Puhetta piirroksista radiossa

Piirros Gummeruksen julkaisemaan englannin kirjaan Ready, Set, Go! vuodelta 2000.

Helsinkiin on ilmestynyt uusi puheradiokanava, Radio Rapu. (Radiossa FM 89,7).
Perjantaina iltapäivälähetyksen teemana oli huumori ja sen osana minua jututettiin tunnin verran. Haastattelijoina Kimmo Wilska ja Lilli Earl (os. Suomalainen).
Puhetta mm. Ruotuväki-lehden kuvista ja muista minun töistäni, sekä sarjakuvista ja pilakuvista ylipäätään. Niin ja manga-sanan oikeasta ääntämyksestä.

Haastattelun voi kuunnella täältä.

Strippisarjojen kuningas Schulz

Charles M. Schulz työhuoneellaan, Kalifornian Santa Rosassa.

Santa Rosasta, noin tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta pohjoiseen, löytyy helposti sarjakuvafaneille tuttu Charles Schulzin jääareena. Se ei ole mikä tahansa kuplahalli, vaan kaunis, hyvin hoidettu puurakennus viihtyisän puistikon keskellä.
Minun käydessäni paikan päällä oli Schulzin yhteys areenaan ilmiselvää: jäähallin vieressä oli erillinen matkamuistomyymälä, joka oli tulvillaan kaikkea kuviteltavissa olevaa Ressu-krääsää. Sen ylätasanteella oli pieni galleriatila, jossa oli näytteillä Tenavat-originaaleja ja muiden piirtäjien Schulzille lahjoittamia töitä, joihin useimpiin sisältyy joku enemmän tai vähemmän suora Tenavat-viittaus. Erityisesti monet poliittiset pilapiirtäjät ovat käyttäneet Jaska Jokusta kuvallisena symbolina piirroksissaan. Näkymä on melkoinen sarjakuva-alan kuka-kukin-on kattaus.
Vitriinissä oli Schulzin voittamia palkintoja Emmystä kahteen Reubeniin. (Nyt kaikki tämä tavara voi tosin jo olla muualla, kun Schulzille on rakennettu kaupunkiin oma varsinainen museo).

Muiden piirtäjien Schulzille tekemiä tribuutteja. Mitkä kaikki sarjat tunnistat kuvasta?

Schulzin läsnäolo paikkakunnalla oli yleisessä tiedossa. Vähemmän tunnettua kuitenkin on, että hänen työhuoneensa sijaitsee areenasta vain pienen kävelymatkan päässä, mutta kuitenkin kätevästi ohikulkijoilta puiden kätkössä.
Matkamuistomyymälän kassatyttö suhtautui epäilevästi oikeutukseeni kysellä ohjeita paikan löytämiseksi. Asia selvisi vasta varmistussoiton jälkeen.
Schulzin studio, osoitteena One Snoopy Place, muistuttaa ulkoa pientä rivitaloa. Epäilin aluksi, olinko tullut oikeaan paikkaan, kunnes näin ison Ressun kuvan talon ovessa.

One Snoopy Place, vain runsaan korttelin matkan päässä Schulzin jääareenasta.

Astun sisään.
Ensimmäisenä on edessä vastaanottotiski, jonka takana istuu sihteeri. Alan esitellä asiaani, kun oikealta aukeaa ovi ja luokseni astelee pitkän huiskea valkotukkainen mies, joka käskee astua peremmälle.
Schulzin työhuone on jaettuna kahteen tasoon, ensin tulee vastaan neuvottelutila sohvakalusteineen ja sen takana, pari askelmaa ylempänä, on työtila piirustuspöytineen. Toista pitkää seinää reunustaa kirjahylly, josta luvussa sohvapöydällä näyttää olevan joku ikääntymistä ja kuolemaa käsittelevä teos.
Istutaan piirustuspöydän ääreen. Sen vieressä on pieni televisio, takana seinällä Schulzin ihaileman Andrew Wyethin maalaus.
"Olet siis Suomesta?" Schulz kysyy.
"Meillä oli täällä jääareenalla ikämiesten jääkiekkoturnaus, jossa oli mukana suomalainenkin joukkue", hän sanoo.
"Hyvin hiljaisia miehiä."
Esittelen omia töitäni. Olin aloittanut Ruotuväki-lehden piirtäjänä vuoden alussa, joten käsillä oli ensimmäisiä koskaan tekemiäni nelivärisiä piirroksia. Schulz tekee niistä muutamia pieniä, käytännöllisiä huomautuksia.
"Älä koskaan piirrä hahmoa näin, täysin sivulta, se latistaa kuvan kaksitasoiseksi. Vaikka hahmo olisikin sivuttain, näytä aina myös vähän toista puolta, jotta syvyys säilyy."
Schulz kaivaa kirjahyllystä malliksi opuksen hyvästä viivankäytöstä. Se on Percy Crosbyn Skippy, sarja, jota hän on useassa yhteydessä kehunut.
Kerron olevani matkalla San Diegon sarjakuvafestivaaleille, jonne olisi tulossa myös hänen hyvä ystävänsä Patrick McDonnell.
Schulz rupeaa kirjoittamaan itselleen muistilappua ja kuuluisa kätten vapina erottuu selvästi. Hänen käsialansa on hyvin suurta, ilmeisesti jotta siinä säilyisi edes jotain tolkkua.
Viiva tärisee pahoin. Katselen sitä vähän epäuskoisena. Schulzin tunnetusti sanottiin edelleen piirtävän sarjansa jokaisen viivan itse, ilman apulaisia – mutta onko se noilla käsillä oikeasti mahdollista?
"Ei käsissäni varsinaisesti mitään vikaa ole. Olen vain vanha", Schulz toteaa. Hän oli tuolloin 77-vuotias.
Saan tilaisuuden käytännön testiin. Kaivan laukusta Suomesta asti raahaamani Tenavat-jättikirjan. Osoitan siitä Schulzille kaikkien aikojen suosikkistrippini, Jaska Jokusesta ja pienestä punatukkaisesta tytöstä. (Tietenkin – olisiko se nuorelle miespuoliselle sarjakuvaharrastajalle voinut olla jostain muusta aiheesta?)
Saan kirjaan mestarin suurikokoisen signeerauksen. Ja siihen oheen syntyy myös, tärisevistä käsistä huolimatta, piirros Ressusta. Kynä kulkee paperilla nopeasti – paljolti varmasti rutiinin ansiosta, mutta osittain ehkä myös tarkoituksena minimoida kätten tärinän vaikutus.

Schulzin kädet tärisivät näkyvästi, kun hän kirjoitti.

Yksi kysymys minun on kuitenkin vielä ennen lähtöäni esitettävä, silläkin uhalla, että kuulostan röyhkeältä. Olisikohan mitenkään mahdollista, että voisin taivutella Schulzin luopumaan jostain originaalistaan?
"Tottahan toki", Schulz huikkaa iloisesti. "Haen sinulle yhden", hän sanoo ja poistuu huoneesta.
Jään hiukan hämmentyneenä kertaamaan mielessäni, mitä juuri äsken tapahtui. Sanoiko hän todella niin, kuin kuvittelen hänen sanoneen?
Mutta toden totta, Schulz palaa takaisin ja ojentaa minulle ihka aidon Tenavat-stripin. Kysyn, voisiko hän signeerata sen. Tarkoitin sanoa, että voisiko hän omistuskirjoittaa sen minulle, mutta en tuolloin osannut englanniksi tarkkaa sanamuotoa "inscribe", joten käytin sanaa "sign".
"Tiedätkö, en ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset pyytävät tuota", Schulz sanoo. "Sehän on jo signeerattu, tuossa!" hän osoittaa stripin viimeistä ruutua.
"Pyytäisitkö sellaista maalaukseen? Olisiko tuo Wyethin maalaus parempi, jos hän olisi kirjoittanut siihen 'parhain terveisin'? Pyytäisikö joku sitä Picassolta?"
Kerron kuulleeni tarinan, jossa joku teki Picassolle juuri niin. Tämä oli piirtänyt kahvilassa viereisessä pöydässä istuneen viehkeän neidon kuvan ja esitellyt sitten tälle tulosta. Kun tämä oli pyytänyt, voisiko maestro signeerata kuvan, tämä oli kirjoittanut isoin kirjaimin kuvan poikki: P-I-C-A-S-S-O.
"Hän oli kamalan töykeä mies", Schulz nauraa. Mutta koska hän itse on kaikkea muuta, hän tietenkin nimmaroi stripin kiltisti. Parhain terveisin.

"Parhain terveisin" signeerattu Tenavat-originaali.

Schulz saattelee minut ovelle ja vinkkaa aulasta toiseen suntaan johtavaan käytävään.
"Minä en originaaleja koskaan varsinaisesti ole keräillyt, mutta näitä nyt on vain... kertynyt". Käytävän seinä on vieri vieressä täynnä alkuperäispiirroksia. Ensimmäisenä sattuu silmään George Herrimanin Krazy Kat -sunnuntaisivu ja Hal Fosterin Prinssi Rohkea. Myöhemmin kuulen, että siellä olisi ollut myös Bill Wattersonin käsin värittämä Lassi ja Leevi -strippi. Matkamuistomyymälän galleria olikin siis vain kokoelman pieni, julkinen osa.

Palaan majapaikkaani San Franciscoon. Keräilijätuttavani Steve pitää minua hyvin onnekkaana. Schulz on perinteisesti ollut hyvin vieraanvarainen kävijöitä kohtaan. Hän ei tykkää festivaaleista tai muista julkisista esiintymisistä, mutta on pitänyt sen vastapainoksi oveaan auki niille, jotka vaivautuvat tulemaan hänen luokseen – kuulemma jopa hänen kotinumeronsa löytyi puhelinluettelosta. Viime aikoina hän oli kuitenkin kuulemma ruvennut rajoittamaan tavoitettavuuttaan.
Steve avustaa San Franciscon sarjakuvamuseota. Matkatessamme San Diegon festivaaleille hän ottaa messuosastolle myyntiin muutaman Schulzin tähän tarkoitukseen lahjoittaman originaalin.
"Paljonko näistä pyydetään?" kysyy Steve museon johtajalta.
"Ajateltiin, että tuhat kolmesataa".
"Laitetaan tuhat viisisataa, ei se mies siitä enää nuorene", toteaa Steve, lakimies kun on.
Ei nuorentunut, ei. Tuolloin oli elokuun alku 1999. Vain paria kuukautta myöhemmin Schulz yllätti sarjakuvamaailman ilmoittamalla Tenavien loppumisesta. Hänellä oli todettu syöpä.
Helmikuun puolivälissä oli sitten jo suruviestien aika. Minulle sen toimitti tekstiviestillä ystäväni, joka oli jo pannut merkille orastavan maineeni vanhojen piirtäjien viikatemiehenä: "Hetken hän jaksoi taistella, mutta kohtalo oli väistämätön sinun vierailusi jälkeen!"

Olen ajatellut Schulzin tapaamista jälkikäteen paljon. Sen merkitys on vain kasvanut minulle ajan myötä. Olen vuosien mittaan saanut tavata suuren määrän piirtäjiä, mutta vain muutama heistä on tehnyt suuren vaikutuksen töidensä lisäksi myös persoonallaan. Vain parin tapaamisen myötä on tullut sellainen olo, että nyt ollaan suuruuden äärellä. Schulz oli sellainen tapaus.
Hän oli Amerikassa alansa kiistaton ykkönen. Minä olin 21-vuotias aloittelija. Tämä tapaaminen ei mitenkään voinut merkitä hänelle likimainkaan sitä, mitä se merkitsi minulle, mutta siltikin hän oli valmis antamaan minulle puoli tuntia arvokkaasta ajastaan. Siitä kuvastui sellainen uskomaton nöyryys omaa tekemistä ja asemaa kohtaan, joka teki suuren vaikutuksen. (Tai sitten vain on niin, kuten Steve sanoi: "Schulz nyt vaan tykkää jutella toisten piirtäjien kanssa.")
Kuten Steven hinta-arviosta paljastui, saamani stripin arvo ylitti kevyesti San Franciscon lentolippuihin käyttämäni hinnan jo tämän tapahtuessa. Sen jälkeen arvo lienee kymmenkertaistunut. Olen saanut siitä useita ostotarjouksia toisilta toiveikkailta keräilijöiltä, etenkin koska strippiin ei nyt sitten tullut minun nimeäni omistuskirjoitukseen. Mutta minulle sen merkitys on tietysti vielä rahaakin suurempi.
Sain kuin sainkin tavata Charles M. Schulzin, kun tartuin heti ensimmäiseen tilaisuuteen, joka minulle tapaamiseen tuli – enkä voinut tietää, että toista mahdollisuutta ei koskaan olisikaan ollut.
Olen varmasti aivan viimeisiä nuoria piirtäjiä, jotka saivat tavata Schulzin livenä.

(Perustuu juttuun, joka lyhyemmässä muodossa on julkaistu Sarjainfo-lehdessä 1/2004).


* * *


In the summer of 1999, I got to meet Charles Schulz just a couple of months before he died. He impressed me not only with his work, but with his humble personality. He was at the top of his field and I was 21-year-old working on some of my first published cartoons, yet he had the time for meeting me. (Not to mention giving me an original strip). I must've been one of the very last young cartoonists who got to meet him in person.

Kaltoinkohdeltu kansallisaarre

Erkki Tanttu (1907–1985) muistetaan varmaan parhaiten sananparsipiirroksista ja Rymy-Eetu-sarjakuvasta. Mutta omana aikanaan hänen arvostetuimmaksi työkseen nostettiin vuonna 1961 julkaistu Seitsemän veljeksen kuvitus, josta on sittemmin otettu monia uusintapainoksia.
Seitsemän veljestä on suomenkielisen kirjallisuuden merkittävimpiä teoksia ja Tantun piirrokset siihen ehkä teoksen merkittävin kuvitus. Kuvitelkaa siis hämmästykseni, kun löysin tämän: Tantun kirjalle tekemän mainosjulisteen originaalin. Jo painettu juliste sinänsä on kirjakeräilijöiden keskuudessa harvinainen ja arvokas löytö – mutta tässä on sen guasseilla maalattu alkuperäistyö.
"It belongs to a museum!" huutaa nuori Indiana Jones Viimeisen ristiretken alkujaksossa. Minulla oli vähän samankaltaisia reaktioita: eikö tämän luulisi olevan kansallisesti sen verran merkittävä teos, että sen paikka olisi Ateneumissa? Tai edes... yhtään missään museossa?
Sillä karu totuus on ollut jotain aivan muuta. Teos on nimittäin aika surkeassa kunnossa:

Maalaus on iso. Se on tehty 1:1 kokoon, eli on mitoiltaan hulppeat 70 x 100 cm. Se on maalattu tukevalle pahville – mutta on kärsinyt melkoisia vaurioita. Maalia on sekä lohkeillut irti, että liuennut johonkin märkään. Työ kupruilee alalaidasta niin pahasti, että nykyisellään sitä olisi mahdoton kehystää.
Näyttää siltä, että hankalan isoa teosta on säilytetty pystyssä, jossakin ei kovin arkistokelpoisessa paikassa. (Vintti, ulkovarasto... autotalli?) Se on päässyt kostumaan ja sitten lysähtänyt oman painonsa alla.
Kuva olisi restauroinnin tarpeessa. Minulle on kerrottu, että pahvi olisi mahdollista oikaista kostuttamalla sitä varovasti nurjalta puolelta ja asettamalla painoa päälle. Mutta kuka sen uskaltaisi tehdä? Minua ainakin vähän hirvittäisi kokeilla.
Kaikeksi onneksi työ on sentään ylipäätään säilynyt. Se on seikkaillut omilla teillään yli 50 vuotta, julkaisemisestaan lähtien.
Kysyin teoksesta Markku Tantulta, Erkin pojalta. Hän antoi siitä sangen sykähdyttävän todistajanlausunnon: "Muistan katselleeni, kun isä maalasi tuota."
Siitä lähtien työ on ollut kateissa. Se ei ilmeisesti koskaan palannut painosta sen paremmin kustantajalle kuin taiteilijallekaan. Ilmeisesti sen perään ei sitten myöskään kyselty – se oli sille ajalle tyypillistä suhtautumista käyttökuvaan. Tanttu itsekin kuulemma suhtautui ylenkatseisesti nimenomaan juuri tällaisiin mainoskuviin, vaikka muuten suuren osan töistään säilyttikin.
Ja – vaikka sitä onkin vaikea varastoida, säilymisen kannalta onnekasta on myös se, että kuva on niin iso. Koska sen tyyli on voimakkaasti yksinkertaistettu, on kuva olennaisilta osiltaan säilynyt, vaikka se onkin kärsinyt pientä pintavauriota. Parin metrin päästä ei vahinkoja edes huomaa.
Mikä sekin jo kertoo, että tämä työ ansaitsisi olla esillä isomman mittakaavan huoneessa, kuin mihin minun kämpässäni on mahdollisuuksia.

* * *

Erkki Tanttu (1907–1985) was a well-known Finnish cartoonist and illustrator in the mid-20th century. In his day, his most acclaimed project was his illustrated edition of Aleksis Kivi's The Seven Brothers, published in 1961. This is the original painting for an ad poster for that book. The painting hasn't been stored properly and has sustained some conciderable damage: it has been exposed to humidity and has slightly collapsed under its own weight.
The painting was lost for fifty years: after publication, it was apparently never returned either to the artist or the publisher. The artist's son remembers watching his father paint the picture, but had never seen it since.
Luckily the artwork has survived at all and, despite the damage, the core of the image itself is still intact.

Iso aivastus

Miltä näyttää, jos aivastaisi niin kovaa, että vaatteista lentävät kuviot irti?
Olen pilapiirtäjä, joten minun työnäni on pohtia tällaisia asioita.
(Kyllä, välillä tämä havainto ihmetyttää minua itseänikin.)
Piirros Ruotuväki-lehden Tornitouhua-sarjaan, jota olen piirtänyt vuodesta 1999.
(Kuva: tussi ja vesiväri paperille, 16 x 28 cm.)

* * *

What would it look like if you sneezed so hard the patterns on your clothes would fall off?
I'm a cartoonist, so it's my actual job to think about stuff like this.
Cartoon for the Finnish army newspaper Ruotuväki, ink and watercolor on paper.

Topi piirteli kahvilassa – vuonna 1916

Sattumalta tuli vastaan tällainenkin erikoisuus: Topi Vikstedtin – selvästikin käytetty – lautasenalunen, johon on piirrelty pöytäseurueen jäsenten karikatyyrejä vuonna 1916.
Vikstedt (1891–1930) oli 20-luvun merkittävimpiä suomalaisia kuvittajia ja pilapiirtäjiä. Kuvittajana hän tuli tunnetuksi etenkin lukuisista kirjankansistaan, pilapiirtäjänä mm. Ollin pakinoiden Mustapartaisen miehen ensimmäisenä kuvaajana.
Vikstedt kuoli nuorena, joten pääosa hänen piirroksistaan on kadonnut ties minne maailman tuuliin.
Tässä pienessä esineessä (voiko sanoa "teoksessa"? Kuulostaa liian suunnitelmalliselta) minua kiehtoo sen arkipäiväisyys. Kenelle on tullut mieleen ottaa suttuinen lautasenalunen talteen, vain sen takia, että siihen on sutaistu pari nopeaa luonnosta? Ottaisitko sinä sellaisen kaveriltasi talteen tänään?
Jotenkin asia muuttuu, kun katsoo kuvan päiväystä vuodelta 1916. Arkipäiväinen esine saakin ihan uudenlaista hohdetta, kun se on lähes sata vuotta vanha. Yhtäkkiä tuntuukin tavattoman sympaattiselta, että näin harkitsemattomasti syntynyt hetken tuotos, rasvatahroineen kaikkineen, onkin yhä tallella 2000-luvulla.
Tämänpäivän roskapaperit voivat olla seuraavalla vuosisadalla keräilijän aarteita.
Tai siis, ovat ainakin, jos pöydässä sattuu istumaan nimekäs taiteilija.

* * *

This is a used coaster, on which Topi Vikstedt has drawn caricatures of his friends at the table. It is dated 1916.
Vikstedt (1891–1930) was an acclaimed Finnish cartoonist and illustrator in the 1920's. He's especially known for his book covers and cartoons.
What's significant about this piece for me is how such an everyday object seems somehow very special and precious, when it's nearly a century old. Who had the foresight to save it? Would you save something like this today?