Mainossarjakuvia 1920-luvulta

Topi Vikstedt... alle nelikymppisenä.

Tämän blogin ensimmäinen teksti käsitteli Topi Vikstedtiä, 1920-luvun maineikkainta suomalaista piirtäjää. Sarjainfossa 2/2015 on Ville Hännisen kirjoittama artikkeli Vikstedtissä. Siinä minua hätkähdytti etenkin valokuva, jota en ollut ennen nähnyt. Vikstedt näyttää kuvassa reilusti yli viisikymppiseltä. Se on huomionarvoista, koska hän kuoli 39-vuotiaana.
Nuorena (1891–1930) kuoleminen ei ehkä sittenkään tullut täytenä yllätyksenä, jos keho uupui ja ikääntyi tuommoista tahtia.

Originaali on signeerattu 1926, mutta sarjakuva löytyy painettuna Suomen Kuvalehden numerosta 21/1927.

Sarjainfon artikkeli mainitsee Otavan Pienen tietosanakirjan (1925–1928) mainoskuvitukset. Kyseessä oli lyhennetty, populäärimpi versio Otavan ja WSOY:n yhdessä julkaisemasta arvovaltaisesta Tietosanakirjasta (1909–1922).
Pientä tietosanakirjaa markkinoimaan kehitettiin oma mainoshahmo, Tohtori Tietovalta. Tämä esiintyi Vikstedtin piirtämissä mainoksissa mm. Suomen Kuvalehdessä. Mainoksia ilmestyi lehdessä viikoittain ja ne olivat muodoltaan hyvin vaihtelevia: välillä yksittäisiä kuvia, välillä sarjakuvia. Kirjalle tehtiin jopa mainosjingle, jonka nuotit painettiin mainokseen.
Mainossarjakuvien tekstit riimitteli pakinoitsija Olli, Väinö Nuorteva (1889–1967).
Minulla on kolmen Tohtori Tietovalta -mainossarjakuvan alkuperäispiirrokset. Kuten niistä näkyy, mainostuksessa mentiin sangen reteällä meiningillä: epätoivoinen mies on tekemässä itsemurhaa, kunnes tieto ( = kirjan ostaminen) pelastaa hänet ahdingosta.

Mainossarjakuva Suomen Kuvalehden joulunumerosta 51–52/1925.

Toisessa sarjakuvassa muistellaan tiedonhankinnan vaikeutta eri aikakausina. Tässä Vikstedtin piirrostaito nousee hienovaraisesti esiin kiireisenkin piirrosjäljen alta: antiikin Kreikkaa ja keskiaikaa käsittelevät piirrokset (ruudut 2–4) sisältävät tyylillisiä viiteitä kuvaamiensa aikakausien taidehistoriaan.
Kahdesta sarjakuvasta olen löytänyt julkaistut versiot selaamalla vanhoja Suomen Kuvalehtiä Kansalliskirjastossa. Kolmatta sarjakuvaa en ole löytänyt, se on kenties julkaistu jossain muualla. Olisin utelias saamaan selville, mitä sarjakuvan tekstit sanovat, sillä sarjakuvan kakkosrivi viittaa selvästikin piirroshistorian hahmoihin. Toisen rivin ensimmäisessä ruudussa on Eric Vasströmin Uuden Suomen Matti, 20-luvulla ilmestynyt, ensimmäinen suosittu suomalainen piirrossankari. Toisessa ruudussa puolestaan näyttäisi olevan Adamson, ruotsalaisen Oscar Jacobssonin (1889–1945) piirroshahmo, jota kopioitiin surutta myös Suomessa.
Mutta kuka on kolmannen ruudun hahmo? Joku taiteilija? Muu aikakauden merkkihenkilö?

*  *  *


Three original drawings to ads in the form of a comic strip, from the 1920's, by the cartoonist and illustrator Topi Vikstedt (1891–1930).

Uhkaavat polkupyörät

Pilapiirros, Ilta-Sanomat, 22.8.2015.

Viikonlopun 22.–23.8.2015 Ilta-Sanomissa oli tekemäni pilapiirros pyöräilijöiden ja autoilijoiden välisistä jännitteistä. Se liittyi edellisen viikonlopun tapaukseen, jossa bussi kiilasi pyöräilijöiden mielenosoituksen sekaan Helsingissä, ja etenkin sitä seuranneeseen nettikeskusteluun. Sekä Helsingin Sanomien että Ilta-Sanomien uutisessa tapauksesta suurin osa nettikommentoijista tuntui ottavan autoilijoiden puolen ja pitävän pyöräilijöitä suorastaan salakavalana uhkana ja vaarana itselleen. Minusta tämä asetelma oli hyvin kummallinen – ja etenkin se, että autoilijat kokivat tarpeelliseksi ilmaista kantansa asiasta lähes raivoisalla kiihkeydellä.
Viikon vanha uutinen sai traagisella tavalla lisää ajankohtaisuutta siitä, että viikonlopun lehdissä uutisoitiin myös koulutytön jäämisestä auton alle Helsingissä perjantaina.

Mallipiirroksia, A4, lyijykynä ja kuitukärkikynä.

Piirroksellisesti aihe oli haastava, sillä se vaati autojen ja polkupyörien piirtämistä. Molemmat ovat minulle vaikeita kohteita. Nykyiset autot ovat niin pyöreäkulmaisia, että niiden muotoa on jotenkin hyvin vaikea hahmottaa oikein. Miten piirtää kulma, joka ei olekaan siinä, missä sen luulisi olevan? (Siksi minun piirroksissani autot tapaavat näyttää enemmän 80-lukulaisilta, eli ne ovat muodoltaan todellista kulmikkaampia).
Polkupyörä taas on täynnä ohuita, kapeita muotoja. Jotenkin niiden mittasuhteita on myös vaikea kuvata oikein: pyöristä pakkaa tulemaan aina rakenteeltaan todellista vantterampia.

André Franquin: (vas.) mallipiirroksia kirjasta Die Kunst des Andre Franquin, (oik.) Mustat sivut.

Suuri esikuvani André Franquin osasi piirtää molempia mestarillisesti. Jopa niin, että nämä mekaaniset esineetkin olivat täynnä persoonallisuutta, suorastaan ilmeikkyyttä.
En edes yrittänyt lähteä tällä kertaa tavoittelemaan tämän tason karrikointia, mutta nämä kuvat olivat joka tapauksessa mielessäni tätä piirrosta tehdessä.
(Eräs Franquinin pääteoksista, mustan huumorin klassikko Mustat sivut, on muuten vuosien tauon jälkeen jälleen saatavilla suomeksi, vieläpä aiempaa täydellisempänä laitoksena).

Idealuonnos, lyijykynä.

Idea ilmaantui kuvallisesti aika valmiina, joten tein jo heti ensimmäisestä idealuonnoksesta aika pitkälle työstetyn. Hain jo sen tekemistä varten netistä mallikuvia autoista ja luonnostelin niitä. Halusin piirtää city-maasturin, mutta lisätä sen muotoon järeämmän maastoajoneuvon kulmikkuutta. Lisäsin autoon jämerämmän puskurin ja kattovaloja.
Hetken pallottelin myös ajatusta lisätä kuvaan vielä lisää kommentoivan tekstilaatikon, mutta päädyin kuitenkin selkeyden vuoksi jättämään sen pois.

Lopullisen piirroksen lyijykynäluonnos.

Selailin lauantaina lehtiä parissakin paikassa pääkaupunkiseudulla. Niissä kuvan värit ovat painossa heilahtaneet parikin milliä väärään paikkaan. Satuin käymään viikonloppuna Lappeenrannassa, joten ostin lehden sunnuntaina sieltä. Siinä värit olivat kohdallaan ja tulos näytti paljon paremmalta. Lehdet painetaan eri puolille Suomea eri paikoissa: tällä kertaa eteläkarjalaiset saivat käsiinsä paremmin painettuja lehtiä kuin pääkaupunkilaiset.

Lopullinen tussipiirros. Sivellin ja pullomuste, Micron-kuitukärkikynät.

*  *  *


Cartoon done for Ilta-Sanomat, the weekend of Aug. 22-23, 2015.

Pilapiirrosten (alaston)mallit

Bernard Partridge: pilapiirrosoriginaali "An Empty Victory", 27 x 35 cm, Punch 15.12.1915.

Pilapiirrokset ovat kuvina aina tunteneet ristivetoa kahteen suuntaan, ylös ja alas. Niiden juuret ovat kansanomaisessa käsityössä, niitä tekivät 1700–1800-luvuilla kaivertajat ja muut painotyöläiset, eivät akatemioissa opiskelleet kuvataiteilijat. Arvokkaammat kaunotaiteet halusivat sijoittaa itsensä kauas tällaisen rahvaanomaisen roskan yläpuolelle. Mutta alan kehittyessä vääjäämättä uudet tekijät halusivat kehittää työnsä jälkeä yhä hiotumpaan suuntaan – ja näin lähemmäs akateemista galleriataidetta. Eräät alan tutkijat ovat kritisoineet tällaista pyrkimystä kovinkin porvarilliseksi, että pilapiirrosten tulisi ammentaa tehonsa nimenomaan kansanomaisista juuristaan ja käyttää "tökerön" ja "amatöörimäisen" näköistä jälkeä tietoisesti hyväkseen yhteiskuntakritiikin keinona.
1900-luvun alun Englannissa toimi Punch-lehdessä kaksi pilapiirtäjää, jotka ovat hyviä esimerkkejä tästä kehityksestä: Linley Sambourne (1844–1910) ja Bernard Partridge (1861–1945). Heidän pilapiirroksensa ovat niin siroja ja teknisesti työstettyjä (molemmat lienevät käyttäneen mallivalokuvia töidensä pohjana), etteivät ne juuri eroa aikakauden akateemisten kuvataiteilijoiden "vakavammista" piirroksista.

Linley Sambourne poseeraa mallikuvissa itselleen, 1888 ja 1894.

Sambourne ja Partridge edustavat myös ensimmäistä lehtipiirtäjäsukupolvea, jonka oli mahdollista työskennellä fotomekaanisesti: he olivat siis ensimmäisiä, jotka tekivät paperille tussipiirroksia, jotka valokuvattiin painamista varten. Kaltaiselleni piirroskeräilijälle he ovat siis ensimmäistä ikäluokkaa, jolta on saatavilla varsinaisia julkaistujen töiden originaalipiirroksia. (Tätä aikaisemmin ainoa tapa painaa kuvia oli kaivertaa ne laatalle, jolloin varsinaista paperilla olevaa "originaalia" ei synny.)
Partridgelta minulla on originaalipiirros ensimmäisen maailmansodan ajalta. Siinä aikakaudelle tyypillisesti on personoitu kansakunta naishahmoksi. Kuvateksteinä on:
- Keisarillinen kuvanveistäjä: "Haluan sinun poseeraavan jättimäiselle voitonpatsaalleni!"
- Germania: "Kyllä, herra – mutta voisinko saada ensin vähän jotain syötävää?"
Sambournelta minulla ei vielä toistaiseksi ole kokoelmissani piirrosta.
Mutta sen sijaan voin sanoa käyneeni hänen kotonaan.

Sambourne mallikuvassa ja valmis piirros, Punch, 1908.

Sambournen talo Lontoon Kensingtonissa on nimittäin museoitu. Se on sattumalta ainoita lontoolaisia koteja, jotka ovat säilyneet sisustukseltaan lähes täysin alkuperäisessä asussaan tuosta ajasta lähtien. Taulut ovat edelleen seinällä Sambournen niille valitsemilla paikoilla, ja niin edelleen. Suosittelen käyntiä. (Paikka on auki vain parina päivänä viikossa ja käynti vaatii ennakkovarauksen).
Opas yritti vakuutella, että talo edusti omalle aikakaudelleen vain "keskiluokkaa", mutta näyttää hyvin loisteliaalta nykykävijän silmiin... samassa naapurustossa asuu nykyään Cityn pankkiireja ja talojen hinnat alueella ovat nousseet yli kymmeneen miljoonaan puntaan.

Partridgen palvelija Otley mallikuvassa ja valmis piirros, 1901.

Sambournen piirrosten ohella museo esittelee tämän valokuvausharrastusta. Tämä kun tapasi ottaa piirroksiaan varten mallikuvia, joissa sai itse pukeutua rooliasuihin ja ilveillä. Hän puki ja patisti kameran eteen myös palveluskuntaansa, jotka todennäköisesti olivat asiasta vähemmän innoissaan.
Suoraan työhön liittyvien kuvien lisäksi Sambourne harrasti innokkaasti myös "taidevalokuvausta" – mikä tietystikin tarkoittaa alastomia nuoria naisia. Herra Sambourne oli kuulemma tässä harrastuksessaan kovinkin puuhakas, joten eipä ihme, että rouva Sambournen kuvaillaan usein olleen "vähän väsynyt" ja joutuneen vetäytymään huoneeseensa potemaan päänsärkyä.

Piirros, 1896 ja mallikuvat. Miesmallina piirtäjän poika Roy, naismallina Maud Easton.

Sambournen valokuvat teoksesta Public Artist, Private Passions – The World of Edward Linley Sambourne (Robin Simon, toim.), 2001.


*  *  *


The Victorian cartoonist Linley Sambourne extensively used photographs as reference for his drawings. He would pose himself and use his servants. Female subjects were usually photographed in the nude. The Sambourne house is currently a museum in London's Kensington.

Nuottien mukaan

Aivoutouksia, 2005. Lapin ylioppilaslehti, Vaasan ylioppilaslehti ja Otaniemen Polyteekkari-lehti.

Kun Charles M. Schulz kuoli alkuvuodesta 2000, Helsingissä oli sattumoisin juuri samaan aikaan Tennispalatsissa näytteillä hänen alkuperäispiirroksiaan. Vaikka olinkin nähnyt hänen originaalejaan jo sitä ennen, ne tarjosivat minulle ainakin yhden yllätyksen.

Schulz käytti sarjassaan silloin tällöin nuottipartituureja kuvallisen huumorin lähteenä. Nämä nuottisitaatit olivat paikoin hyvin monimutkaisia. Minä olin ilman muuta olettanut, että Schulz käytti nuotteina valokopioita tms. jäljennöksiä.

Näyttely todisti toisin: Tenavien nuottisitaatit oli kirjoitettu käsin.

Charles M. Schulz, Tenavat, 1975. Schulz kirjoitti sarjan musiikkisitaatit itse, omin käsin.

Tästä minä sain päähänpinttymän, että jahas: oikeiden tekijämiehesten kuuluu näköjään sitten osata tehdä piirroksiin nuottikirjoitusta käsin.

Muutamassa piirroksessa olenkin vuosien mittaan nuotteja käyttänyt. Tässäpä uutisväläys, yllätyksenä ei kellekään muulle kuin itselleni: siistin näköisen nuottikirjoituksen tekeminen on todella vaikeata!

Yritysviestintä yhteen ääneen. Kuvitus Diacorille, 2011.

Kerran tein Ruotuväki-lehden joulunumeroon koko sivuisen laajuisen sarjakuvan. Kun olin sanaleikkinä saanut päähäni, että Tiernapojista saisi nimenä väännettyä Tornipojat, niin minun oli sitten joku henkinen pakko tehdä tästä aiheesta armeijahenkinen mukaelma. Ja luonnollisesti (?) todistaakseni, että olin oikeasti miettinyt laulujen sanoitukset musiikkiin sopivaksi, minun oli tekstattava nuotit puhekupliin mukaan.

Järkevää tekemistä? Ei varmasti, mutta saipahan siihen ainakin kulutettua runsaasti aikaa.

Tornipojat, Ruotuväki-lehti 22/2004. Tämä oli aivan ensimmäisiä tietokoneella värittämiäni sarjakuvia.

Toisessa Tornitouhua-piirroksessa esitän niinikään hölmön sanaleikin: varusmies vastaa "viheltää"-komentoon (joka merkitsee ilmavaaraa, pommin vihellystä taivaalta alas) kirjaimellisesti rupeamalla viheltämään.

Halusin sisällyttää musiikkiin lisävitsin niille, jotka osaavat lukea nuotteja. Tarkoitus oli, että sotilas viheltäisi (tietysti) marssia elokuvasta Kwai-joen silta. Mutta tässä minulla kävi joku ajatusvirhe: koitin etsiä netistä kappaleen nuotteja, ja tämä pohjautuu ensimmäiseen versioon, jonka löysin. Mutta... eihän se kappale näin mene, tässähän on intervallit ihan pielessä, eikö niin?

Jos lopultakin joskus saisin koottua näistä armeijakuvista kirjan (kiinnostuneet kustantajat: ottakaa yhteyttä – kuvan lähettäneille varma vastaus) niin nämä nuotithan pitäisi ilman muuta korjata oikein.

Tornitouhua-piirros nro 116, Ruotuväki-lehti 2004.

P.S. Laitoin tämän postauksen alkuun piirroksen Aivoutouksia-sarjasta, koska kuvan repliikki sopi aiheeseen. Mutta siihen kätkeytyy toinenkin kytkös – jälleen esimerkki siitä, miten kuvan tekoon saa halutessaan tuhrattua hyvinkin paljon ylimääräistä aikaa ja energiaa.

Kun olin saanut kuvan idean, halusin, että maestrolla olisi joku partituuri sylissä. Ajattelin, että eikö olisi hauska lisäjuttu, jos partituurin pystyisi oikeasti tunnistamaan. Laitoin siihen tempomerkinnän Allegro ma non troppo, koska se on minusta aina kuulostanut jotenkin humoristiselta. Sitten menin kirjastoon etsimään jotain partituuria, jossa olisi tämmöinen merkintä. Aloitin Beethovenista, koska se tuntui ilmeisimmältä ja myös linkittyisi silloin nuottien kautta niihin Schulzin piirroksiin.

Ja kas: Beethovenin yhdeksännen sinfonian ensimmäinen osa on Allegro ma non troppo e un poco meastoso. Mutta: teos alkaa hiljaisuudesta. Ensimmäisellä sivulla on hädin tuskin nuotteja ollenkaan. Joten siitä ei oikein piirroksen visuaaliseksi elementiksi ole.
Jos nyt muistan oikein, niin taisin sitten karsia partituurin ensimmäisen sivun pois ja mukailla piirrokseen teoksen nuotteja toiselta sivulta alkaen. Silläkin sivulla on kuitenkin nuotteja vielä niin vähän, että tuskin kukaan piirroksen katsoja pystyi siitä teosta tunnistamaan...

Oh, well.

*  *  *

Inspired by Charles Schulz, I've occasionally used musical notation as part of my drawings. Suprise suprise, it turn out writing notes neatly is really difficult!