Älä tee piirrokselle näin

Australialaisen pilapiirtäjä Norm Mitchellin (1920–1980) originaali. Mitchell oli Pat Oliphantin (s. 1935) oppi-isä.

Koska sarjakuvia, kuvituksia ja pilapiirroksia ei useinkaan ole osattu arvostaa oikeina taideteoksina, saa piirroskeräilijä tavan takaa törmätä piirroksiin, joita on kohdeltu huonosti.
Yleinen suuri koetinkivi keräilyharrastukselle on postilaitos. Posti kohtelee lähetyksiä kaikkea muuta kuin helläkätisesti, joten piirroksen turvallinen lähettäminen vaatii järeää paketointia. En tiedä, onko kyseessä useimmin kitsastelu lähetyskuluissa, vaiko hyväuskoisuus, tai aito tietämättömyys, mutta edelleenkin vastaan tulee lähetyksiä, joita ei ole välttämättä suojattu millään lailla: piirros on saatettu esimerkiksi laittaa aivan tavalliseen kirjekuoreen sellaiseen.
Keräilijän sydän ei suorastaan läikähtele runsaana lähimmäisenrakkaudesta, kun käteen annetaan vaikkapa tämän näköinen lähetys:

Tämä on oikea postista minulle ojennettu kirjekuori. Minä olin järkyttynyt. Tuskin se tilanne postin väellekään oli mikään ammattiylpeyden huippuhetki.
Jo päältä päin näki, että nyt on luvassa pahaa jälkeä myös kirjekuoren sisällä. Muotoa ei voi pitää kovin ihanteellisena piirrostavaran säilyttämiselle.
Tässä kunnossa olivat piirrokset – niitä oli useampia – kirjeen sisällä:

Mutta ei siinä vielä kaikki. Kansainvälinen postilaitos oli uurastanut lähetyksen kimpussa oikein urakalla – kirje oli tullut Australiasta asti – mutta kyllä myös piirrosten lähettäjä oli yltänyt melkoisen eeppiseen suoritukseen.
Pohtikaamme hetken, mitä voimme havaita seuraavasta kuvasta.

Piirroksen ostokuitti on niitattu kiinni originaaliin.
Kyllä vain, sanoin niitattu.
Varmemmaksi vakuudeksi myös koko piirrossatsi oli niitattu pinona yhteen ja kirjekuoreen kiinni.
Onko erikseen sanottava, että niin ei saisi tehdä?

Täältä siis näyttää piirroskuori, joka on kulkenut puolen maapallon ympäri au naturel, ilman suojapahveja. Mutta usein myös näkee, että vaikka jonkinlaista pahvia on käytetty, se on ollut vääränlaista: liian pehmeää ja taipuisaa, jotta se suojaisi sisältöä. Merkittävää ei ole, kuinka paksua pahvi on, vaan se, kuinka jämäkkää se on, kuinka paljon se suojaa taittumiselta ja kolhuilta.
Toinen asia sitten on piirrosten itsensä säilytys ja kohtelu. Mainitsin jo aiemmassa blogimerkinnässä, että minulla oleva Eero-Einari Nurmelan kansikuvapiirros on nurjalta puolelta täynnä liimatahroja.
En liioitellut sen huonoa kuntoa:

Ehkä on parempi olla ajattelematta, mitä nuo liimakemikaalit tekevät vuosien saatossa paperin rakenteelle.
En tiedä, ovatko juuri pilapiirtäjät erityisen epäonnisia tässä asiassa, mutta jostain syystä toinen piirtäjä, jolta olen nähnyt useita turmeltuja piirroksia, on amerikkalainen Paul Conrad (1924–2010), josta myös olen aiemmin kirjoittanut blogissa. Keräilijöiden käsissä on vain harvoja Conradin originaaleja – mikä saattaa olla hyväkin asia, päätellen siitä, miten niitä on kohdeltu.

Tämä on ensimmäinen kokoelmiini saama Conradin originaali. Siinä on lähes kaikkia niitä vikoja, joita paperitavaralle voi ilmetä: kuvan alaosa on saanut kosteutta ja on sen jäljiltä kupruilla. Kosteus on myös aiheuttanut homevaurioita. Homeläikkiä näkyy kuvan alaosassa ja erityisen tiheään vasemmalla istuvan hahmon ympärillä. Näiden lisäksi kuvan yläosan päälle on valunut jotain muuta nestettä, joka on aiheuttanut tahroja molemmissa laidoissa. Oikeassa laidassa se on levinnyt mustekynällä kirjoitetun omisteen päälle ja onnistunut liuottamaan musteen sinertäväksi lammikoksi.
Tämä kaikki kuitenkin kalpenee sille, mitä seuraaville löytämilleni Conradin piirroksille oli tapahtunut (niitä oli jälleen kerralla useampi kappale).

Tämän ymmärtäminen vaati jo hiukan pohdintaa, ennen kuin kykeni edes arvelemaan edellisen omistajan sielunelämää.
Ilmeisestikin säästääkseen rahaa kuvien kehystämisessä tämä keräilijä oli saanut "nerokkaan" idean: eikö piirroksia voisi lasin sijaan suojata... kontaktimuovilla!
Huomionarvoista on, että muovitusta ei ole tehty millään ammattilaisen laminointikoneella, vaan selvästikin käsin. Tuloksena on kotoisan ryppyinen muovitus, kuin koulukirjat ennen vanhaan.
Onko tarpeen todeta, että näinkään ei saisi tehdä? Ei, vaikka – ihmeen kaupalla – muovi on kuin onkin suojannut piirrosta jollain tavalla: kontaktimuovin liima ei ole sentään tuhonnut piirrosta sen näköiseksi, kuin Nurmelan piirroksen nurja puoli.
Piirroksille voi siis sattua kaikennäköistä. Ihan kaikkea en kuitenkaan minäkään kokoelmiini pelasta.
Tämä on JAKin pilapiirros, jonka joku ikuinen optimisti koetti myydä ebayllä:

* * *

Examples of some of the worst treated original drawings I've come across.

Kuka kirjoittaa kuvat?

Asmo Alhon piirtämä ja ideoima Kieku ja Kaiku -originaali Kotilieden numeroon 16/1968.

Opiskeluaikoina muistan sanoneeni jollekulle, että nyt minun pitää mennä, täytyy kirjoittaa seuraava sarjakuva. "Ai", yllättyi seurassani ollut henkilö. "Sinä myös kirjoitat?" Tähän kolmas paikalla ollut henkilö huomautti: "Jyrkin kirjoittaminen tarkoittaa myös piirtämistä."
Termistö kirjoittamisesta ja piirtämisestä sarjakuvien ja kuvakirjojen suhteen voi edelleenkin olla alaa tuntemattomalle kuulijalle vaikea hahmottaa. Kuvien tekeminen on piirtämistä – mutta ennen kuin kuvan voi piirtää, siihen on keksittävä idea, on tiedettävä, mitä kuvassa tapahtuu. Sarjakuvien, pilakuvien ja kuvakirjojen ideoinnista puhutaan niiden kirjoittamisena. Tällöin suunnitellaan siis sekä kuvien sisältö, että niiden yhteyteen tulevat sanat. Näiden ideoiden muistiinmerkitseminen paperille saattaa sisältää sekä tekstiä että luonnosteltuja kuvia.

Asmo Alho. Valokuva Suomen Kuvalehden 45/1975 muistojutusta.

Kiintoisa esimerkki termistön harhaanjohtavuudesta on Kieku ja Kaiku, suomalaisen sarjakuvahistorian tunnetuimpia sarjoja. On yleisesti tiedossa, että Kiekua ja Kaikua piirsi Asmo Alho ja että sen "kirjoitti Mika Waltari". Lähempi perehtyminen aiheeseen kuitenkin osoittaa, että kuvio ei ollut aivan näin yksiselitteinen. Waltari kylläkin kirjoitti lopullisessa julkaistussa sivussa olleet tekstit (ne kuuluisat kolmitavuiset riimit), mutta kuvien sisällöt, itse sarjakuvien juonet, ideoi, eli siis kirjoitti, Asmo Alho itse. Sarjakuva-alalle aika poikkeuksellisessa järjestelyssä Asmo Alho ensin ideoi ja piirsi sarjakuvasivun valmiiksi, mutta jätti siihen tyhjät paikat tekstille, johon Waltari sitten muotoili, Alhon keksimän juonen pohjalta, riimitetyt värssyt.

Asmo Alho kirjoitti kuvien alle tekstit, joiden tarkoitus oli selittää jutun juoni Mika Waltarille.

Eräs kokoelmani aarteita on, että minulla on yhden Kieku ja Kaiku -sivun originaali. Siitä näkyy kiintoisalla tavalla, miten Alhon ja Waltarin yhteistyö on pelannut. Alho on itse tehnyt lyijykynällä tekstimerkintöjä kuvien alle, ilmeisesti selittääkseen Waltarille, mitä kuvissa tapahtuu. Mutta on kiintoisaa havaita, että nämä merkinnät tosiaan ovat vain selittämässä sarjakuvan juonta: niissä ei ole ehdoteltu mitään riimittelyideoita. Toisin sanoen voi siis perustellusti todeta, että Kiekua ja Kaikua kirjoittivat sekä Alho, että Waltari: Alho kirjoitti juttujen juonet, Waltari kirjoitti niiden päälle riimit.

Rymy-Eetuunkin lisättiin riimit, vaikka jutut toimivat myös ilman niitä. Originaali Radiokuuntelija-lehdestä 1956.

Riimitetyt tekstit roikkuivat mukana suomalaisessa sarjakuvassa pitkään. Toinen tunnettu esimerkki tästä on Rymy-Eetu. Mutta on kuitenkin kiintoisaa havaita, että Rymy-Eetun tekstit toimivat aivan eri tavoin kuin Kieussa ja Kaiussa.
Rymy-Eetut julkaistiin alun perin ilman tekstejä. Tekstit lisättiin mukaan vasta, kun sarjoista jouluisin koostettiin 16-sivuinen sarjakuvalehti. Tämä tarkoittaa, että tekstit ovat väkisinkin turhaa päälleymppäystä: koska sarjat julkaistiin aluksi ilman sanoja, se tarkoittaa, että ideoiden oli oltava niin selkeitä, että ne eivät selittäviä tekstejä avukseen tarvinneet.
Kieku ja Kaiku taas julkaistiin alun perinkin tekstien kanssa. Tämän myötä myös kuvat oli koko ajan suunniteltu toimimaan tekstin kanssa yhteistyössä. Kieun ja Kaiun tekstit ja kuvat ovat siis Rymy-Eetua tiukemmin sidoksissa toisiinsa: Kieku ja Kaiku -sivujen idea ei välttämättä välittyisi lukijalle ilman tekstiä.