesti alaa itse harrastamattomien ihmisten) selitykset liikkuvan. Keskiajalla kristitty maailma keräili pyhäinjäännöksiä: pyhän ihmisen uskottiin kykenevän tekemään ihmeitä ja tämän voiman ajateltiin jäävän vaikuttamaan vielä henkilön kuoltuakin tämän maallisiin jäännöksiin. Jopa pyhän ihmisen aikanaan omistamat tavarat olivat taikavoimaisia. Ja tässä on asian ydin: tavallisuudesta poikkeava, pyhä ihminen on niin merkittävä olento, että kykenee pelkällä kosketuksellaan tekemään tavanomaisista, arkipäiväisestä esineestä arvokkaan, pyhän. Niin kuin kuuluisan ihmisen kirjoittama omakätinen nimikirjoitus tänä päivänä tekee sarjatuotantona tehdystä valokuvasta tai kirjasta yhtäkkiä erikoisen ja tavoittelemisen arvoisen.
Monetkaan nykyajan keräilijät tuskin ajattelevat kulkevansa vanhanaikaisen pyhäinkuvain palvonnan jäljillä, mutta minä ainakin tunsin vastaansanomattoman piston sydämessäni tämän ajatuksen kuultuani.

Fogelin piirtäjänimellään omistuskirjoittama Pekka Puupää -albumi vuodelta 1946.

Itse asiassa nimikirjoituksia keräiltiin jo ennen kristittyjä pyhimyksiä. Niin kuin lähes kaikesta muustakin, siitäkin voi sanoa, että sitä tekivät "jo muinaiset roomalaiset". Esimerkiksi Pompejin tuhossa kuollut kirjailija ja luonnontutkija Plinius vanhempi ei pelkästään keräillyt suurmiesten käsikirjoituksia ja kirjeitä, vaan myös antoi jälkipolville varhaisen kommentin niiden harvinaisuudesta: hän tiesi kertoa, että jo hänen aikanaan Julius Caesarin kirjeet olivat käyneet harvinaisiksi, kun taas Ciceron ja Augustuksen dokumentteja oli vielä helposti saatavilla. Ensimmäisten Rooman keisarien historian kirjoittanut Suetonius puolestaan kertoo tekstissään käsitelleensä Augustuksen, Neron ja Caesarin allekirjoittamia papereita ja kommentoi, miltä heidän käsialansa näyttivät.
Antiikin aikojen merkkihenkilöiden omakätisiä nimikirjoitusta ei ole meidän päiviimme asti säilynyt. Muutenkin alkuperäisten dokumenttien arvostus ja keräily sammui keskiajan myötä yli tuhanneksi vuodeksi.
1500-1600 -luvuilla tuli Euroopassa käyttöön ystäväkirjoja, joihin ihmiset rupesivat keräämään tuntemiensa henkilöiden allekirjoituksia ja toivotuksia. Jos joukkoon onnistui saamaan suurmiehiä, saattoi täten nostaa omaa statustaan, osoittaa olevansa hyvät suhteet omaava henkilö. Jopa siinä määrin, että näitä kirjoja saattoi käyttää suosituskirjeinä ja suojelun takaavina matkadokumentteina. Tällaista kirjaa piti mm. Englannin kuningas Kaarle I. Kenties se suojasikin hänen matkantekoaan – ainakin hänen mestaukseensa asti.

George Cruikshankin allekirjoittama pakettikortti 1800-luvun puolivälistä.

Historiallisten suurmiesten dokumenttien ja oman aikansa merkkihenkilöiden tervehdysten kerääminen yhdistyivät nykyaikaiseksi filografiaksi, nimikirjoitusten keräilyksi, 1800-luvulle tultaessa. Ensimmäinen asiaa käsittelevä kirja julkaistiin Englannissa vuonna 1788, alan huutokauppoja alettiin pitää 1830-luvulla. Vuosisadan puoliväliin mennessä oli tullut yleiseksi tapa pyytää nimikirjoituksia kuuluisuuksilta, vaikka ei tuntenutkaan heitä henkilökohtaisesti. Jo Abraham Lincoln koki nimikirjoituspyyntöjen tulvan niin suureksi, että pisti sihteerinsä kirjoittamaan nimiä hänen puolestaan.
Oman kokoelmani vanhin kohde on suunnilleen tältä ajalta: se on englantilaisen pilapiirtäjä George Cruikshankin (1792-1878) päiväämätön nimikirjoitus. Kyseessä on paketin osoitekortti; sarjakuva-alalle huvittavana yksityiskohtana lähetyksen saajana on Sir Edward Bulwer-Lytton, mies joka kirjoitti surullisen kuuluisan kirjan avausrepliikin "Oli synkkä ja myrskyinen yö".
Cruikshank kauhistui vuonna 1818 nähdessään joukon naisia hirtetyn, kun nämä olivat väärentäneet punnan seteleitä. Tästä suivaantuneena hän piirsi aiheesta pilakuvan – johon väärensi punnan setelin. "Eikä Englannissa sen jälkeen enää käytetty kuolemanrangaistusta pikkurikoksissa", totesi Cruikshank myöhemmin, tekoonsa tyytyväisenä ja turhaa vaatimattomuutta vältellen. Ei hassumpi saavutus pilapiirtäjältä.

Nalle Puhin kuvittajan Ernest Shepardin signeeraama ja numeroima rajoitettu painos vuodelta 1930.

 
Nimikirjoitukset liittyvät myös bibliofiliaan, kirjojen keräilyyn. 1900-luvun alussa tuli tavaksi tehdä kuvitettuja juhlapainoksia lastenkirjoista ja vanhoista saduista. On arveltu, että hienot painokset olivat toisaalta tapa tehdä lapsille suunnatusta aineistosta paremmin salonkikelpoista myös aikuisille kirjaharrastajille – toisaalta kuvituksen uudistaminen oli kustantajalta luonteva tapa kierrättää aiemmin julkaistu (ja suosittu) tarina uutena laitoksena.
Näitä juhlapainoksia kuvittivat mm. Arthur Rackham, Edmund Dulac ja Kay Nielsen. Asiaan kuului, että kirjoista tehtiin vielä erikoinen deluxe-versio, signeerattu ja numeroitu painos keräilijöille.
Sarjakuva-ala on ottanut tämän täsmälleen saman mallin sujuvasti käyttöönsä ja tahkoaa sillä rahaa keräilijöiltä tänäkin päivänä.

Francis Carruthers Gouldin signeeraama kortti. Gould oli pilapiirtäjä, joka myöhemmin valittiin parlamenttiin.

Minua itseänikin on keräilijänä mietityttänyt, miksi juuri sarjakuvapiirtäjät ovat yksi niistä ammattikunnista, joilta on tullut tavaksi pyytää nimikirjoituksia. Eihän niitä kuitenkaan pyydetä kaikilta ihmisiltä, ei yleensä esimerkiksi yritysjohtajilta, tiedemiehiltä tai tuomareilta.
Nykyaikaisen julkkiskulttuurin juuret ovat niin ikään 1800-luvulla. Kun valokuvaus yleistyi, alettiin esim. Englannissa tehdä ajan merkkihenkilöitä esitteleviä kuvakirjoja. Tuolloin tähän joukkoon laskettiin aatelisia, poliitikkoja, taiteilijoita, tiedemiehiä – ja usein myös kirkonmiehiä, jotka paikallisella tasolla olivat monien paikkakuntien kuuluisimpia henkilöitä.
Minulla on pilapiirtäjä Sir Francis Carruthers Gouldin signeeraama kortti, oletettavasti vuodelta 1905, jonka teksti kertoo sen olevan peräisin sairaalan hyväksi pidetystä huutokaupasta. Piirtäjän siis katsottiin kuuluvan maksavaa yleisöä mahdollisesti kiinnostavien julkkisten joukkoon jo ainakin tuolloin, vuosisadan vaihteessa.
Oma veikkaukseni on, että piirtäjien nimikirjoitukset kiinnostavat, koska heidän signeerauksensa ovat nimen lisäksi myös eräänlaisia tuotemerkkejä: ne ovat kuvantekijöiden tyyliteltyjä logoja, jotka ovat esillä heidän töissään. Päivittäisen lehtisarjakuvan piirtäjän nimikirjoitus esimerkiksi on hänen lukijoidensa silmien edessä joka päivä. Ja usein kyseessä nimenomaan on juuri visuaalisesti tyylitelty kokonaisuus: ei pelkkä nimi, vaan myös sen esittäminen näyttävällä tavalla.
En ole kuullut tästä asiasta juuri puhuttavan, mutta itse ainakin olen vakuuttunut nimikirjoitusten visuaalisen kiinnostavuuden merkityksestä keräilijälle. Harrastukseen liittyy siis myös esteettinen taso. Omalta kohdaltani ainakin tunnustan viehtymykseni erityisesti näyttävän näköisiin nimikirjoituksiin, jotka ovat paitsi peräisin arvostamiltani henkilöiltä, myöskin kirjoitettu hienolla käsialalla ja aseteltu sivulle kauniisti.

Myös Suomessa piirtäjät ovat jakaneet nimmareita alusta asti: Uuden Suomen Matti oli ensimmäinen suosittu suomalainen piirroshahmo. Tässä piirtäjä Eric Vasström on omistuskirjoittanut Matti-albumin jouluksi 1929.

Tämä saakin pohtimaan, mikä on nimikirjoitusten keräilyn tulevaisuus.  Ensinnäkin, aiemmin kyseessä on ollut ennen muuta harvinaisen tavaran metsästys: entisaikojen nimikirjoituksia on ollut saatavilla vain vähän, vähemmän kuin on ollut niiden keräilijöitä. Nykyään kirjailijat ja sarjakuvapiirtäjät kiertävät kaikenmoisissa tapahtumissa jakamassa nimikirjoituksia jatkuvasti. Tuleeko niistäkin tulevaisuudessa keräilykohteita, vaikka niitä on nykyään saatavilla paljon suurempina määrinä kuin vastaavia kohteita koskaan aikaisemmin? 
Toisekseen, tulevaisuudessa tulee ehkä uudella tavalla testattua nimikirjoitusten visuaalisen vetovoiman merkitys. Kun itse olen mieltynyt etenkin vanhojen aikojen kauniisti kirjoitettuihin omisteisiin, minun on ainakin todettava, että uusavuttoman tietokoneaikakauden harakanvarpaisella riipustuksella sutaistut nimmarit eivät vetoa minuun visuaalisesti ollenkaan samalla tavalla.
Kun kaikki nimmarit alkavat olla pelkkiä epämääräisiä sykkyröitä, tai lähes suoria viivoja, vieläkö niillä on silloin ihmisille jotain merkitystä, vieläkö ne koetaan jotenkin tavoittelemisen arvoisiksi?
Vai riittääkö pelkkä pyhän ihmisen käden kosketus yhä vieläkin tekemään tavarasta pyhän?

Näin Robin Williamsin esiintyvän Broadwaylla vuonna 2011 ja sain teatterin ovella nimmarin. Nimikirjoitus on lähinnä nimikirjaimet RW ja suora viiva. Voiko sitä vielä kutsua nimmariksi? Uskoisitko sen perusteella, että olen tavanut Williamsin? Nykyään moni haluaa todisteeksi tähtien tapaamisesta mieluummin selfien kuin nimmarin.

Monet Hollywood-tähdet ovat jo haastatteluissa todenneet, että heihin kohdistuneet nimmaripyynnöt ovat merkittävästi vähentyneet viime vuosina. Kun aikaisemmin heidät satunnaisesti kohdanneiden ihmisten välitön reaktio oli pyytää nimmaria, nykyihmiset pyytävät sen sijaan kimppakuvaa. Eli tämä tarjoaa vielä vaihtoehtoisen selityksen nimmareiden merkitykselle: monille ihmisille se on ennen muuta ollut todiste siitä, että "katso kenet tapasin". Mutta useimmille ihmisille valokuva on tässä asiassa voimakkaampi todiste. Jos taskussa on kännykkäkamera, nimmarilla ei ole enää entisenlaista merkitystä.

(Pohjautuu Sarjainfossa 4/2010 julkaistuun artikkeliin).

* * *

Even the Romans collected autographs from the great figures of history. Modern autograph collecting started in the 19th century, and cartoonists have been among the targets of autograph requests right from the start. But does autograph collecting have a future? More and more people's autographs today are little more than an indecipherable squiggle. Hollywood stars are already saying most people they meet today ask for selfies rather than autographs.

Purevia pilapiirroksia

Viime viikko on tuonut mukanaan paljon tekstiä ja monia piirroksia Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdystä aseellisesta hyökkäyksestä. Monilta piirtäjiltä on myös kysytty aiheesta kommenttia mediassa. Sarjakuvantekijät ry on listannut nettisivulleen linkkejä näihin kommentteihin.
Itsekin sain sanoa aiheesta sanasen Suomen Kuvalehdessä.
En ole tavannut ketään Charlie Hebdo -iskun uhreista. Toisen lehden veteraanin, Willemin kylläkin (joka sanoi oksentavansa lehden uusien sympatiseeraajien päälle).
Mutta ajattelin, että tämän blogin teemaan sopien voisin laittaa tähän jutun toisesta räävittömien pilakuvien tekijästä, englantilaisesta Gerald Scarfesta, jota haastattelin vuonna 2006. Nostaisin sen kautta esiin parikin huomiota pilapiirrosten voimakkaasta kulttuurisidonnaisuudesta ja erilaisista traditioista eri maissa: Scarfe tekee tunnetuista henkilöistä karikatyyrejä, jotka ovat täynnä verta ja ruumiin eritteitä. Suomessa sellaisia ei näe missään. Englannissa niitä julkaisee kaikista mahdollisista lehdistä establishmentin vankin tukipilari Sunday Times – ja tekijä itse saa viettää vanhanaikaisen herrasmiehen vaurasta elämää upeassa talossa Thamesin rannalla.

* * *

Gerald Scarfe: Margaret Thatcher leikkuukirveenä.

Englantilainen lehdistö tunnetaan maailmalla räväkkyydestään. Mutta hurjia voivat olla myös lehtien pilapiirtäjät: karikatyristi Gerald Scarfen piirroksissa veri ja ulosteet lentävät, niissä näytetään ujostelematta seksiä ja väkivaltaa kuvallisen kommentoinnin ja satiirin välikappaleina. Ja vaikka Scarfe aloittikin uransa 60-luvulla uskalluksestaan tunnetussa pilalehdessä Private Eye, nyt jo yli 35 vuoden ajan näitä rankkoja kuvia on julkaissut, hämmästyttävää kyllä, sunnuntainumerossaan The Times.

Piirrostensa perusteella Scarfea (s. 1936) voisi pitää melkoisena underground-miehenä. Kontrasti ei voisi olla yllättävämpi, kun tarjoutuu tilaisuus tavata hänet henkilökohtaisesti.

Scarfen talo sijaitsee kalliilla paikalla Lontoon Chelseassa, aivan Thamesin rannassa. Oven avaa sisäkkö, joka ottaa vieraan takin ja saattelee olohuoneeseen istumaan. Hetken odottelun jälkeen paikalle saapuu itse talon isäntä, joka laskeutuu alas portaita yläkerran työhuoneestaan. Olemus on hillitty ja puhetapa sivistynyt. Pitää oikein muistuttaa itselleen, että tässä on kuitenkin mies, joka juuri hiljattain on piirtänyt kuvan, jossa apinamaisesti tyypitelty George Bush kaikesta päätellen harrastaa seksiä sylikoiransa kanssa - joka on Tony Blair.

Gerald Scarfe: Tony Blairilla on verta käsissään Lähi-idässä.

 

Suomessa Scarfe tunnetaan ehkä parhaiten animaatioistaan. Niitä nähdään Kyllä, herra ministeri tv-sarjan tunnuksissa ja Pink Floydin musiikkielokuvassa The Wall. Nämä johtivat 90-luvulla Scarfen tekemään hahmosuunnittelua myös Disneyn animaatio-elokuvaan Hercules.

Scarfen ura on poikennut monilla taiteen aloilla veistoksista teatterisuunnitteluun, mutta elämäntyönsä hän on tehnyt ennen muuta kuvittajana, etenkin räävittömänä karikatyristinä.

Vastakulttuurin parissa uransa aloittanut Scarfe poimittiin 60-luvun puolivälissä piirtäjäksi Daily Mail -sanomalehteen ja sieltä edelleen muihin Britannian valtalehtiin. Hän sai tehtäväkseen harvinaisen paljon paikan päällä toteutettavaa kuvajournalismia: hän dokumentoi luonnoslehtiönsä kanssa Robert Kennedyn ja Richard Nixonin kampanjointia USA:n presidenttiehdokkuudesta, sai piirtäen seurata Beatlesejä Help-elokuvan kuvauksissa ja jopa käydä todistamassa Vietnamin sodan kaaosta.

Kuvittaja tekee piirroksia yleensä työhuoneessaan, tuottaa niitä omista mielikuvistaan sisältä ulos. Kuvajournalisti taas dokumentoi asioita ulkoa sisälle, pitää lähtökohtanaan havaintoaan siitä, miltä asiat näyttävät. Scarfe pohtii, että näissä lähestymistavoissa on kyllä vissi ero. Hän toteaa, että on kyllä aina pystynyt käsittelemään kauheita asioita symbolisesti piirroksissa, jotka syntyvät oman studion uumenissa – mutta kun kauhut todella olivat silmien edessä Vietnamissa, tuli eteen sekin hetki, ettei kaikkea nähtyä enää pystynyt piirtämään. "Mutta siitä lähtien se kokemus on kyllä ohjannut kaikkia niitä töitä, jotka sen jälkeen olen näistä aiheista tehnyt täällä työhuoneellani".

Pink Floyd. Scarfen varhaisempaa, psykedeelisempää tyyliä.

Piirrostyyli on vuosien mittaan kokenut Scarfen töissä melkoisia muutoksia. Alkuvuosien moniviivaisuus ja psykedeelisesti valuvat ihmishahmot ovat pelkistyneet tehokkaan lennokkaiksi viivapiirroksiksi, jotka nykyään useimmiten saavat tuekseen vesiväriä. Ne toistuvat lehdessä hyvin, pysyvät selkeinä hyvin pienessäkin koossa.

Satuin näkemään Scarfen originaalitöitä kerran näyttelyssä Lontoon National Portrait Galleryssä. Vaikka tyyli olikin niissä yksinkertaisen pelkistetty, oli töiden alkuperäiskoko valtava: kuvat oli tehty julistekokoon, jokainen niistä oli suuruusluokkaa 60 x 80 senttiä.

Näkemäni työt oli tehty varta vasten museon näyttelyyn, joten uskoin mittakaavan johtuvan niiden käyttötarkoituksesta. Vilkaisu Scarfen työhuoneeseen kuitenkin paljastaa jotain sangen yllättävää: hän tekee kaikki piirroksensa yhtä suureen kokoon, myöskin lehtiin tarkoitetut käyttökuvat.

Scarfen työpöydällä on avatussa paketissa pino suuria piirustusarkkeja. Vieraillessani joulukuussa 2006 hän on juuri piirtänyt Sunday Timesille kuvan, jossa presidentti Bush makaa vuoteessa, jonka peittona on tähtilippu ja päätylautana hautakivi, jossa lukee Irak. Sängyn jalkopäähän on käpertynyt puudeliksi piirretty Tony Blair.

Scarfe työhuoneessaan Lontoossa isokokoisen piirrosoriginaalin äärellä.

 

Samasta kuvasta kiirii pöydän vieressä lattialla viisi, kuusi keskeneräistä, hylättyä versiota. Scarfe kertoo tämän olevan hänelle tavanomainen työtapa: hän piirtää kuvansa suoraan musteella, ilman minkäänlaisia lyijykynäluonnoksia.

"Minun piirrokseni eivät lähde sormista, eivätkä ranteesta, vaan olkapäästä asti. Siksi piirrän kuvat seisten, suureen kokoon. Yleensä karikatyristit lisäävät kuvaamansa kohteen nenään pari senttiä - minä voin lisätä saman tien vaikka kokonaisen metrin".

Luonnostelematon työtapa juontaa Scarfen pyrkimyksestä välittää ajatuksensa mahdollisimman suoraan paperille. "Syötän ajatuksia aivojeni tietokoneeseen ja toivon, että se tulostuu automaattisesti kädestä ulos. Pyrin saamaan jonkinlaisen keskeisen tunteen, ensireaktion, heti ensimmäiseen kynänvetoon. Se pitää saada paperille välittömästi: ideat ovat kuin unia, jos niitä ei heti kirjaa talteen, ne haihtuvat olemattomiin".

Suoran työtavan hintana on, että virheisiin ei ole varaa. Kun ei tee luonnoksia, pitää idean kehittyessä tai lipsahduksen sattuessa aloittaa kuva alusta. "Tyypillisesti joudun tekemään piirroksen pariin kolmeen kertaan uudelleen. Tällä kertaa niitä tuli monta, kun kuvassa on kaksi hahmoa: vaikka sain ensin toisen lopulta oikein, silti jos toinen meni pieleen, meni kuva kokonaan uusiksi".

Tässäpä oppitunti nöyrästä työetiikasta, joka kelpaa monelle kuvittajalle malliksi: vaikka työtapa onkin spontaani ja jälki lennokasta, se ei silti tarkoita, että on tarpeen kelpuuttaa huolimatonta tai epätyydyttävää lopputulosta!

Gerald Scarfe: Prinsessa Diana ja julkisuus.

Scarfen karikatyyrit tunnetaan kovin pureviksi. Hän toteaa kuitenkin itse, että vuosien mittaan suora raaka hyökkäävyys on ehkä vaihtunut enemmänkin yleiseen naurunalaiseksi tekemiseen. Edelleen hän pohtii, että poliitikoille hirveinkin pilakuva tuntuu kuitenkin olevan mieluisampaa kuin jääminen kokonaan huomiotta. "Kuva on kuitenkin aina jonkinlainen huomionosoitus, siitä on tullut eräällä tavalla statuksen merkki".

Säännöllisesti ilmestyvissä sanomalehtipiirroksissa Scarfe näkee pitkäjänteisen vuorovaikutussuhteen piirtäjän ja lukijoiden välillä. Lukija oppii muistamaan ne piirteet, jotka piirtäjä nostaa kohteensa tunnusmerkiksi. "Eihän esimerkiksi Tony Blairillä oikeasti ole isoja korvia, mutta kun piirroksissa hänelle aina sellaiset tehtiin, oppivat ihmiset hänet niistä tunnistamaan. Lopulta pelkät valtavat korvat riittävät kertomaan ihmisille, että sillä tarkoitetaan Tony Blairiä".

Piirtäjä voi siis Scarfen mukaan näin johdatella lukijaa haluamaansa suuntaan. "Luulenpa, että jos niin haluaisi tehdä, voisi vähän kerrassaan edeten opettaa ihmisiä tunnistamaan vaikka kaksi päällekkäistä kolmiota Tony Blairiksi. Minusta joka tapauksessa karikatyyrissä on keskeisempää kuvata kohteensa luonnetta kuin varsinaista ulkonäköä".

Mutta pystyykö piirroksella sitten todella vaikuttamaan asioihin, muuttavatko ne oikeasti mitään - sitä Scarfe ei oikein usko. "Miljoonat ihmiset protestoivat Englannissa kaduilla Irakin sotaa vastaan, eikä sekään muuttanut mitään, joten miten sitten joku piirros. Se voi ehkä korkeintaan nostaa joitain asioita esiin, kiinnittää ihmisten huomiota".

"Minulle itselleni piirtäminen on terapiaa. Sairastelin paljon lapsena ja opin silloin ulkoistamaan pelkoni kuviksi. Se on minulle tapa käsitellä vaikeitakin asioita", Scarfe miettii. "Siten en myöskään täällä yksin piirtäessäni koskaan varsinaisesti ajattele lehden lukijoita. Joten kun töitäni joskus asetetaan näytteille, tuntuu se silloin hyvin paljastavalta. Tuntuu niin kuin siinä olisi silloin housut kintuissa".

Ei voi mitään, on pakko tunnustaa, että Englanti todella on melkoinen vanha sivistysvaltio: täällä räväkän rivo pilapiirtäjäkin voi kuitenkin olla sivistynyt, kaunopuheinen herrasmies.

* * *

Palanen Blair–Bush-pilapiirroksen hylätystä versiosta.

 

Edellä oleva juttu julkaistiin Kuvittaja-lehden numerossa 2/2008.

Kun Scarfe näytti lattialla olevat, kesken jääneet versiot Bush–Blair-piirroksesta, jotka oli aikeissa heittää roskiin, kysyin minä opportunistisesti: "Olisikohan minun mahdollista pelastaa noista yksi?"

Scarfe nappasi yhden kuvan, tarkasteli sitä kriittisesti ja sanoi: "Ei kokonaan." Sitten hän repi kuvan paloiksi. 

Scarfe otti yhden palasen ja siisti sen reunat saksilla: hän oli leikannut kuvasta irti puudeli-Blair -osuuden, jonka hän katsoi sen version onnistuneeksi osaksi. Sen hän ojensi minulle, huomauttaen, että ei yleensä tee näin. Sen uskon: gallerioissa Scarfen täydet originaalit voivat maksaa yli kymmenen tuhatta puntaa.

Kuka oli Eero Einari Nurmela?

Eero-Einari Nurmelan kuvituspiirros, 1970. Huomaa tärisevä ääriviiva ja roisketekniikan käyttö.

Parin viime vuoden kuluessa olen saanut käsiini useamman originaalin taitavalta piirtäjältä, josta on saatavilla valitettavan vähän tietoja. Eero Einari Nurmela signeerasi työnsä etunimillään Eero-Einari (vaihdellen väliviivalla tai ilman), nimimerkillä EN-la, tai sotavuosina ilmeisesti myös pelkällä puumerkillä EN ja vuosiluvulla. Hänen elinvuosikseen mainitaan 1910–1992, mutta paljon muuta hänestä ei sitten löydykään.
Nurmela tuntuu oudon unohdetulta, siihen nähden, että hän vaikuttaa monipuoliselta ja teknisesti taitavalta tekijältä.

Eero-Einari Nurmela: kansikuva Sotilashuumoria -pokkariin, Valitut Palat 1975.

Ensimmäinen löytöni oli Nurmelan mahdollisesti tunnetuin työ (?) – kansi Valittujen Palojen Sotilashuumoria-vihkoseen vuodelta 1975. Tämä pokkarikokoinen vitsikirja on Nurmelan kokonaan kuvittama ja helposti löydettävissä antikvariaateista. Originaali paljastaa, että painetun kannen värit on reprottu todella pieleen: sävyt ovat alkuperäistyössä jotain aivan muuta.

"Sananparsipiirros" / pilakuva miestenlehteen, 1973.

Samassa yhteydessä löytyi myös kaksi muuta, mielenkiintoista työtä: pin-up-tyylisiä vitsikuvia. Niitä on ilmeisesti käytetty kuvittamaan pornahtavia suomalaisia sananparsia. Epäselvää kuitenkin on, onko kuvat tehty suoraan tähän tarkoitukseen vai itsenäisinä töinä: kuvilla ja teksteillä ei tunnu olevan paljoa yhteistä.
Onko nämä julkaistu jossain miestenlehdessä? Ja onko silloin kansanperinnettä käytetty alastonkuvien oikeutuksena? "Eivät nämä ole rivoja, nämähän ovat arvokasta historiaa!"
Playboy-lehti oli kansainvälisesti tunnettu laadukkaiden neliväristen pilakuvien julkaisija. Nurmelan piirrokset on tehty teknistä taitoa osoittaen samassa hengessä – ja Playboy-tyttöihin verrattuna hänen naiskuvansa on kotoisen rehevä.

Sananparsipiirros, 1968.

Aivan kiistatta miestenlehdessä on julkaistu, hiukan muokattuna versiona, tämä piirros koreilevasta upseerista. Myös sen tekstinä on sananparsi: "Komiast kylän kohral."
Julkaistu versio (johon on lisätty koira talutushihnassa ja tuunattu hiukan kuvan valöörejä) tuli originaalin mukana, tiiviisti liimattuna kehyksen nurjalle puolelle. Nurkassa on havaittavissa palstan nimi: "Vanha virsi, uusi sävel".
Vaan mikä lehti on kyseessä? Minun oli uteliaisuuttani revittävä sivu irti ja kurkistettava nurjalle puolelle. Lehden nimeä ei löytynyt, mutta siellä oli kylläkin miestenlehden "kirjepalsta", joka mm. tiesi valistaa, että tippuri ei tartu, kun tarpeeksi nopeasti sutaisee. Kiitos tiedosta!

Kuvitus Kajastus-lehteen, 1970.

Herkempää puolta Nurmelan tuotannosta edustaa tämä, näkövammaisten Kajastus-lehteen tehty kuvitus. Se myös näyttää, mikä minua Nurmelan kuvissa viehättää: suomalaisista aikalaisistaan poiketen hän on minusta suorastaan poikkeuksellisen rohkeasti käyttänyt lehtipiirroksissaan sangen modernistisia tekniikoita: tussilaveerausta märälle paperille (ks. tytön hiukset ylläolevassa kuvassa), roiskeita (sivulla ylimpänä oleva kuva miehestä keinutuolissa), "tarkoituksella tärisevää" ääriviivaa ja hyvin rosoista siveltimen jälkeä. Nämä tekniikat olivat suuressa huudossa eurooppalaisten ja amerikkalaisten aikakauslehtien piirroksissa 60-luvulta alkaen (pioneerinaan etenkin Ronald Searle, jonka piirrokset saivat paljon jäljittelijöitä), mutta Suomessa ne ovat olleet lehtipiirroksissa harvinaisia, etenkin sellaisissa humoristisissa kuvissa, kuin mitä Nurmela teki.

Vakavampihenkinen, tyylitellympi kuvituspiirros EN-la puumerkillä, 1970.

Kuka siis oli Eero Einari Nurmela? Onko hän jäänyt unohduksiin kenties sen takia, että hänen piirroksiaan julkaistiin niinkin ala-arvoisissa paikoissa, kuin miestenlehdissä?
Ja mistä nämä hänen työnsä ovat juuri nyt putkahtaneet markkinoille? Ovatko ne peräisin hänen perikunnaltaan, vai ovatko ne olleet jonkun aikaisemman keräilijän hallussa? Kehyksissä olevista töistä tulee sellainen olo, että ne olisivat tekijän itsensä kehystämiä. Ja niihin liittyykin sitten yksi kritiikki, jonka Nurmelasta voi sanoa: vaikka hän olikin taitava piirtäjä, niin taiteen konservaattorina hänestä ei voida puhua. Työt on järjestään kehystetty materiaaleilla, jotka eivät ole arkistokelpoisia, ja jotka aiheuttavat piirroksille vahinkoa.
Karmivin esimerkki on mainittu Sotilashuumoria-pokkarin kansikuva: työn marginaalit on leikattu irti ja kuvan nurja puoli on kauttaaltaan hyvin myrkyllisen näköisten liimatahrojen peitossa. Minun rohkeuteni ei vielä ole riittänyt yrittämään niiden poistamista, sillä tuntuu, että se vaatisi koko kuvan uittamista liuotinaineissa – mikä tuskin tekisi maalipinalle kovin hyvää.

* * *

Eero-Einari Nurmela  seems to have been a versatile, talented illustrator, but so far I have been able to find little information about him. I'd be curious to learn more.